Part 11

-- Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt, joka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat vielä ensimäiset sanat: "Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest." Hän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko lehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko kirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot taululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko ne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan numeroita.

-- Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin kauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt kotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon. Hän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi poispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla. Silloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli kuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan takaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti pitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä säikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan, mitä tapahtuisi... Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua suurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten, kiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin tiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila istui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan ja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään. Saapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi kuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja kyseli: "Vater puntaan? Kash, vash?" Ja yhteen ääneen vastasivat vainajat: "Tsiri, tsiri... tsiri, tsiri!" Niila katsoi tuota outoa menoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta hakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut kokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät usein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla rangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille... Niin jäi Niila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.

Pojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti, vallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä Johanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he katselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli vaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi itkunsekaisella äänellä:

Rankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?

-- Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. -- Jumala antaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.

Pikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia, koska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui hänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt, minkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui niin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli...

-- Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.

-- Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.

Pikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi "kaikkien porojen" joiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui hyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.

Vanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.

Hänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus ja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa peitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla korvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.

-- Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat? kysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.

-- Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja neuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.

-- Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. -- Kuka se sitten on pappia pilkannut?

-- No, pikku Sorve... Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr' Vuolevista...

-- Yhyy! Vai sellaisia se Sorve... Eiväthän ne ole lasten lauluja...

-- Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. -- Saisit sinäkin, Guttorm, heittää pois sellaiset joutavat.

-- Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. -- Siellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.

Kodan väki riensi ulos katsomaan.

Pitkin harjun rinnettä, joka vähitellen yleni rantapenkereestä, astui verkalleen juhlapukuista väkeä kylää kohti. Ne olivat lappalaisia, jotka palasivat Päivän kunniaksi vietetyltä uhrijuhlalta. Miehet kulkivat etumaisina, ja heitä seurasi vähän jälempänä joukko naisia, jotka olivat olleet miehiä saattamassa ja jääneet sitten odottamaan heidän paluutaan Passevaaran uhripaikalta, jonne naiset eivät saaneet tulla. Muutamilla heistä oli käsivarrellaan komsio toiset kantoivat pienempiä lapsia selässään. Poikaset ja tyttöset, jotka jo hyvin kynnelle kykenivät, tepastelivat viimeisinä. Useimmille heistä oli tämä retki ollut sangen merkillinen. Sillä uhrimiesten palattua naisten leiripaikkaan oli pantu toimeen kastejuhla, jolloin Sigga-muori, Kopara-Niilan vaimo, oli kastanut uudelleen jokaisen lapsen, joka siihen saakka oli kulkenut papin antamassa nimessä.

Joukon edellä astui Paulus-Jouni avopäin kanervaseppele päässä.

Kun he olivat ehtineet lähemmäksi kylää, antoi Jouni merkin. Miehet virittivät laulun, johon naisistakin yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Laulu, joka pikemminkin muistutti loitsua, kaikui juhlallisen vakavana Jounin johtaessa sitä äänellään:

-- Kuullos meitä suuri Bäive, Ibmel alma[15] auttajamme armas heimomme Jumala, voiaa naa-naa... nyt kun luoksesi tulemme, rukatamme[16] rukouksin, aivan kauniisti anomme: voiaa naa-naa... Kaitse, Bäive, heimoasi, saamekansaasi saattele, voiaa naa-naa... onnen tietä astumahan, käymähän lykyn palasta,[17] voiaa naa-naa... Siunaa karja karttuisasti, elo[18] ehtyvä enennä, anna kauniit kantovuodet, säilyvuodet jo ehommat, voiaa naa-naa... että näillä tuntureilla, näillä tunturitutuilla kasvaisi koparakarja, poro kauniskarvallinen, voiaa naa-naa... sakenisi sarvipäistä, sarvipäistä, pintaselkää, silkkiturpaista tuhosti, voiaa naa-naa... näillä tunturitutuilla, näillä mailla mairehilla, voiaa naa-naa... tulis runsaasti runoja,[19] viljavasti vaatimia,[20] kerot[21] täydet kermiköitä,[22] vuongeleita[23] vuomat täydet, voiaa naa-naa... Saisit silloin, suuri Bäive, Ibmel ikuinen Jumala aina aulihit osasi, uhrijuhlat juhlalliset voiaa naa-naa, voiaa naa-naa, Kuullos meitä, suuri Bäive, armas heimomme Jumala!

Juhlavieraat saapuivat kylään ja kävivät tervehtimään kotiväkeä. Aslak Omma riensi vaimonsa luo, mutta tämä otti hänet jokseenkin kylmästi vastaan ja katseli miestään puolittain surullisena, puolittain halveksuen.

-- Oletko nyt mielestäsi pyhempi? kysyi hän.

Aslak joutui vähän hämilleen.

-- Älä puhu niin, Inka! Meillä on ollut hauskat juhlat, ja jumalat ovat antaneet hyviä lupauksia.

-- Pyh! Luuletko sellaisiin olevan taikaa?

Jouni oli kuullut Ingan halveksivan vastauksen. Hän astui nuoren parin luo ja lausui moittivasti:

-- Vai täällä tämä papin kasvatti arvostelee jo meidän juhlaamme! Tiedä siis nyt, että porovuosi tulee hyvä kaikille, jotka ovat isien tavoille uskollisia, mutta kaikilta luopioilta häviää karja ja muu maallinen menestys, papin valta loppuu, ja näillä tuntureilla nousee jälleen isäin usko kunniaan. Niin ovat Passevaaran haltiat ennustaneet.

-- Jo taisivat erehtyä haltiasi! Äiti on nähnyt unen, että täällä vain vahvistuu papin valta, ja vanha usko häviää jäljettömiin. Kirkkoja entistä ehompia tullaan rakentamaan Enontekiöön, ja niihin käy joukolla lapinkansa Ristin-Jeesusta kumartamaan.

-- Ei ole miehen arvon mukaista tingata akkaväen kanssa! lausui Jouni ylpeästi ja lähti astumaan viereiselle kodalle.

Siellä kävi iloinen puheenpajatus. Lapset juoksentelivat kodan ympärillä, ja miehet olivat heittäytyneet nurmikolle pitkäkseen. Naisväki hääri askareissaan. Sorve ja Johanneskin olivat liittyneet joukkoon ja kuuntelivat uteliaina miesten puheita.

-- Burist, Jouni! Terve, sinä pappimme ja johtajamme! huudahti Kopara-Niila.

-- Terve! kertasivat miehet.

-- Terve teille, jotka tahdotte isäin uskossa lujina pysyä! vastasi Jouni ja istahti miesten parveen, jotka kunnioituksesta tietäjää kohtaan kohousivat istualleen. -- Tuolla on papin pikkuinen joukko, joka on hylännyt saamekansan vanhat tavat, jatkoi hän, nyökäten ylenkatseellisesti Päiviön kotaa kohti.

Väärään kotaan joutui Aslak Omma, virkkoi Sigga, joka oli kuullut Jounin viimeiset sanat ja pysähtynyt miesten luo. Hän oli menossa rantaan vettä noutamaan. Vai väärään! nauroi kitisevä vanhan miehen ääni joukosta.

-- Olisit tainnut omaasi toivoa?

-- Ka, miksipä en! On niitä tyttäriä minullakin ja varallakin yhtä hyviä kuin Päiviön Inka.

-- Ka, on, on... Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. -- No mutta, kun et ole naittanut?... Ei ole akkaa minullakaan... Taitaisit toisen antaa?

-- Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. -- Vai minä tässä jokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! -- Mutta Aslak Omma olisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt... Mutta ei älynnyt mies.

Miehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.

-- Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. -- Omiaan oli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja horjuvainen... Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa... Vaimo hänet vielä kääntää.

-- Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.

Jouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:

-- Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.

-- Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.

-- Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. -- Minä olen Turjo.

-- Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.

-- Saije.

-- Ja sinä?

-- Aabel, vastasi pieni, pyöreäposkinen pojanvesa, katsellen veitikkamaisena lakkinsa reunuksen alta nurmikolla istuvia miehiä.

Johannes, joka suu torvena oli kuunnellut kuulustelua, purskahti nauramaan.

-- Eipä muistanut! nauroi hän vedet silmissä.

Miestenkin suupielissä väreili hymy, mutta kukaan ei uskaltanut virkkaa mitään.

-- Mitä Päiviön vekaralla on täällä tekemistä? tiuskaisi Jouni iskien suuttuneen katseensa Johannekseen. -- Mitä tämä sinuun kuuluu? Mene tiehesi!

Johannes väistyi syrjemmäs, mutta Sorve jäi seisomaan entiselle paikalleen.

-- Väärin muistit! sanoi Jouni pojalle, joka oli joutunut hämilleen.

-- Sinä olet Aikio! Muista nyt!

Poika lähti juoksemaan, ja toiset pojat kirmaisivat perässä.

Jouni kääntyi tyttöjen puoleen.

-- No, mikä sinun nimesi on? kysyi hän etumaiselta.

-- Aile, vastasi puhuteltu hypistellen vyönsä tupsuja.

-- Entä sinä?

-- Sigga.

-- Ja sinä siellä takana?

-- Rauna, sanoi tyttönen ja häntä tahtoi väkistenkin naurattaa.

-- No, menkää nyt leikkimään, mutta älkää unohtako uusia nimiänne! Ne tuottavat teille onnea.

Jouni viittasi tyttöjä poistumaan ja kääntyi Sorven puoleen:

-- Kenenkä poika sinä olet?

-- Simman... tuon miehen tuolla. Sorve viittasi pitkää, luisevaa lappalaista.

-- Vai niin... Mutta mikä sinun nimesi on?

-- Sorve! vastasi poika reippaasti.

-- Sehän on komea nimi! Oikea vanha lappalaisnimi. Kastaja-emoko antoi.

-- Niin.

-- Mikä olit ennen? En muista.

-- Ei tarvitsekaan papin antamaa nimeä muistaa. -- Menehän nyt toisten luo.

Sorve juoksi toisten joukkoon, ja miehet rupesivat keskustelemaan omista asioistaan. Päätettiin viettää joka vuosi uhrijuhlaa Päivän kunniaksi ja ottaa käytäntöön kaikki esi-isien vanhat tavat. Niin oli muun muassa kaikki papin kastamat lapset kastettava uudestaan ja kirkolta oli pysyttävä poissa niin paljon kuin mahdollista. Ja silloin, kun sinne oli mentävä, niinkuin jouluna ja markkina-aikoina, oli visusti varustauduttava taioilla ja loitsuilla, ettei mitään pahaa tulisi mukaan tuntureille. Joka kerta kun ripille mentiin, piti ensin nauttia Sarakan ehtoollista. Silloin ei papin ehtoollinen mitään vaikuttaisi.

-- Neuvo meitä, Jouni, että osaisimme. Meistä on tainnut jo moni unohtaa taidon, ja nuoremmat tuskin tietänevätkään siitä, kehoitti Kopara-Niila.

-- Mielelläni, lausui Jouni. -- Katsokaahan, kun kirkkomatkalla kohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa puron reunalle ja sanokaa: "_Radien ahtshe ja aka ja barne nammi_."[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: "_Tämä on Sarakan liha_." Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle: "_Tämä on Sarakan veri_." Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka papinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi teitä vahingoittaa. -- Muistatteko?

-- Muistamme!

-- Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne, jatkoi Jouni. -- Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia siinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu. Niitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan, toinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: "Tule niin hedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat ovat otetut!" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan -- sen tulee olla kiiltävän -- ja viskaa sen veteen lausuen: "Nyt heitän nimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!" Sen jälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen ja lopettaa: "Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja tullos onnelliseksi!"

-- Muistatteko?

-- Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi vielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava poikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli kiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei millään.

-- Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko seurasitte, tarkkaan?

-- Tarkkaan seurattiin... hyvin muistetaan...

-- Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha pääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.

Miehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet paljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan. Ehkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin tapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen monelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista runsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin koskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja pappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta tienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden uskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille jälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin valvomaan.

Miesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen:

-- Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. -- Nyt rupeamme tarmokkaasti vaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa meille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies tuhatpäisine eloineen.

-- Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.

Tuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa palasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun oli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut seidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita lepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen, kun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret juhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun, ankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista. Mies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen vastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan ja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta järjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen Ristin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa, ja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui yht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä uskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat ympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin oli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen helposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja, tarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty Passevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja heittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon käsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet, juhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei ollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä tuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja seisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat kuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden luku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä kylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies, mutta nyt ystäväksi herjennyt.

-- Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle päin.

Noustiin katsomaan.

Harjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä ja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä yhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu. Mies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa tahdissa.

-- Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. -- Kuka sitten lienee...?

-- Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. -- Kun ei vain liene ollut näkemässä juhlaamme...?

-- Mitä vielä... joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä lähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.

-- Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä, näin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.

-- Tiesi jo.

Suntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.

-- Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Täällähän makaa koko lapinheimo ja paistattaa päivää.

Lappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei noussut tervehtimään tulijaa.

-- Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu leveässä hymyssä. -- Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä kirkolta hävisit.

-- Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa synkkänä. -- Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?

-- Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi... Minun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. -- Sen kun vain kysyin.

Suntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan koskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta sen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan turvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.

Saisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän tuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän osaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.

-- Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?

-- Ka, uskonpa tietenkin! vastasi suntio silmää räpäyttämättä.

Jouni katseli häntä epäillen kulmainsa alta. Miehen luihu olento ei miellyttänyt häntä.

-- Mitä sanoisit, jos loihtisin sinut pellonpelätiksi herr' Vuolevin vainiolle? kysyi hän iva suupielessä.

Lappalaiset purskahtivat nauruun. Suntio katsahti peljästyneenä ympärilleen ja hänen leveä leukansa painui riipuksiin.

-- Älähän hyvä mies sentään, hätäili hän. -- Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun sellaisella uhkaat?

-- Kuljet papin asioilla... nuuskit toimiamme! äsähti Jouni.

-- En totisesti, hyvät miehet! Siinä erehdytte. En ole koskaan sellaista harjoittanut... Kuka sitä on sanonut? kysyi hän ollen kiivastuvinaan.

-- Kyllä minä tiedän! Jounin ääni oli uhkaava.

-- Ka, tiedätpä tietysti... tiedätpä... Mutta sitä, mistä nyt syytät, en usko tietäväsi.

-- Mistä päin kuljeskelet? kysyi Jouni pienen vaitiolon jälkeen.

-- Saarilompolasta... Olen kalaa pyydellyt, köyhä mies. -- Eihän ole minulla poroja, niinkuin sinulla.

-- Kauanko olet siellä ollut?

-- Parisen viikkoa.

-- Jo vainen valehteletkin, suntio! huudahti Kopara-Niila. -- Minä kävin Saarilompolassa viime viikolla, mutta sinua en vain nähnyt.

-- Minuako sitten hait?

-- Ka, enpä kuin poroja... Mutta olisin nähnyt, jos olisit siellä ollut.

-- Yksinäinen mies nukkuu pajupensaikossa ja jää helposti huomaamatta, intti suntio vastaan, käyden joka hetki yhä levottomammaksi.

Tuli hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä Jouni.

-- Sinä olet ollut Passejaurella? sanoi hän, tarkaten suntion kasvojen ilmettä.

-- Passejaurella? änkytti tämä ja perääntyi vaistomaisesti muutaman askeleen. -- Se on musta valhe! Passejaurella en ole käynyt moneen vuoteen. Sinnehän on toista peninkulmaa täältä.

-- Niin on, hyvin näyt tietävän.

Jouni iski toiselle silmää ja kysäisi:

-- Mitä kalaa Saarilompolo antoi?

Suntio säpsähti ja silmäsi laukkuunsa.

-- Siikoja tietysti, vastasi hän varmasti ja katsoi Jounia silmiin. -- Eihän siinä muuta kalaa olekaan.

-- Sinulla on siikoja laukussa?

-- Tietysti! Miksi sitä kysyt?

-- Ilman vain... Katsotaanpa miehet suntion saalista! sanoi Jouni hypäten pystyyn ja astuen suntion luo.

Tämä sieppasi laukkunsa ja yritti lähteä, mutta Jouni tarttui häntä käsipuolesta ja pidätti.

-- Mitä siitä, jos katsotaankin? Eihän silmä osaa ota. Suntio riuhtoi kättään irti, mutta Jouni ei hellittänyt.

-- Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. -- Heitä irti! Taikka...!

Suntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin ruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja riistivät sen.

Laukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.

-- Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja heitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.

Miehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei ainoatakaan siikaa näkynyt.

-- Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.

Suntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät tuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja hampaat lokattivat suussa.

-- Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään lappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla kasvoillaan. -- Passejaurella olen ollut... kaikki olen nähnyt... koko juhlanne... mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään -- papille viimeksi --. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!

-- Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen kumarainen selkänsä oikeni hiukan. -- Sinä voit pettää meidät!

-- Voi, en, en...! Jumala armahda, en... en... Kukaan ei ole saava tietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.

Naiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille. Pierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.

-- Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak tunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan rupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:

-- Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. -- Älä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa...!

-- Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.

-- On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui Kopara-Niila raivoissaan. -- Kertoo papille, ja silloin me olemme hukassa!... Hänen pitää hävitä!

-- Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.

Suntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan hervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka taholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.