Part 8

— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän kuin eilen, kun tulit luokseni!

— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo vertaus?

— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään, eikö niin? Eikö niin?

— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei, kokeilut saavat jo riittää... Se käy minulta liian hitaasti, enkä kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää koko asiasta.

— Liza! Mitä oli sitten eilen?

— Oli sitä, mitä oli.

— Se on mahdotonta! Se on julmaa!

— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin julmaa.

— Te kostatte minulle eiliset haaveet... — mutisi Nikolai Vsevolodovitš vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.

— Kuinka alhainen ajatus!

— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle... »niin paljon onnea»? Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?

— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti? Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa jokaista ihmistä suoraan silmiin!

— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on minulle kalliimpi... kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.

— Omallanneko vaiko jonkun toisen?

Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.

— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.

— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn? Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin juuri nyt, juuri tänä hetkenä... Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!

— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä mitään... Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut elämällä...

— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.

Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä, pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.

— Pahaa unta ja houretta... Me emme puhuneet samasta asiasta.

— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte... Ettekö tosiaankaan eilen tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa totta, tiesittekö vai ettekö?

— Tiesin sen... — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.

— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken» jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.

— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse avaavasi sen vain tuokioksi?

Liza katsahti häneen katkerana:

— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä siedäkään.

Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.

— Hyvä on, käyköön sitten niin... Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan saattanut tapahtua?

— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla, kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.

— Ei se ole niin.

— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta, jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua, mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain. Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin... hän mainitsi jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti. Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja se saa riittää, ei enää mitään selityksiä... Voipa käydä vielä niinkin, että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti... Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi. Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle, joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään, ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen, siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.

— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt itsellesi?

— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi...

— Miksi, miksi tulit luokseni?

— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!

— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja mitä nyt on tehtävä?

— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää tekin samoin... muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».

— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!

Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta valonsäde sammui jo taas samassa.

— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin tunnustaa sinulle kaiken...

— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.

Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.

— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä, minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja... että kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi... Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun saakka... Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan liikkeen.

— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin, etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa... kauan sitten... ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa... Luulenpa, että uskon yhä vielä tänä hetkenäkin.

— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.

— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!

— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka siellä?

Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta esille ja katosi taas samassa.

— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.

— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa... aivan välttämätöntä... vain pari sanaa!

Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä taas Lizan puoleen.

— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen kaikkeen.

Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo poistunut.

II.

Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti ja tutkivasti.

— No?

— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, — niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä on sellainen yhteensulautuma... yhteensattuneet olosuhteet... sanalla sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin sen teille ilmoittamaan.

— Ovatko he palaneet? Murhatutko?

— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta, ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen, enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle... (Hän hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani, teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, — kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen, huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua... omapa on asianne... ritari... mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne. Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan, vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi... — Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain lyönnein hänen kätensä alas.

— Mitä tuo nyt on... älkäähän sillä tavoin... käsihän voi taittua... Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin — esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali, sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa. Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista. Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus. Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja. Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet kiirehtimään, säikähti hieman... Uskotteko, että tuo tulipalo oli minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli? Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta... Näettehän, etten salaa teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä... Mutta näiden päähän pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa, ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta... mutta jos juttuun on sekaantunut myös _meikäläisiä_, jos vain yksikin heistä on yrittänyt vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei, tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja ulkopuolella olevaa... Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin...

— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?

— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta kärsineet! _Vox populi, vox Dei_. Kauankos sellainen huhu leviää?... Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään. Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia, vain pelkkä sattuma... Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään...

— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?

— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette noin rauhallinen... sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään... Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?

— Te uhkaatte, tyhmä mies?

— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te... Tulin tahallani aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin... Mitäpä syytä minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette valo ja aurinko... Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš... Ja ajatelkaahan, kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa... šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!

— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?

— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä? Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas, tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän istunee siellä?

— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.

— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja... tällaisessa sateessa... siinäpä vasta hölmö!

— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.

— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis... Mutta kuulkaahan, nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista? Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.

— Ilahduttaako?

— Totta kai, menkäämme jo.

— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? — Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.

— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi, — sillä eihän nähkääs juriidisesti... Voi teitä! Ja mitäpä siitä, vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta silloinhan... mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!

— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun ajoneuvojani.

— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — Pjotr Stepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.

— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä vähääkään... minkä hän muuten on aina tietänyt.

— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.

Stavrogin alkoi äkkiä nauraa.

— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.

— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä! Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa, — hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin äärimmäisen ylevästä´... Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin. Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan tulinkin, niin...

— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne minua?