Part 5

Kustaa kertoi nyt, minkä jo tiedämme, ja ukon tuli näitä nuoria rakastuneita surkeeksi, joittenka piti niin paljon kärsimän. Hän vaati heitä sen vuoksi viipymään yötä tykönänsä, johonka ilolla suostuivat. Ukko asui likellä järveä.

Matkustavaisemme astuivat nyt pieneen tupaan. Takassa paloi paukkuin suuri valkea, jonka valossa kaksi vanhanpuoliaista tyttöä istui ja neuloi, laulaa hyräillen itseksensä. Täällä ei tosin mikään todistanut suuresta rikkaudesta, vaan ei myöskään köyhyydestä. Kaikki oli puhdasta ja siivoa; vaski ja tina loistivat seinistä, ja siniseksi maalatusta seinäkellosta tuli käki ja kukahti joka kellon lyömällä. Nyt kukahti ainoastaan kolme kertaa; näin pitkälle oli yö kulunut.

Kuin nyt vieraamme olivat muuttaneet vaatteita ja juoneet muutaman kupillisen hyvältä maistuvaa kahveata, istuivat he lämmittävän valkean ympärille ja rupesivat ystävällisesti keskustelemaan kaikellaisista. Ukko lausui: "Tänä yönä olen saanut aivan odottamattomia vieraita. Olin juuri maata panemaisillani, kuin kuulin apu-huudon ulkoa, sillä tämän kovan ukkosen tähden olen ollut kaiken yötä valveillani. Ensiksi luulin valkean olevan vallallansa, vaan pian havaitsin epähuomioni. Näin tulin teidän avuksenne." Ukko otti tupakka-piippunsa, lykkäsi yölakkiansa vähän toiselle korvalleen ja jatkoi.

"Näin katsellessani teitä molempia, jotka olette nuoret ja tuoreet, ja sydämellisesti rakastatte toistanne, muistuu mieleeni ajat, joina minäkin olin onnellinen. Vanhemmiltani sain hyvän talon, ja nuori ja liukas kuin olin, ei ollut minun työläs vaimoa saada. Pian valitsinkin itselleni tytön, joka ansaitsi rakkauteni, ja ilolla ja riemulla me vihittiin toiseemme. Onnellisina elimme nyt toisemme kanssa. Harkkaa sanaa ei kuultu välillämme, kaikessa koetimme noudattaa toisemme mieltä. Jos minä joskus olin surussani ja murheissani, muuttui mieleni, nähdessäni rakkaan Elinani, oitis iloiseksi. Hänen silmissään oli jotakin niin sydämellisen hyvää, joka kohta paikalla saattoi minun unohtamaan päivän murheet ja vastukset. Ah, en vielä nytkään taida häntä kyynelittä muistella! Näin kului hauskasti muutama vuosi; vaan kuin ei täällä löydy yhtään ruusua orjantappuroitta, niin ei myöskään mitään maallista onnea, joka olisi täydellinen. Kaikki on suruilla ja murheilla sekoitettu. Tämän minäkin tulin pian tuntemaan, jonka seuraavassa tahdon kertoa.

"Yhtenä päivänä joulun pyhinä oli meillä kotonamme muutamia vieraita, joittenka seassa myöskin ruukin patrooni S---- Vaskikoskelta. Ehtoolla toisten vieraitten lähteissä viipyi S---- ja pyysi saadaksensa puhutella minua kahden kesken. Me menimme pieneen kamariin ja suljimme oven. Nyt hän jutteli lavialta kärsityistä vahingoistansa ja pyysi sen vuoksi saada lainata minulta 'yhden pienen summan' -- niinkuin sanansa sattuivat -- noin 600 riksiä. Minulla ei osannut olla tykönäni niin paljoa, muutoin hän olisi sen oitis saanut, koska yli koko pitäjän oli tunnettu niinkuin hyvissä varoissa oleva ja rehellinen mies. Minä sanoin hänelle asian kohdan; silloin hän kysyi minulta, jos tahtoisin mennä takuusen tämän edestä, jos sen saisi lainata joltakulta toiselta. Minä annoin hänelle käteni sen päälle, vaan en kuitenkaan ennen kuin vaimoni oli antanut suostumuksensa tähän, ja näin erosimme toisestamme. Seuraavana päivänä hän tuli erään hyvän ystävän kanssa jälleen tyköni, ja me menimme molemmin takuusen sen vaaditun summan edestä. Kaksi kuukautta tämän jälkeen jätti patrooni S---- kaiken omaisuutensa velkamiesten keskenänsä jaettavaksi. Tämmöinen petos saatti meidän sekä ikävämieliseksi että myöskin äköötti meitä, vaan me olimme kuitenkin iloisia, ettei summa ollut suurempi, kuin että sen taloamme menettämättä hyvin maksaa jaksoimme. Vaan kuinka emmekö hämmästyneet, kuin rahat piti maksettaman. Kuuden sadan riksin siassa seisoi takuukirjassa nyt yhtä monta tuhatta. Minä kielsin tätä summaa maksavani ja kävin käräjiä monta vuotta, vaan turhaan. Viimein tuomittiin minä yksinäni maksamaan koko summa, sillä toinen takuu-mies oli sillä aikaa juonien ja petoksen kautta myynyt kaikki, mitä hänellä oli. Nimismies kirjoitti ylös kaiken sekä irtaimen että kiintiän omaisuuteni; talo myytiin puoleen hintaan. Köyhä ja viheliäinen seisoin minä nyt vaimoneni lapsineni paljaan taivaan alla. Tämmöisessä tilassa käännyin pyytämään apua sukulaisilta ja ystäviltä; vaan sen siaan sain kuulla pilkka- ja ilves-sanoja. Tämä oli enemmän kuin mitä vaimoni jaksoi kantaa; terveytensä huononi päivä päivältä; niinkuin kukka riutui hän suruin ja murheitten alaisena riutumistaan pois.

"Se oli kirkas talvi-ehtoo; minä muistan sen vielä niinkuin se olisi ollut eilen. Lumi makasi kuin valkea peite yli maan ja tähdet näyttivät vapisevan vilusta taivaan kannella. Vaaleana, kipuin ja tuskien kanssa taistellen, makasi Elina vuoteella; hän pyysi minua auttamaan häntä akkunan tykö, saadaksensa nähdä tähtikirkkaan taivaan, jolloin sielunsa tulisi levollisemmaksi; ja nyt hän istui siinä kyyneleet silmissä ja katseli huokaillen ylös tähtistä taivasta kohden. Huulensa liikkuivat rukoukseen. 'Minä olen saanut kyllin maailmasta ja olen nyt väsynyt', sanoi hän, pusertain kättäni. 'Oh, joka olisi tuolla ylähällä! Minä näen enkelin kirkkailla, valkoisilla siivillä. Hän tarjoo minulle kättänsä. Hyvästi! Taivaassa näemme toisemme jälleen!' -- Tämän sanottuansa hän kaatui kuolleena syliini."

Ukko laski pois piippunsa, pyhkisi muutaman kyyneleen poskiltansa ja jatkoi: "tällä hetkellä mustenivat silmäni; sydämellä ei näyttänyt olevan tilaa rinnassa, se oli pakahtumaisillaan, vaan ei sitä kuitenkaan voinut tehdä. Minä riensin ulos synkkään metsään, lumi narisi jalkaini alla; mustia, surullisia ajatuksia liikkui aivuissani ja epä-toivon varjot peittivät sieluni. Näin vaelsin siksi kuin vaivuin yhdelle sileälle, yksinäiselle kalliolle. Tässä heräsi sieluni parempaan tuntoon, ja levollisemmassa mieli-alassa palasin kotio lapsieni tykö, jotka tästä lähin olivat ainoa lohdutukseni tässä maailmassa. Sen ajan perästä olen monta puutetta ja vaivaa kärsinyt, vaan myöskin monta iloista hetkeä nauttinut. Toimella ja ahkeruudella on minulle onnistunut saada kokoon tarpeisiini ulottuvan omaisuuden; tosin en ole rikas, vaan en köyhäkään. Minulla on mitä tarvitsen, sillä tytyväisyys on suurin rikkaus."

Aamu-rusko liekitsi jo idässä. Kustaa ja Anna jättivät sen ystävällisen ukon hyvästi ja riensivät iloisina ja tytyväisinä kirmaavien laineitten yli kotoa kohden. Tässä jättivät toisensa hyvästi, sitä ennen kuitenkin päätettyänsä jättää elämänsä kohdan tulevain aikain ratkaistavaksi. Kaikeksi onneksi ei ollut lautamies vielä, Annan kotio tullessa, hereillänsä, eikä kukaan muu paitsi äiti saanut tietää että hän oli pois ollutkaan.

11.

Syksy oli tullut. Pimeä ja kolkko oli Lokakuun yö. Myrsky vinkui ja kiljui Ruusulakson nurkissa; akkuna-luukut narisivat, ovet ja portit porasivat surullisesti sarannoillansa, ja huhkaan poru ynnä syksy-yön vinkuva tuuli kuuluivat hirvittävältä.

Sisällä oli niin hiljainen olo. Lautamies makasi taistellen kovassa taudissa; kylmä hiki juoksi pitkin hänen otsaansa, ja himmeät silmänsä katselivat äitiä ja tytärtä, jotka rukoillen seisoivat molemmin puolin vuodetta, kädet ristissä ja kyynele-silmin. "Minä tunnen tämän olevan viimeisen yöni", sanoi lautamies karhealla äänellä, "vaivat enenevät enenemistään. Sen vuoksi tahdon jättää hyvästi teidän, jotka olette olleet minulle rakkaimmat tässä maailmassa. Monta monista kertaa minä olen ollut kova ja taipumatoin; minä olen ainoastaan ajatellut maallisen tavaran päälle ja ylönkatsonut sen ainoan tarpeellisen, joka on iänkaikkinen rauha ja onnellisuus. Anna! anna kätesi Kustaalle, jotas rakastat, ja älkäätte koskaan unohtako pitää Jumalaa silmäinne edessä kaikissa töissänne ja toimissanne. Antakaatte minulle anteeksi, mitä olen rikkonut, ja rukoilkaatte Jumalaa minun viheliäisen sieluni edestä. Minä olen suuri syntinen. Rukoilkaatte, rukoilkaatte!"

Äiti ja Anna laskivat polvillensa. Samassa kuului kuoleman rohina lautamiehen rinnasta, ja henki muutti iäisiin majoihinsa.

* * * * *

Kahdeksan kuukautta jälkeen lautamiehen kuoleman pitivät Anna ja Kustaa häänsä Ruusulaksossa. Se kunnon ukko Pietari Mikonpoika oli puhemiehenä siinä tilassa. Tämän virkansa puolesta vaati hän hää-vieraita tyhjentämään maljan nuoren parin onneksi, jossa sivussa kehotti heitä elämään keskenänsä niinkuin puolisoin tulee, ja toivotti heille onnea ja siunausta heidän yhdistyksessänsä.

Tässä loppukoon kertomuksemme niille, joita niin haluttaa, vaan me puolestamme emme ole tytyväiset sillä, että olemme saaneet Kustaan ja Annan yhteen; tahdomme myöskin nähdä kuinka tästä lähin elävät yhdessä.

* * * * *

Kaksitoista vuotta on kulunut. Sillä ajalla on Ruusulaksossa tapahtunut monta muutosta ja mulkkausta sekä yhdessä että toisessa kohdassa. Suuria liuskoja uutta peltoa on otettu ylähälle. Pellot ovat hyvässä voimassa ja järjestyksessä niinkuin herrain kartanoissa. Huonerakennuksesta käy tie, kahden puolen istutettu puilla, alas kummulle. Tälle on rakennettu koulu-huone, jossa pitäjän köyhät lapset omistajan kustannuksella saavat opetusta. Ranskan tapeetien siassa nähdään salissa kauniita kuvauksia ihanista maan paikoista, ja niitten välillä Ruotsin suuresti rakastettuin kuninkaitten kuvia. Annan pienessä kamarissa löytyy vielä muutamia kukkaisia, niinkuin myöskin vähäinen, kaunis kirjasto, sisältävä monta hyödyllistä ja opettavaista kirjaa, jotka pitkinä talvi-ehtoisina ovat hupaisa ajan viete Kustaalle. Paljon on niinmuodoin muuttunut; vaan rakkaus Annan ja Kustaan välillä on yhtä lämmin ja sydämellinen kuin aina ennenkin. Neljä vähäistä lasta on hedelmä heidän avio-liitostansa, ja näitten kanssa loruttelee Kaisa ja se vähäinen tyttö, joka toi Annalle rakkauskirjeen; mutta nyt hän ei enään ole vähäinen, vaan suuri, täysi-kasvuinen, kaunis tyttö.

Näin elävät Anna ja Kustaa keskenänsä, kumpikin tavallansa askaroiten levittää iloa ja hauskuutta ympärillensä, arvossa pidettyinä kaikilta ihmisiltä, jotka tuntevat heidän hyvän ja siivon käytöksensä.

* * * * *

Jos joku tahtoo tietää, kuinka Haaviston Jussin kanssa laita on, niin taidan minä kertoa hänen monen tuskan ja työläyden perästä tulleen naiduksi kauniin tytön kanssa, joka otti hänen rikkauden vuoksi. Tätä hän nyt katuu sydämensä pohjasta; sillä päivät läpitse hän enimmiten istuu ja itkee. Ei Jussikaan ole useammin iloinen, kuin koska on vähän kallellansa, joka tapahtuu melkein joka ehtoo, ja väliin, jos onni oikein on, keskellä-päivääkin.

End of Project Gutenberg's Rikas tyttö Ruusulaaksossa, by Pehr Thomasson