Part 18

— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. — Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee? Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä, vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on ihmisen kirous... Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta kauheata vapauttani.

Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas. Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän heti paikalla kaatuisi.

— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva... Uskon, uskon!

Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä vaarin ja epävarmuudesta vapisten.

— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne...

— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?

Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi.

— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.

— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin tarkasti? Koko maailmalle!

— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En tahdo katua enkä tahdo esivallalle.

— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr Stepanovitš hänelle hysteerisesti.

— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.

— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.

— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele vivahduksin!

— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille, — »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun... p:nä, illan suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin, kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»

— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.

— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.

— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia! Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo? Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin, vivahduksin!

— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!

Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää, mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.

— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!

— Tahdon suuni puhtaaksi... — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi...

— Kirjoittakaa alle: _Vive la république_, ja se riittää.

— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — _Vive la république démocratique, sociale et universelle ou la mort!_... Ei, ei, ei sillä tavalla. _Liberté, égalité, fraternité ou la mort_. — Kas näin on parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman nimensä alle.

— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.

— Seis, vielä vähän... Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi: »_de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde_». — Hahhahhaa, — hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä tarkastellen ovea.

»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa miettimään, niin siitä ei tule mitään.»

Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen. Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.

»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta. Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo, Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru vieköön, laukausta ei vain kuulu!...»

Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä. Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä, että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.

Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa, ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja laukaistakin ennen Kirillovia.

Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone... hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta. Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli laukaisemaisillaan, taikka... taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan, miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli... Hän tietää, että en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi häntä... ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa hän aukaiseekin oven... sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan pappia pahemmin... ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa! Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet, on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä, kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun... Tämä täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän voi tappaakin... kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän itse... Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee harhaan!»

Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni. »Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä. Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa... huoneessa ei ollut ketään.

Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen, eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.

»Onkohan hän paennut ikkunasta?»

Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä, eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.

Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti, — liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti... Ja samassa hänet valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.

Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu, vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä — tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive, — aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.

Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä, että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin, kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia. Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:

— Heti, heti, heti, heti!...

Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison, punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti, hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven, asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.

III.

Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä. Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä lähtösoittoa.

— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti huomauttaa aivan kuin varoittaen.

— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee varmasti.

— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen päättäväisesti.

— Liputiniinko?

— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.

— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?

— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.

Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.

— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on. Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna, sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan... mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha... Pääasia on, että te ette lamaannu.

— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!

— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa takaisin.

— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti, — vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.

— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut, että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi, se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat. Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.

— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen; ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki, ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.

Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.

— Kiitän teitä, Erkel... Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan, niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa. Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti... tavallista tietä, ja te edelleen muille.

Kajahti toinen soitto.

— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö, minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi. Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti, eivät ne ilmianna, eivät rohkene... Ahaa, tekin lähdette tänään? — hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa. Minne matka, äitikullan luoko?

Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.

— En, aion kauemmaksi, aion R ... ään. Täytynee tulla toimeen junassa jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi nauraa.

— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun kätensä sormea.

— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!

— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta. Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme pannen oman henkensä alttiiksi.

— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa... se on, että nuo erinäiset henkilöt... sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K... E-hee, tästä on syntynyt kokonainen juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii... Tässä on sukulaiseni, vänrikki Erkel, piirikunnastamme.

Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa. Erkel vastasi tervehdykseen.