Part 12

-- Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa... antakaa anteeksi!... Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta... Mikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!

Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.

Aslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä puristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi:

-- Aslak, Kristuksen tähden... pelasta minut!... -- Ole rauhassa! sanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. -- Sinulle ei kukaan tee väkivaltaa.

Mutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He tunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät kuin vimmastuneet pedot:

-- Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin kanssa? -- Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi esiintyä todistajana meitä vastaan! -- Ja yksi miehistä tyrkkäsi häntä niin, että hän oli kaatua.

Mutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja asettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.

-- Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät. -- Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi asiaamme?... Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan pyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.

-- Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka riehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla taltuttanut.

-- Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa rangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? -- Nouse ylös suntio, ja muista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut sanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua varjele enää mikään!

Suntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.

-- En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. -- Saat olla varma siitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. -- Älähän puhu!... Ota vain laukkusi ja mene!

Suntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne laukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen rantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.

* * * * *

Kun Jouni illalla istui Kopara-Niilan kodassa, pujahti pikku Sorve sisään ja virkkoi:

-- Lantalaisia tuli veneellä rantaan.

Jouni säpsähti ja kopisti vasta täyttämänsä piipun tyhjäksi.

-- Menepä katsomaan, Niila, mitä miehiä ne ovat? Niila kömpi ulos ja palasi hetken päästä ihan tyrmistyneenä.

-- Se on pappi! sanoi hän ja katseli Jounia pyörein silmin.

Jouni sävähti kalpeaksi kuin olisi käärme häntä puraissut.

-- Pappi --? sanoi hän ja kavahti pystyyn. -- Mistä päin hän tulee?

-- Ruijasta... nähtävästi.

-- Joko nousi maalle?

-- Jo. Päiviön kotaan meni.

-- Nyt on piru merrassa! Minun täytyy lähteä suoraa päätä tieheni. -- Oliko sillä monta miestä mukana?

-- En nähnyt tarkkaan, mutta ainakin neljä, jollei viisi...

-- Kuulehan Niila, puhui Jouni hermostuneena. -- Minä menen tuon harjun taakse yöksi. Jos vaara uhkaa, niin matki tunturipöllöä... Tiedän silloin painua etemmäs.

Hän hiipi ulos kodasta ja oli juuri aikeissa kiertää sen taakse, kun hän pysähtyi ja jäi kuin naulattuna seisomaan yhteen paikkaan.

Päiviön kodan edessä, selin häneen seisoi pitkä lantalainen, kädessä isonpuoleinen kala ja tähysti joelle päin.

Samassa pyörähti mies ympäri ja Jouni tunsi hänet Tulinkisuvannon uudisasukkaaksi, jonka hän monta kertaa oli tavannut Ruijassa.

Hän kirosi synkeästi ja lähti juoksemaan harjua kohti niin paljon kuin jaksoi. Mutta samassa oli lantalainenkin hävinnyt kotaan.

* * * * *

Päiviön kodassa istui Sirma miehineen. Jokaisella oli eväslaukku avoinna edessään ja miehet söivät. Kodan asukkaat olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, jonka papin äkkinäinen tulo oli aiheuttanut, ja he istuivat nyt vaieten, luoden tuon tuostakin merkitseviä silmäyksiä toisiinsa. Aslak Omma varsinkin näytti levottomalta. Hän yritti jo kerran nousta ylös, mutta kun kaksi miehistä oli sijoittunut juuri oviaukon eteen, ei hän rohjennut lähteä tunkeutumaan heidän välistään ulos. Se olisi ehkä herättänyt epäluuloa. Hän olisi halunnut mennä Niilan kotaan ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Lieneekö sieltä kukaan havainnut papin saapumista?

-- Mitenkäs täällä on jaksettu? kysyi herra Olaus Pierralta, joka oli ottanut verkkonsa esille ja ruvennut sitä paikkaamaan.

-- Siinähän on mennyt... mikäpä tässä... poroilla on hyvät jäkälämaat... ja joesta saadaan kalaa riittävästi...

-- Niin vain... Kuule Tuomas, noudapa se taimen, jonka saimme äsken... Paistetaan se pois... mitäpä siitä säästää. Ehdimmehän vielä ennen Lätäs-enon suuta saada toisen sijaan.

Toinen oven suussa istuvista miehistä nousi ja kömpi ulos.

-- Niin... Kumma, että jäitte tähän kesäksi, ettekä menneet Ruijaan, jatkoi herra Olaus. -- Eikö alunpitäen ollut sellainen aikomus?

-- Olihan se, mutta kun tuli keväällä jäädyksi tähän tavallista pitemmäksi aikaa, niin päätimme olla jo koko kesän yhtä menoa.

-- Niin vain... Kuinka monta kotakuntaa teitä on tässä?

-- Kahdeksan.

-- Ketä kaikkia?

-- Tässä on Pierra Simma, Talja-Niila, vanha Guttorm, Kopara-Niila...

-- Kopara-Niila? -- Kas, kun hänkin on malttanut jäädä pois Ruijasta... Vanhuus taitaa jo tulla äijälle?

Samassa palasi kalanhakija.

-- Täällähän näkyy olevan Paulus-Jounikin, itse pääprofeetta, sanoi hän heittäen lihavan taimenen maahan.

Sirman syönti keskeytyi siinä paikassa ja hän hyppäsi pystyyn.

-- Paulus-Jouni --? Missä hän on...?

-- Tuolla seisoi toisen kodan edessä ja näytti mies kovin säikähtyneeltä, koskapa niin tuijotti minuun.

Sirma hyökkäsi ulos, miehet perässä. Jouni mennä livisti täyttä karkua harjua kohti ja oli hyvän matkan päässä.

-- Haa! huudahti Sirma leimuavin silmin. -- Siellä viilettää noita pakoon! Nyt, miehet, perään ja sukkelaan! Otamme hänet kiinni ja viemme kirkolle! Häntä on nimismies etsinyt pitkän aikaa, mutta ei ole tavannut. -- Seuratkaa minua!

Hän lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi, ja miehet seurasivat perässä silmissä kuumeinen kiilto.

-- Menkää te toiset! Minä juoksen hakemaan köyttä veneestä! huusi yksi miehistä.

Sirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni kirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.

Mutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi paraikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi porskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä siljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään levään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia hyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi tiheää koivikkoa.

Miehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.

Sirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut yrittämistäkään ylitse.

Samassa saapui köyden hakijakin.

-- Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herra Olaus. -- Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä? Sinä, Pekka, nuori mies, koeta!

-- Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu. -- Minä tiedän sen vanhastaan... Siihen on monta poroa uponnut ja minusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.

-- Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma puristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.

-- Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän hammasta purren.

-- Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. -- Siellä on varma kuo--...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:

-- Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen jalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut siimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut. Siihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.

-- Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii selviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.

... Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän toiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian sille paikalle, missä Jouni oli.

Hän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.

Miesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät leimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä katseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin kuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä viimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.

-- No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. -- En pääse mihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.

-- Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi kuullut Jounin kysymystä. -- Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole puukkoa.

-- Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. -- Jos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuolla makaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisi Jabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.

Saatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen jalkaansa.

-- Ei tämä ole poikki, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. -- Nilkka on vain nyrjähtänyt sijoiltaan ja pahanlaisesti. Mutta se on korjattavissa. Kunhan päästään kylään, niin katsotaan tarkemmin.

Miehet laittoivat koivuista paarit ja lähtivät kantamaan Jounia kylää kohden.

-- Minne viet minut, pappi? kysyi Jouni synkkänä.

-- Kirkolle ensin ja sieltä alamaahan rangaistustasi kärsimään, vastasi herra Olaus.

Jouni ei puhunut mitään. Katsoi vain Sirmaa, kuin ei olisi oikein ymmärtänyt tämän sanoja.

Kun miehet kantamuksineen saapuivat kylään, olivat lappalaiset tipotiessään. Ainoastaan Pierra Päiviön väki oli jäljellä.

-- Mihin lappalaiset ovat huvenneet? kysyi herra Olaus Aslak Ommalta, joka tuli heitä vastaan.

-- Paenneet... mikä minnekin, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Aslak katseli Jounia ja hänen silmäänsä kihosi kyynel.

-- Näinkö kävi sinun, Jouni? kuiskasi hän murtuneella äänellä.

Mutta Jouni ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä pois.

* * * * *

Aamulla varhain kantoivat miehet Jounin rantaan. Venheet lähtivät hiljaa solumaan myötävirtaa Enontekiön kirkkoa kohti.

Lapinkylä oli kuin kuollut.

XIII

Venheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas. Etumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki Maunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää Tulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten raskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää suuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien tervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet olivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat saapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä peninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti aikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet oli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä venheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu saatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne olivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli hidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus Pätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla oli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä alas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.

Sirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu, jotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet kesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan, joka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili keskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten jännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili sulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.

-- Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi soutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. -- Pelkäänpä, että Kelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti vielä.

Noin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin Kelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä, pystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt saivat soutajat tiukentaa vetojaan.

Kesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta peninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla ja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään ponnistelevia miehiä.

-- Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä, pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Annapa, Pekka, sitä auskaria...

-- Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. -- Mitäs se teillä, kahdella miehellä?... Toista on Tanelilla, joka saa yksin kiskoa Tuomaan venheessä...

-- Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.

-- Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. -- Minäpä mielelläni jo söisin taas.

-- Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. -- Lasketaanhan ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio... Sitten sopii ruokailla.

-- Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja pudisti päätään. -- Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja laskisit kivelle?

Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota laske, lausui Pekka hymyillen. -- Mikä papilla on hätänä? Ei muuta kuin makoilla vain... Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin. Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.

-- Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa siihenkin, veisteli herra Olaus. -- Mutta entäpä jos minäkin soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!

-- Ei me nyt sentään pappia... hymähti puhuteltu

-- Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?

-- Ka, miespä hyvinkin... Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? "Silloin on aika joutavassa, kun on pappi soutamassa." Heh!

-- Sitä se minäkin... virkahti Antti.

-- No, miten haluatte... Kyllähän minä tässäkin hyvin... sanoi herra Olaus venytellen. -- Mutta -- jatkoi hän vilkastuen -- ajattelin äsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.

-- Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle kappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa alta.

-- Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. -- Mutta se oli aivan liika vähän aikamiehen muonaksi. -- Aikoneekohan tappaa itsensä nälkään?

-- Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. -- Minusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.

-- Kummako se? Pitkä on miehellä matka...

-- Mihin se viedään? kysäisi Antti.

-- En tiedä vielä varmaan... Luultavasti Hernösandiin taikka Tornioon...

Miehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa. Jyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio kappaleen matkan päässä.

-- Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. -- Tekisi jo mieli tulille.

-- Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan. -- Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten mennä yhtä vauhtia kirkolle.

Pekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka rantakiville.

-- Syödään sitten... yhdentekevää... Vaikka olisi kai tässä vielä jaksettu...

Miehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli tehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä kärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan kappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua seuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.

-- Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja auttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.

-- Syö! sanoi hän käskevästi.

Mutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi äkäisesti:

-- Syö itse! En halua ruokiasi!

Sirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty suuttumus.

-- Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy huonosti!

-- Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta sinun kädestäsi en ota murenettakaan!

Sirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli murhaavasti vankiaan.

-- Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. -- Hänen täytyy syödä!

Hän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.

-- Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. -- Ethän muuten kykene mihinkään, puheli hän.

-- Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet silmissä. -- Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa olen tehnyt, kun näin minua vainootte... juuri kuin metsän petoa?

Hän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.

-- Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. -- Ethän itseäsi nälyttämällä mitään voita. --. Olehan nyt järkevä ja syö!

-- Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. -- Ne ovat aivan turtuneet.

Pekka meni nuotiolle.

-- Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomana Sirmalle.

-- No, päästä sitten, sanoi tämä. -- Mihinkäpä menee yhdellä jalalla...

Hän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:

-- Eikö ruvennut syömään?

-- Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi... Hän palasi rantaan ja irroitti Jounin jalat.

-- Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin eteen ja nousi törmälle.

Hetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen pureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:

-- Kelpasipa äijälle...

-- Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.

Aterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet. Siihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan ihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja herkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin kalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan kovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin olennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut vaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen alakuloisina tuleen.

-- Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.

Korppi lensi yli siivet levällään.

Miehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se oli paha enne...

Samassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut lavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.

-- Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään yli Jounia.

-- Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli säälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai heidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.

-- Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.

Eväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo sivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin peninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.

Miehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään rannasta, kun samassa Pekka huomautti:

-- Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että Liinakurkkiossa täyttää.

Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai siirtyä Tuomaan venheeseen.

-- Työntäkää ulos! komensi Sirma.

Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.

Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.

Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin, jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet. Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena edessä.

-- Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.

Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi. Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.

Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi, yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. -- Ja kun ahdas paikka oli sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.

Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa. Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.

-- Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan viistoon virran poikki.

Aapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian myöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse ottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi sen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus täyttyi silmänräpäyksessä.

-- Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti. Perässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se pyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen kumoon.

Kuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin saattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen kumppaninaan Antti.

Pekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden saaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman kanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:

-- Aa-utta-kaaa!

Antti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia kohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.

-- Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.

Antti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui siihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra Olaus oli saatu ylös.

Jonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja. Silmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset kuuluivat hänen hätähuutonsa:

-- A-ut-ta-kaa!

Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.

-- Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.

Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti ponnisti hammasta purren.

Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet. Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten kokonaan.

Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.

-- Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. -- Liian myöhään tulimme...

Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni: