Part 8

Kun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan yksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi toisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani. Näytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä kädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän saaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen rikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä muuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi, vieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna. Minua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua koko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan omistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti toisillemme "äärettömän paljon rahaa". Tiesin kyllä miten epäedullinen suostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin käyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi Matti tuli siitä -- hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan --, en pannut vastaankaan.

Tämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden kultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen epäjumalankuvan.

Seuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet panna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun puita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava alkuperäiseen kuntoonsa.

Kun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla jo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme kelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja myöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä samassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. -- -- -- Kuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä teurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää piikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn, sen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä kiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta määrätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja äkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen toimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman suuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan rakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin puetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä, pelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa toimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan. Heidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja valaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää täysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.

Ajatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä kaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella kiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko loistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä keitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien vieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset tulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.

Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään illalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin ollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas nokisen orren alla.

Samana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää, kulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti olisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti lauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein vasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja enemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme tahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme kellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää säilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta pajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän alussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli paljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut vielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä tähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin oikeudella saarellemme antaneet.

Niin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan venettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia työkaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein sieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta nopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme tärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne oli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin tervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää, melkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme myös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos; se kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän laatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä tavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.

Jäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta seliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä silkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta lähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä rupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi kertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja lähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien laskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme syksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet. Pääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.

Paappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli selittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee ensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme silloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat ja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme paapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa tietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt. Juhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin tarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli tarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet viidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme olisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei metrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin olimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi huonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin oppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja mitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet enempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea paljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti huvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja Jaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä, joista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.

Heti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan uutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä. Vähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää lajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin vain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä, sillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty. Meillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja tiiliä.

Muuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää savupiipun päähän reiän, niin "tornista" pian nousi paksut savupilvet. Uudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli kesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä, tupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli pimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana niin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä koko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne eivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä murisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan vehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset meillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä kaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari kertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun illalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä silakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta, niin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.

Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää. Tähän asti emme olleet tätä lahjaa mainittavasti käyttäneet. Päätimme yhteisessä kokouksessa aloittaa aina kesän aikana työpäivän kello kuusi aamulla ja päättää sen jo kello neljä iltapäivällä. Saatuamme ruuhen ja takan valmiiksi ei meillä näet ollut enää kiireellisiä töitä ja tahdoimme iltapäivällä olla vapaat kulkemaan joko järvellä tai metsässä ja rannoilla. Maanviljelyksemme ei vaatinut paljon aikaa, sillä mitään muuta kylvettävää meillä ei ollut kuin ehkä kahvikupillisen verran nauriin siemeniä. Matilla oli kotitalolla häkkilintu, jolle hänellä aina oli nauriin siemeniä taskussa. Ja koska räätäli taskuja ommellessaan tekee pitkiä pistoja, koottiin takin vuorin ja päällisen välistä kylvösiementä riittävästi keskinkertaiseen naurismaahan. Kylään palattuamme kävimme erityisellä kiittämiskäynnillä räätälillä ja kehotimme häntä aina patustamaan aika tavalla takintaskuja ommellessaan. Hän katseli meitä moittivasti eikä kiittänyt kiitoksesta. Sanoi tämän olevan ensimmäinen kerta, jolloin hutiloimisesta kiitettiin. Mutta kun juurta jaksain olimme ehtineet hänelle selittää, räätälinmuori laittoi meille vehnäskahvit.

Tietysti olisimme mieluummin kylväneet viisi kappaa ohria kuin kupillisen nauriinsiemeniä, sillä kesän alusta oli meidän pakko panna puolet petäjäistä ruisjauhojen sekaan ja puuro rupesi käymään vähän kitkeräksi. Lintuliemessä petäjäinen ei maistunut pahalta. Mutta kun meillä ei ollut ohria, niin eivät nauriitkaan olleet halveksittavia. Päinvastoin söimme niitä hyvällä ruokahalulla emmekä jaksaneet saada niitä ihan loppuunkaan.

Vaikka meillä siis ei ollut paljon maanviljelystöitä sen kesän tarvetta varten, ei meiltä silti puuttunut maatyötä. Jo kevään tullessa tiesimme, ettemme voisi enää ainaiseksi jättää paikkaa. Jos jotenkin voisimme, ostaisimme saaremme itsenäiseksi taloksi ja muuttaisimme sinne asumaan. Talvisaikaan ei olisi mahdotonta tuoda sinne kotieläimiä eikä tarvittavia maanviljelyskalujakaan. Kullankaivamista en silloin ajatellut, enkä myöskään paljon tiennyt, miten kultaa kaivetaankaan. Kun maanviljelys saataisiin hyvään alkuun, voisi sitten sopivina väliaikoina huvitella kullankaivamisella.

Nämä tulevaisuudentuumamme estivät meitä silloin laiskottelemasta, kunnes tähdellisemmät työt saatiin valmiiksi. Sitten meillä oli tavallisen suuri peltomaa ojitettuna ja aidattuna. Kaksi latoa kattoon asti täytettynä heinillä riittää luullakseni hevoselle ja parille lehmälle yhden talven rehuksi. Kaikki nämä heinät oli hyvällä säällä korjattu, enkä usko niiden pahenevan, vaikka kestäisikin jonkun vuoden, ennen kuin niitä käytetään. Monta hikipisaraa oli tämä työ Matin ja minun otsastani puristanut, semminkin kun työkalumme eivät olleet parasta laatua. Lappalaisen pienet lapiot eivät kelvanneet maanviljelyskaluiksi. Lapiot onnistuimme kuitenkin tekemään jotenkin kunnolliset, mutta viikatteista ei ollut ensin tulla mitään; kaltot ja vinot niistä tuli. Terottaminen tuotti myös meille paljon vaivaa, lappalainen kun ei ollut käyttänyt pyöritettävää tahkoa. Se liuskakivilaji, jota kallio täällä on, on erinomaista hienoksi kovasimeksi, mutta tahkoksi se on liian hienojyväistä.

Nämä pienet vastukset suututtivat kerran Mattia siinä määrin, että hän teki työlakon. Ojitimme sinä päivänä peltoa, ja saven nostaminen ojan pohjasta kävi raskaaksi miehelle, jonka "sapuskasta" leipä kokonaan puuttui ja puurokaan ei ollut täysivoimaista, puhumattakaan siitä, ettei lehmällistä oltu maistettu samaan vuoteen. Koko työpäivän Matti oli nurjalla mielellä, eikä sanonut ainoatakaan sananlaskua. Kun kello oli neljä, työnsi hän lapionsa maahan ja sanoi päättäväisellä äänellä:

-- Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä. Vai onko se mies täysin viisas, joka omistaa tuhat markkaa, ehkä enemmänkin, ja hikoilee kuin hullu nostaessaan savea ojan pohjasta?

Siihen ei minulla ollut paljon mitään vastattavaa, sillä olin itsekin jotenkin väsynyt. Sanoin kuitenkin erään paapan sananlaskun: "Milloin laiska työtä tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon." Matti ei ole mikään laiskuri, sen voin todistaa. Leikilläni vain noin sanoin, kun hän suuttui työhönsä.

Enempää ei Matti puhunut sinä päivänä lakkotuumistaan. Mutta seuraavana aamuna kun nousin kello kuusi ja läksin pidentämään ojaani, Matti julisti aikovansa tästälähin nukkua aamuisin kello kymmeneen ja muun osan päivästä "huilata". Kävin aamiaisella, Matti nukkui. Samoin oli kun uudestaan läksin työhön. Mutta kello neljä palatessani työmaalta, Matti näkyi jo kyllästyneen uneen ja "huilaamiseen", koska hän oli täydessä toimessa.

Matti kertoi käyneensä nevalla karpaloita syömässä. Silloin hänen päähänsä oli pälkähtänyt mitata nevan syvyyttä. Hän oli tehnyt kuuden sylen pituisen tangon kuorimalla hoikkakasvuisen petäjän, joka nyt mahlan aikana oli ihan sileä. Kilometrin matkan oli neva kannattanut hyvin, sitten se rupesi tulemaan vetisemmäksi. Silloin hän oli ruvennut työntämään tankoansa alas. Se painui ensin tasaisesti. Mutta kun se oli painunut vähän kolmatta syltä, vastus loppui äkisti. Sitten tanko upposi koko pituudeltaan. Matti oli koettanut useassa eri paikassa, ja kaikkialla oli vastus lakannut samalta kohdalta. Siitä Matti sanoi keksineensä, että koko neva on ainoastaan ohut sammalkuori, jonka alla oli vettä, kukaties kuinka syvältä.

Matti oli katkaissut tankonsa kolmen sylen pituiseksi, sahannut sen pituudeltaan kahtia ja kirveellä ja höylällä tehnyt kummastakin puoliskosta korun, jotka hän naulasi yhteen. Sillä tavalla hän sai kolmen sylen pituisen putken, jonka reikä oli runsas tuuma läpimitaltaan.

Kysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen järven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon nevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin mahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan nevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt suuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani. Olin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen järvellä -- pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt pohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen -- ja Matti saikin sen nyt haltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo ensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta, oli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli oikeassa: nevan alla oli syvä järvi.

Siiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei ollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari kertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja tekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi Matin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja punottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän paksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin tyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa nevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet. Pohja oli siis epätasaista.

Matti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista, mutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se oli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin saimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä ison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä jo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin kalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta rakastavan kalastajan sopii saada.

Kotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä uistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että suuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja kouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin useita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa selkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja pienempää saarta.

Tässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme mielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti marjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista ja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat heleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja keltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19 senttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia, joitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme kaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista hyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.

Jauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi, jos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme etsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti ehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten juurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että lumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret olivat erittäin hyvänhajuisia -- ne haiskahtivat vahvasti mantelille -- päätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän. Niin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta ja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai oikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä valmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien, ainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme, että ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia ja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen näitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja väittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli sydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän sanoo:

-- Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.

Sen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme lihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää söimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin yksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa niittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat happamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei viljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta puurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin naurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla runsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin kymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä arvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän olisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.

Lummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö. Ja kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille aina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen aarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin juurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen linnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan. Uistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti heitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja satuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut simpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut, kun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä eläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä löytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin kuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut hukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai pienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein kaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita eräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi kuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä kymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.

Ihaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein samanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että epäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta tuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle kysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti vihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin apinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti minkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se oli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi se ei muutosta tullut.

Päätimme käyttää yhden viikon helmenpyyntiin. Mattikin piti sitä työtä rahaisana puuhana. Ensimmäisenä päivänä otimme simpukoita yksinomaan Arkipelaagista ja löysimme useita kauniita helmiä. Ne olivat kuitenkin kaikki pieniä, ja Matti ei uskonut ainoatakaan niistä "kymmenen ruplan helmeksi". Mutta sitten huomasimme, että simpukoita oli kaikkialla järven pohjassa, ja parhaimmat helmet saisimme syvimmistä koloista. Kävimme sentähden pajassa, jossa teimme rautarenkaan. Siihen kiinnitimme nuotanperän kaltaisen verkon. Tällä pyydyksellä pääsimme vetämään kahdentoista, jopa viidentoistakin metrin syvyydeltä ja saimme parhaimmista apajoista viisi ja kuusi simpukkaa. Niin isoa helmeä kuin minun helmeni emme kuitenkaan enää löytäneet. Kiusasin Mattia väittämällä, että minun helmestäni maksetaan yhtä paljon kuin hänen rannerenkaastaan. Hän lupasi syödä sen raa'alta suuhunsa sinä päivänä, jolloin siitä maksettaisiin tuhat markkaa -- vähemmällä hän ei luvannut rannerengastaan myydä --, mutta myönsi, että ehkä tulisi saamaan siitä sata tai kukaties sataviisikymmentä markkaa.