Part 4

Tämä oli joksikin kovin sulavaa ruokaa lautamiehelle, jonka korvat harvoin olivat tottuneet kuulemaan totuutta; hän vihastuikin sen vuoksi kovin, jota ei kukaan mahda ihmehdellä, joka vähänkin tuntee lautamiehen äkkinäisen luonnon. Nyt syttyi kova kina pitäjän asioista, jossa kävi niinkuin tavallisesti ainakin käy kinoissa, että molemmat, tyhjettyänsä runsaat sanavaransa, kuitenkin seisoivat samalla kannalla, pienintäkään toistansa totuudesta eli vääryydestä vakuutetuksi saamatta. Lautamies oli niin innossaan, ettei huomannut, kuin Kaisa ja Anna menivät huoneesta tiehensä. Viimein havaittuansa heidän pois-olonsa hän kysyi Jussilta, mihinkä he olivat joutuneet, johonka sai sen sukkelan vastauksen: "Minä en tiedä."

"Se on yhtä, missä ovat," sanoi Pietari Mikonpoika, vähän totisempana kuin tavallisesti muutoin, "ei täällä sentään tänään, sen jälkeen kuin minä olen havainnut, mitään kihlajaisia tule; minä en kuitenkaan siihen apuani lainaa." Samassa otti avio-liitto-kirjan ja repi sen tuhansiin kappaleisiin.

"Ne ovat joskus kuitenkin tulevat," vakuutti lautamies ja polki jalkaansa laattiaan, niin että permannot notkuivat.

7.

Nyt Jussi matkusti yksin uusissa vaunuissansa kotio, vaan aivan toisilla tunnoilla kuin sieltä lähteissänsä. Silloin hän ajatteli hyvillä mielin, mikä rikas ja kaunis vaimo hänelle oli suotu; vaan nyt se näytti hänelle vähän mahdottomalta. Tosin lautamies oli vannonut, että sen, mitä kerran oli sanonut, myös piti tapahtuman. Vaan Jussi ei ollut sillä tytyväinen. Hän tahtoi oitis nautita onneansa. "Nyt hän olisi istunut tässä vieressäni," sanoi hän itseksensä, "ja minä olisin sanonut hänelle jotakin hauskaa, joka olisi häntä naurattanut; ehkä olisin saanut suuta palkakseni! Mutta hiisi ollen, nyt juohtuu jotakin mustaa mieleeni! Jos se tulee tietyksi, kuinka tyhmästi käytin itseni kamarissa, niin saan hävetä silmät päästäni."

Jussi raukka! Se tulee kyllä tietyksi, kuin itsensä tyhmästi käyttää. Sen hän tuli pian havaitsemaan, sillä eräs piika Ruusulaksossa oli sattunut näkemään tapauksen, jonka lupausta vastaan, ettei kellekään hiiskua mitään, kertoi paikkakunnan pirttivaimolle, joka taas kohta kiireesti pani apostoli-hevoiset kulkuun talosta taloon, ainoastaan kertoakseen, mitä oli kuullut, jokaiselle lupausta vastaan, ettei kellekään sanaakaan sanoa, se on ymmärrettävä. Ja lukia saattaa olla vakuutettu siitä, ettei tapaus suinkaan pirttivaimon kertomuksista kehnommaksi käynyt; sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kerro asiaa siipiä sivulle panematta.

Mihinkä ikänänsä Jussi tuli, sai hän aina kuulla jonkun näistä pilkkasanoista: "Toivotan onnea! Kelpo kihlajaisetpa siellä Ruusulaksossa pidettiin! Etkös leikannut käsiäsi pirstaksi pulloja kallistaissasi? Menikö montakin akkuna-lasia rikki? Miltä suuteleminen maistui?" Jussi näki tapauksen monin kerroin parannetuksi; hän oli sen vuoksi kovin yriinnyksissänsä. "Mutta", ajatteli hän, "minä tiedän, mihinkä luotan! Se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa."

* * * * *

Ruusulaksossa kävi nyt kova ukkonen yöhön myöhäiseen, nimittäin sisällä huoneessa. Lautamies ei suinkaan ollut niitä äijiä, jotka käyvät ja narisevat yhtä mittaa niinkuin variksen pelotus, ja joista pitäisi olla rukous litaniassa; vaan jos myrsky joskus pääsi valloilleen, oli se sitä ankarampi. Kaikeksi onneksi ei vihansa kuitenkaan tällä erää tavannut Kaisaa, ja ketästä sitten jollei Pietari Mikonpoikaa? Jollei häntä olisi ollut, olisi asia käynyt aivan toisin. "Kirotut juonet! Vaan empä sen kummempaa koskaan ole kuullut enkä nähnyt; oman veljensä pojanpa hän kaatoi, sen siaan että hänen olisi pitänyt häntä auttaman. Sen nyt saattaa kutsua huolimattomuudeksi sekä itsestään että omaisistaan; semmoinen ei nyt koskaan minun päähäni olisi pälkähtänyt; sillä ensiksi pitää joka ihmisen omaa etuansa katsoman ja sitten vasta toisten. Vaan vähän minä siitä! Minä tahdon näyttää Pietari Mikonpojalle itse olevani isäntä talossani, ja enkä suinkaan hänen hoinnettavansa. Jos ei muut neuvot auta, tahdon uhata Annaa tehdä hänen perinnöttömäksi; vaan tämä tulee kuitenkin olemaan viimeinen turvani, sillä minun käy Anna raukkaa surkeekseni; hän on kuitenkin minulle rakkain kaikesta, mitä minulla on. Jos hän taitaisi nähdä minun sydämeni pohjaan, niin tosin havaitsisi, etten suinkaan ole niin kylmä ja tunnotoin, kuin pakotan itseni olemaan, ainoastaan sen vuoksi että tarkoitan hänen onnellisuuttansa."

"Minkä sinä sitten mielestäsi katsot hänen onnellisuudeksensa?" kysyi Kaisa, joka oli tullut takaisin ja nyt rohkeni sanan sanoa.

"Vapaan, murheettoman elämän, ja en suinkaan köyhyyttä ja viheliäisyyttä," ärähti lautamies vastaukseksi.

Kaisa huokasi syvästi, vaan vaikeni ja valmisti itseänsä maata menemään. Vihdoin lautamies teki samoin.

Anna istui vielä valveillaan pienessä kamarissansa; hänen ajatuksensa olivat kovin levottomat. Ihmisen sydän on meren kaltainen: se aaltoilee, myrskyn jo hiljettyä, vielä ison aikaa peräänpäin. Annan sielu taisteli kovan taistelun; väliin juoksi katkeria kyyneleitä alas pitkin hänen poskiansa, väliin taas hymyilivät huulensa semmoisesta tytyväisyydestä, jommoisen ainoastaan sisällinen ilo saattaa vaikuttaa, kuin sydän on täynnä puhtaita, viattomia tuntoja. Häntä itketti muisto isänsä kovasta kohtelemisesta, häntä kamotti ajatus, että hän joskus tästä lähin saattaisi esittelemisensä täyteen. Vaan häntä ilahutti se, että hän tänään oli voittanut, ja hän toivoi vielä tästäkin lähin saattavansa voiton pitää. Tässä mieli-alassa hän otti kirjan ja rupesi lukemaan. Se oli Runeberin runot, jotka oli saanut Kustaalta, ja väliäkuin itsestään aukeni hänen eteensä paikka, jossa runomitassa kauniisti kerrotaan seuraava tapaus: "Tyttö oli äiti-vainajaltansa saanut muistoksi timanteilla ja helmillä koristetun, kallis-arvoisen soljen. Nyt tuli hänelle kaksi kosioitsiaa; toinen heistä oli muhkea, reipas ja rikas, vaan hän mieli ainoastaan tytön solkea; toinen taas oli ujo ja köyhä, vaan hänen sydämensä paloi rakkaudesta tyttöä itseä kohtaan. Äiti-puoli käski häntä nyt näistä molemmista ottamaan sen rikkaan, vaan hyljäämään köyhän, muistuttain, että kulta kuitenkin oli suloista köyhyyden suhteen. Tyttö itki ja kielsi tätä tekevänsä, vaan kaikki turhaan. Mutta sinä päivänä, kuin kuuluutus piti otettaman, ei löytty tyttöä ei äidin saleista, ei pihasta, eikä puutarhasta, vaan hän löyttiin meren rannalta. Sekä hänen sulhaisensa, että äitipuolensa tulivat nyt tänne, houkutellen häntä seuraamaan heitä pitoihin ja iloon, sillä hänen kuuluutuksensa oli tänään otettava. Vaan tyttö riisti soljen suolivyöltänsä, otti sen valkoiseen käteensä ja sanoi: Katso, jolla vähän on, se vähään tytyy, vaan jolla on paljon, enempää se vielä vaatii. Tuhansia vuosia on jo meri niellyt rikkautta, koonnut tavaroita, vaan se vaati vielä minun solkeani. Tämän sanottuansa viskasi solkensa kauas ulos mereen. Kovasti tästä vihoissansa meni se rikas tiehensä, ja myöskin hänen äiti-puolensa lausui vihapäissä: Onnetoin! mitäs olet tehnyt? Korkeutta et saata enään koskaan odottaa, kulta ei loista milloinkaan huoneessasi, ja solkeasi et ikänänsä saa takaisin. Vaan tyttö vastasi naurusuulla: Mitä tahtoo sanoa korkeus tulevaisien aikoini onnen suhteen? Mitä kulta elämän suhteen täynnä rakkautta? Mitä solki nuorukaiseni sydämen suhteen?"

"Näin minäkin tahdon tehdä", sanoi Anna. "Ennen tahdon köyhänä ja puutteen alaisena elää maailmassa, kuin hyljätä Kustaan; sillä mitä on kulta elämän suhteen täynnä rakkautta?" Tässä päätöksessä hän pani maata ja nukkui levollisesti, niinkuin seitsemäntoista vuoden vanhana tavallisesti tekee; päivä on mahtanut olla kuinka levotoin hyvänsä, niin siautuvat kuitenkin nuoruus ja uni, niinkuin kaksoiset, ystävällisesti yhteen.

Kuinka kummallisesti eikö tässä maailmassa toisinaan tapahdu! Lautamies nukkui levollisena siinä ajatuksessa, että saattaisi Annan taipumaan tahtonsa jälkeen uhkauksella, että tehdä hänen perinnöttömäksi. Hänelle oli rikkaus kaikki; hän ei tuntenut suurempaa onnellisuutta. Anna taas olisi katsonut lautamiehen uhkauksen ilon sanomaksi, jos sen vaan olisi kuulla saanut. Hänelle oli kulta kuormaksi, vaan rakkaus kaikki. Näin erinäisistä ajatuksista oli nähtävästi kova taistelu syttyvä, ennenkuin vakinainen päätös asiassa taisi kangeta.

Kummalla heistä oli oikeus, ja kumpiko viimeksi voitolle jäi?

8.

Seuraavana päivänä istui lautamies ja poltti piippuansa, Kaisan ja Annan huonetta siivotessa. Ei kukaan heistä lausunut sanaakaan. Näytti melkein kuin olisivat hävenneet puhetta keskenänsä alkaa. Anna ratkasi viimein vaiti-olon. "Saanko minä mennä kirkkoon tänä päivänä?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Et!" vastasi lautamies, "sinä saatat hyvin pysyä kotona; sillä niinkuin sinä käytät itsesi, sopii sinun hävetä näyttämästä itseäsi ihmisissä; ja ei siinä kyllin, että sinä häväistään, vaan myöskin minä ylön-katsotaan sinun tähtesi. Onnetoin se, jolla on tottelemattomia lapsia!"

Anna vaikeni ja puhkesi katkerasti itkemään; vaan samassa tuli Kustaa. Hän tervehti ystävällisesti koossa olevia, vaan tultuansa Annan tykö hämmästyi hän vähän. Hän tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan ja eikä tiennyt, miten tätä selittää. Pitkä kysymysmerkki oli luettava hänen kasvoissansa, vaan Annan katsanto ei antanut tydyttävää vastausta; hän näytti karttavalta ja hämmästyneeltä. Kukatiesi oli jo antanut kätensä toiselle? Tämmöiset olivat ne ajatukset, jotka tällä haavaa vaihettelivat Kustaan sielussa. Hän kääntyi sen jälkeen siveästi ja nöyrästi lautamieheen, joka puolestaan käski hänen olemaan tervetulleen, ehkä sydämessään ja sielussaan ajatteli jotakin aivan toista. Kustaa johdatti nyt suurella taidolla puheeksi semmoiset asiat, joittenka tiesi paraiten huvittavan lautamiestä, niinkuin vuoden-tulon ja ilman nykyisen luonnon, viinan polton ja karjatarhan hoinnon j.n.e. Hän kartti tässä taiten sanoa jotakin, joka soti lautamiehen ajatuksia vastaan. Tämä saattoi äijän puheliaaksi, niin että hän lavialta jutteli, mitä aikanansa oli havainnut, mimmoiselta tuleva vuosi näytti y.m.

Kaisa oli hyvyys itse. Hän kysyi, kuinka äiti, sisaret ja veljet voivat kotona, ja lisäksi, mitä uusia kuului pitäjältä; hän pyytti vielä päivällisellekin.

Vaan se joka oli kaikista iloisin, oli Anna. Kustaa ei ollut hänelle ennen koskaan niin kauniilta näyttänyt; hän oli jälleen täydessä terveydessään, oli siististi ja hyvin vaatetettu, kaulaliinakin oli solmittu erinomaisen kauniisti. Tämä ei suinkaan jäänyt Annalta, häntä silmäilyssänsä, huomaamatta. Hän ei saattanut sen vuoksi olla vertailemisia tekemättä. Mikä ero eikö ollut Jussin ja Kustaan välillä? Edellinen tölppömäinen ja ylpeä, jälkimäinen sivistynyt, itseänsä vähä-arvoisena pitävä ja kaunis, kaikki omaisuuksia, jotka miellyttävät naisihmisen tunnollista sydäntä. Kustaa ajatteli samoin Annasta; kerta toisensa perään lensivät silmänsä hänen puoleensa, vaan Anna näytti mieltä mielin karttavan näitä. "Tämä ei ole syyttä", ajatteli Kustaa ja kiusasi itseänsä katkerilla ajatuksilla. Päivälliseltä päästyä pyysi Kustaa saada puhutella lautamiestä kahden kesken, johonka tämä myös pienintäkään vasta-kynttä vetämättä suostui. Jäätyänsä kahden lykkäsi lautamies salvan oven eteen, ettei kenenkään pitänyt, heidän keskustellessaan, tietämättä sisään tuleman.

Kustaa alkoi nyt: "Minulla on yksi anomus edeskannettava lautamiehelle, ja jo edeltäkäsin uskallan olla siinä suloisessa toivossa lautamiehen tähän anomukseeni myöntyvän, ja ilolla kahden olennon tulevaista onnellisuutta noudattavan. Epäilemättä se ei ole saattanut jäädä lautamieheltä huomaamatta, että Anna ja minä jo kauan olemme toistamme rakastaneet. Sisällinen yhtäläisyys ajatuksissamme antaa minun toivoa murheettomasti saattavamme tulevaisia päiviämme kohdata, olkoot ne sitten pilvisiä tahi kirkkaita, ohdakkeisia tahi kukkaisia. Kaikki muu on muuttuvaa paitsi rakkaus, se on iankaikkinen niinkuin se Jumala, josta johdattaa alkunsa. Luottain tähän, pyydän teiltä tyttärenne kättä, sydämensä olen jo aikaa omistanut."

"Se surettaa minua", vastasi lautamies, "etten taida anomukseesi myöntyä; sillä nyt se on jo myöhäistä. Jo eilen antoi Anna sekä sydämensä että kätensä Haaviston Jussille, ja tehty työ pitää paikkansa. Tästä saatat nähdä kuinka vähän naisten lupauksiin on luottamista; jos sen siaan olisit minulle aikanansa asiasi puhunut, olisi kaikki käynyt aivan toisin."

"Se ei ole totta!" sanoi Kustaa. "Älkäätte syyttäkö omaa lastanne. Hän ei ole koskaan pakotuksetta tähän yhdistykseen antaunut, ja kerran teidän pitää kaikkivaltiaan Jumalan edessä töistänne vastaaman."

"Ha, ha, ha," keskeytti lautamies pilkka-naurulla; "minä luulen että sinä olet seinähullu, mies! Luuletkos, etten minä taida vastata töistäni sekä Jumalan että ihmisten edessä? Ja mitä Annan naimiseen tulee, ei minulla ole siinä kohdassa itseäni nuhdeltavaa; sillä hän on vapaasta tahdosta suostunut siihen, joka olikin paljon ymmärtäväisemmästi tehty, kuin että kuudella sinun lapsellisia larituksiasi rakkaudesta, ikuisesta uskollisuudesta, ja Jumala tiesi mistä kaikesta."

"Olkaatte semmoisia soimauksia lausumatta!" sanoi Kustaa. "Ei siinä kyllin, että olette ryöstänyt minulta elämäni ilon; te tahdotte myös herjata minua. Mutta minä sanon teille: älkäätte loukatko minun kunniaani; se on minulle kalliin kaikesta, mitä minulla on, ja sen tahdon koettaa pitää puhtaana. Ehkä köyhä teidän silmissänne, olen minä kuitenkin rikas sydämessäni. Minulla on levollinen omatunto. Hyvin teille, jos taidatte sanoa saman."

Tämän sanottua meni Kustaa. Hyvästi-jätöksi katsahti hän nuhtelevin silmin Annan päälle, jonka sydämen syvyyteen tämä silmäys tunki kuin salama.

9.

Kuusi viikkoa on kulunut Annan viimeksi nähtyämme. Tämä on ollut katkerin aika koko hänen elämästänsä. Jätettynä Kustaalta ja ainoostaan kiusattuna lautamieheltä Haaviston Jussin tähden ei hänellä ollut lepoa yöllä eikä päivällä. Tosin koetti äiti häntä lohduttaa, vaan turhaan; yksi ajatus huoletti häntä joka aika, ja se oli: "enkö minä enään ole Kustaalta rakastettu? Oh, se on sitten tosi, että maailma on surun ja murheen lakso! Täällä ei löydy yhtään varsinaista iloa. Nuoruutemme innossa uneksimme ilosta ja onnellisuudesta, rakennamme ajatuksissamme linnoja tulevaisiksi ajoiksi, jotka kuitenkin kukistetaan pienimmältäkin vastoinkäymisen puuskaukselta, ja meille näyttää kaikki valkoiselta ja kirkkaalta, vaan on kuitenkin mustaa. Kustaa! Kustaa! Miksi sinä kuvailit tulevaiset päivämme niin kauniiksi? Oliko se saattaaksesi minun sitä onnettomammaksi, eli kukatiesi sinä ainoastaan olet teetellyt rakkautta? Kauhiaa ajatusta! Jos edes taitaisin karkoittaa kuvasi sielustani! Jos taitaisin unohtaa menneet ajat! Oh, sitten minä tahtoisin vielä kauan elää; vaan nyt, nyt olisi minulle kuolema suloinen! Rankaiseva Jumala! Mitästä minä olen rikkonut, että sinä niin kovin vaivaat minua? Miksi sinä annoit minulle sydämen, lämpimän rakkaudelle, koska ei täällä maailmassa löydy mitään rakkautta? Miksi sinä et varoittanut minua karttamaan itseäni liehakoitsialta, joka makiasti käytti rakkauden suloisia puheita kielellänsä, tuntematta sen totuutta sydämessään? Jos edes taitaisin vihata häntä, olisi se kukatiesi pieni helppous vaivoissani; vaan nyt olen ilman kaikkea; sydämeni on tyhjä, niinkuin se mittaamatoin taivaan avaruus. Oh, kuka olisi taitanut aavistaa jotakin semmoista! Minä muistan ajan, kuin kaikki oli toisin. Ilo ja riemu olivat silloin kuvattuna jokaalla. Jos katsahdin yöllä kirkkaalle taivaalle, niin luin ystävällisen vastauksen sydämen tuhansille kysymyksille; jos katselin vaan kauniita kukkaisia, niin loistivat jokaisen heidän silmänsä taivaallisesta ilosta; jos kuultelin lintujen viserryksiä, niin tuntui minulle ikään kuin olisin kuullut ääniä lapsuuteni suloisista ajoista; joka ääni kaikui suloisesti ja heleästi sydämeni syvyydestä. Iloisia, suruttomia päiviä! Tuletteko te enään koskaan ilmi-olossa takaisin, vaan elättekö ainoastaan muistossa? Salainen ääni kuiskaa sydämessäni: 'kaikki on kadonnut!' Toivon tähti loistaa vielä elämäni taivaalla, ja levollisena minä tahdon seurata hänen säkeniänsä; se on minun johdattava askele askeleella horjumatta sitä tietä, jonka Jumala on viittonut käytäväkseni."

Näin Anna istui ja valitti itseksensä. Ehtoo oli pimeä ja kylmähkö; ukkonen jylisi etäällä, salama valaisi silloin tällöin taivaan kannen, ja sade juoksi virtoina syksyiseen maahan. Äkisti hän kuuli jonkun kävelevän ulkona ja kohta sen jälkeen naputuksen oven päälle.

"Kuka se on?" kysäsi Anna.

"Minä", vastasi heikko, naisihmisen ääni.

"Vai niin; se on pikku Kaisa! Tule nyt tänne ja istu vähäksi aikaa, jutellessasi jotakin hauskaa. Se on kiltisti tehty sinulta, ettäs jolloin kulloin tulet tervehtämään minua; mutta mikä maailmassa on sinun näin myöhään tämmöisessä ilmassa ulos viekotellut?"

"Minulla on kirje", vastasi se pikkuinen tyttö, joka näytti noin kymmenvuotiselta. Hänen vaaleat hiuksensa ja punottavat poskensa todistivat maa-elon viattomuudesta, raittiudesta ja suloisuudesta.

"Se on epäilemättä isälleni", sanoi Anna.

"Ei ikään, se on juuri sinulle."

"Mistä se on?"

"Minä en tiedä", vastasi tyttö viekkaalla katsannolla. "Äsken kävi kotonani mies, joka pyysi tätä niin pian kuin suinkin saattamaan tänne. Se ei suinkaan ole mahdollista tänä ehtoona, ajattelin minä itsekseni; vaan samassa havaitsin kynttilän palavan kamarissasi, ja oitis juoksin tänne, ehkä siellä sataa niinkuin saavista kaatain."

"Anna minun nähdä kirje!"

"Äläpäs usko! Minä pidän sen itse, jollet lupaa minulle mitä pyydän."

"No, mitä sinä sitten tahdot?"

"Jos se nyt, näetsä, on rakkauskirje, josta sinä oikein ihastut, tahdon minä ruveta lapsen piijaksi sinulle tultuasi naiduksi."

"Sinä jaarittelet aivan turhan aikaisia, pikku Kaisani. Minä en tahdo koskaan antaa itseäni naimisiin. Annapas nyt vaan kirje minulle ja älä enään pilkka-puheita loruttele."

"Ja mitä maarian vielä! sinä et naimisiin!" sanoi tyttö, nyökästen päätänsä ja antain kirjeen.

"Se on Kustaalta!" huusi Anna iloissansa.

"Enkö minä sitä arvannut", sanoi pikku Kaisa, mennen tiehensä suuresti naurain.

Anna avasi kirjeen ja luki:

"Rakastettu Anna!"

"Aina siitä hetkestä, kuin viimeksi puhuin sinun kanssasi, on sieluni taistellut kovan taistelun. Jos tietäisit mitä minä sillä ajalla olen kärsinyt, niin tosin surkuttelisit minua. Vaan ei! minä en vaadi sinun surkuttelemista; itse tahdon painia kovan kuormani kanssa, ja jos en taida voittaa, taidan ja tahdon miehekkäästi vaipua sen alle. Satoja kertoja olen tarttunut kynään, lähettääkseni sinulle hyvästi-jättöni; vaan joka kerta olen tuntenut itseni väliäkuin näkymättömältä kädeltä pidätetyksi; nyt vasta luulen itselläni olevan tarpeeksi voimaa tähän. Omalta isältäsi kuulin sinun olevasi kihlatun toiseen; minä en tahtonut uskoa hänen sanojansa. Minä sanoin hänelle vasta kasvoja hänen sinun siihen pakottaneensa, vaan hän vakuutti sinun tähän vapaasta tahdosta suostuneesi; hän pilkkasi minua rakkauteni tähden, joka olin ollut tyhmä kyllä uskomaan naisen valoja rakkaudesta.

"Rakastettu Anna! Näinkö sinä pidät sen valan, jonkas vannoit lapsuutesi ystävälle? Tämäkö on palkinto rakkaudelle, joka vielä tälläkin hetkellä taitaa siunata, vaan ei koskaan sadatella? Taidatkos ilolla muistella menneitä aikoja, ja levollisena odottaa tulvia? Oh, jos niin on, et sinä ole koskaan rakastanut! Tätä minä en kuitenkaan tahdo uskoa. Kukatiesi sinäkin olet kärsinyt ja monta katkeraa kyyneltä vuodattanut? Kukatiesi tämä itsesi uhraaminen on saattanut sinulle monta levotointa hetkeä ja monta unetointa yötä? Hyvin, jos niin olisi! Siinä tapauksessa ei minulla ole mitään sinua nuhdeltavaa; edesvastuu tulee olemaan silloin jonkun toisen, ja kenenkä muun, jollei isäsi? Ah! jos minä edes tietäisin sinun tulevasi onnelliseksi tulevaisina aikoina, niin levollisemmasti kärsisin vaivani; vaan sitä en uskalla toivoakkaan, sillä koskastapa heikko yrttitarha-kukka nähdään menestyvän pillikkeitten ja orjantappuroitten seassa? Vaan kuitenkin tahdon sekä nyt että tästäkin lähin rukoilla onnesi edestä; minulle itselleni ei ole sallittu tulevia päiviäsi suloisuttaa. Elä onnellisena ja unohda minä, jos taidat. Muinaan rakastettu Kustaasi."

"Ei, sinä olet vielä minun ikuisesti rakastettu Kustaani!" sanoi Anna ja lisäsi siihen surullisella äänellä: "Onko se mahdollista! Onko isäni saattanut sanoa semmoisen valheen? Minä tahdon vielä tänä ehtoona mennä tervehtämään Kustaata ja sanoa hänelle kaikki, kaikki!"

Päätös ja sen täyttäminen ovat yhtä naisella, sanoo runoniekka. Niin se myös oli Annallakin. Silmän räpäyksessä hän jo istui pienessä venheessä järvellä ja tarttui tottunein käsin airon pyyryihin, vähintäkään pelkäämättä pimeyttä ja ukkosen jylinää, joka likeni likenemistään. Me toivotamme hänelle onnea matkalla ja jätämme hänen muutamaksi hetkeksi yksinänsä, käydessämme sillä aikaa silmäilemässä toista paikkaa.

10.

Suuressa, siistissä tuvassa istui paukkuvan valkean ympärillä vähäinen perhe ja puhdisti pähkinöitä, jotka samana päivänä olivat noukitut. Kaikki olivat iloisia ja riemuisia, ainoastaan yksi heistä istui totisena ja synkeä-mielisenä; se oli Kustaa, joka oli ottanut siansa sisariensa, veljiensä ja palkollisiensa keskelle. Pojat tekivät kaikellaisia ilveksen vehkeitä ja tytöt lauloivat niin että sitä oli hauska kuudella.

Heidän laulaissaan Anna astui sisään; vaan hänen tultuansa he heti vaikenivat. Kaikki silmäilivät tätä ujoa tyttöä, joka seisoi siinä väliäkuin pilvistä pudonnut. Kustaa uskoi tuskin silmiänsä. Viimein hän hyppäsi ylös, tarttui Annaa käteen ja vei hänen pieneen kamariin. Täällä istuivat sitten yöhön myöhäiseen, ystävällisesti keskustellen sekä yhdestä että toisesta. Jos tätä ennen molemmin puolin olivat kärsineet erehdyksen kautta, niin näyttivät nyt täydessä mitassa nauttivan onneansa. Ei mikään maallinen riemu ja onnellisuus ole suurempi sitä, kuin minkä kaksi toistansa sydämestä rakastavaa, jotka juonien kautta ovat olleet eroitetut, tuntee, jälleen tarjotessaan kättänsä toiselleen rauhan ja sovinto-liiton merkiksi. Kaikki menneet mieli-karvaudet ja kärsimykset juoksevat pois unohduksen virrassa; ainoastaan heidän nykyinen onnellisuutensa on se maailma, jossa elävät.

Kauan ei kuitenkaan saaneet nauttia onneansa, sillä Annan oli asia mennä kotio; lautamies nostaisi muutoin säikähdyksessään aika myryn. Vaan nyt hän ei mennyt yksistänsä. Kustaa istui airoille, ja venhe kulki lennossa hänen soutaissaan. Ukkonen oli jo helpottanut; synkkä sumu makasi sen siaan järvellä, niin että heidän oli mahdotointa nähdä, mitä ilmaa pitivät. Molemmat olivat vaiti; näytti väliäkuin olisivat aavistaneet jotakin tapaturmaa. Yhtäkkiä sattui venhe kivelle ja molemmat muljahtivat laineisiin. Kustaa oli taitava uimari; täysin voimin hän halkaisi laineita, vaan turhaan. Pimeys esti hänen näkemästä Annaa, joka taistellen kannatti itseänsä toisella airolla. Viimein hän löysi hänen, ja alkoi voimainsa perästä uida maalle; vaan kussa löytäisi maan? Ehkä pikemmin ui ulos järvelle! Ei; viimein arvoltansa veti Annan maalle ja vaipui väsyneenä ja uupuneena hänen viereensä.

Vähän toinnuttuansa hämmästyksestään kiittivät hartaasti Jumalaa pelastuksensa edestä. Vaan nyt nousi uusia vastuksia. Kustaa havaitsi heidän olevansa pienessä saaressa, ja täällä oli heidän mahdotointa yötä kuluttaa terveyttänsä turmelematta. Kustaa rupesi sen vuoksi huutamaan apua, ja molempain suureksi iloksi kuului vastuu ei järin kaukana siitä. Muutaman hetken kuluttua laski venhe saaren rannalle.

"Onko täällä ihmisiä?" kysyi hyvin tunnettu ääni.

"On", vastasi Kustaa.

"Kuka olette?" kysyi taas sama ääni, joka ei ollut kenenkään muun kuin Pietari Mikonpojan.

"Koiviston Kustaa."

"Vai niin, sinäkö täällä keskellä yötä oleskelet? Kuka sinulla kanssasi on?"

"Sen tahdon sittemmin sanoa. Nyt pyydän teitä hyväksi saattamaan meitä maalle jota pikemmin sitä paremmin, sillä me olemme läpitse märät."

"Mielelläni, aivan mielelläni!" vastasi ukko ja alkoi soutaa kotoa kohden.