Part 9

— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?

— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?

— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!

— Yhdentekevää, te olette murhannut.

— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi...

— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin...»

— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti, naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla. Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin: »Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos hänellä todellakin on revolveri... Hyvä, että otin omanikin mukaan. Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta... Tuon kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia... Sen pitäisi ainakin jomottaa...ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä, — naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti Mavrikista, mutta noista murhatuista... tiedättekö, eikö olisi selvintä toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.

— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.

— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?

— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?

— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien varrella, puutarhan aidan luona... ja luultavasti on istunut siellä kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään... Tullessani tänne hän näki minut.

— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»... Kuka on murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.

— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.

Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.

— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille rahojansa... siksipä minä olen tänne lentänytkin... aivan kuin olisi minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen teille vai emmekö?

— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin kuuluvasti.

— Ei.

— Kuinka niin? — Pjotr Stepanovitš vavahti — mitä tämä on olevinaan?

— Herra Jumala, minä tulen hulluksi, — huudahti Liza.

— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on... onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?

— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira...

— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua. jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole syyllinen... Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen... Tähän ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo koko kaupunki, siksipä minäkin...

— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan viimeistä tuomiotaan.

— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin, että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.

Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.

— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään? — Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa suupieliin.

Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan. Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.

— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo... Mutta minäpä otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!

— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta. — Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä, käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä... juoskaa, juoskaa pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää ja että hän ei menisi sinne... ruumiita... ruumiita... Istuttakaa hänet väkisin vaunuihin... Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!

— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä... Mavriki ei lähde vaunuihinne... Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin pelkät vaunut.

Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.

— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon suostutellen.

— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!... Oletteko te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!... Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte kuulan otsaanne?

Stavrogin hymähti omituisesti.

— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille nyt... niin... jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran viisaampi...

— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani, olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!

Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään. Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr Stepanovitš kykeni hurmautumaan.

— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.

— Niinkö? Niinkö?

— Mistäpä sen tietäisin!... Hiiteen, hiiteen.

Ja hän poistui salista.

»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš itsekseen piilottaen revolverinsa.

III.

Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan, kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki suorastaan.

— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta Nikoiajevnan käsipuoleen.

Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.

— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi, te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa, niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.

— Kuinka hyvä te olette... — virkkoi Liza lempeästi.

— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa tapauksessa ja minun asemassani...

Liza katsahti häneen ihmeissään.

— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.

— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten, niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?

— Minä tahtoisin ensin... Missä ovat murhatut?

— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin... Ei, tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole mitään katseltavaakaan.

— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.

— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on sumuista... (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.

— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?

— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi nyt lähestyä häntä.

— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja hänen kasvoilleen levisi puna.

— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua. Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin... Jos »purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain vanha ja mätä lotjaromu...

— Ihmeellistä! — huudahti Liza.

— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen... hyi piru! (Pjotr Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš on mies... sanalla sanoen... tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja...

— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.

— Niin no, piru... Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin teitä varten... eihän minulle tästä suinkaan... Tein teille eilen palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas... No niin, tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten lukenut _Polinjka Sachsia_?

— Mitä niin?

— On olemassa sellainen kertomus, _Polinjka Sachs_. Ylioppilaana ollessani jo luin sen... Joku virkamies, niin siinä kerrotaan, virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan syyttäen tätä uskottomuudesta... Ja olkoon se nyt miten tahansa, sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.

— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön, —mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!

Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin... Jos taas te ajattelette jotakin... mitä tulee... no niin... neitseellisyyteen... niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta... Niin, mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin! Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni... Mutta minne te nyt oikeastaan... Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt lankesi vielä kaiken lisäksi!

Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen. Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.

Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla, päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt ja kaatuessa tahriintunut´... Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.

— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua luotanne!

— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! — ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.

— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te... menetätte järkenne.'

— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä, johtakaa minua... Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä murhatut... minun vuokseni... heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä minua rakastamasta... Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian, pian, tunnen sen talon... siellä on tulipalo... Mavriki Nikolajevitš, ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa minut kuten koira tänne pellolle!

— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein vähimmin voisin teitä tuomita!

Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa. Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen, lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä, mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti. Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja. Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo suorastaan painaviksi.

— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli mennyt ohi.

— _Lise!_ — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein kuin houreessa; — _Chère, chère_... tekö tosiaankin... tällaisessa sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas? [Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille kaikille on annettava anteeksi.] _Pardonnons, Lise_, ja olkaamme iäti vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen vapauden — _il faul pardonner, pardonner et pardonner!_

— Mutta miksi te polvistutte?

— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], — täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja... chez le marchand s'il existe pourtant ce marchand... [kauppiaan (kotiopettaja) — jos sellainen todella on olemassa...] Mutta kuinka märkä te olette, Lise! — huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa puvussa?´...ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla... Te itkette? _Vous étes malheureuse?_ Todellakin, kuulinhan minä jotakin... Mutta mistä te nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; — mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]

— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista ihmisistä?... Onko se totta, totta?

— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät muuten olisi saattaneet lopettaakaan... (hänen silmänsä alkoivat taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [— onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!] En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin urotyön liepeellä... Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja, minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi, että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt, että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin _Golosissa_ kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään, tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? _Chère Lise!_ Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? _O, mon Dieu!_ Tehän pyörrytte!

-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš, — hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton, antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät, mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan» puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne. Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla... Mennään, mennään nyt!