Part 17

»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä heidät... Ovatpa todellakin joutavia!»

II.

Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä, hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.

Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen. Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä, esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat, jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa, otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille... Mutta minä olen kertomuksessani kiiruhtanut jo liian paljon edelle.

Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin. Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja liikkumaton.

— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta, josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.

— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista! — hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.

— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa minulle, hölmö!

— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua. Eilen minä jo ehdotin sitä teille.

— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.

— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo. Keitettyä kanaa ja riissiä!... Mutta miksi ei sitä ole vielä edes aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes kana...

— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!

— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse tuota kanaa... vai mitä?

— Syökää, jos kerran voitte.

— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.

Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut irroittaa hänestä katsettansa.

— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä paperi?

— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan. Julistuksistako?

— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?

— Ei kuulu sinuun.

— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.

— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.

— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää vahingoittaa.

— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt kysymään minulta, missä hän on?

— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm... Tämä ei ole niin kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei pitäisi saada tietää, että minä olen täällä...

Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.

— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina Virginskaja.

— Sepä hyvä, sepä hyvä ja... luuletteko, että hän ei kuule mitään? Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.

— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon huoneeseen.

— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi... tänä iltana... ja olette syypää hänen kuolemaansa.

— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.

— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.

— Sinä olet siis tappanut hänet!... Ja minä aavistin sen eilen!

— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies, Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa sitten...

— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten kasvojasi!

— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla? Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me...

Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa, jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia. Tämä naurahti ilkeästi.

Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan sinut... mutta minä en ammu sinua, vaikkakin... vaikkakin...

Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta »maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja vapisten, jaksamatta enää edes puhua.

— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.

Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.

— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä... enkä kirjoita nyt mitään, paperia ei tule.

— Eikö tule?

— Ei tule.

— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin. tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte. Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi. — Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut... Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän ainakin, miten itse viillätte otsanne.

— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti hänen eteensä.

— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan. Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.

— Sinä tahtoisit välttämättä nähdä minunkin vertani?

— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin. En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se: omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette mitenkään voi kieltää...

Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä edestakaisin huoneessa.

— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen Pjotr Stepanovitšin eteen.

— Luuletteko, että minun ei sitten ole, ja ehkäpä...

— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen liikkeen. — Tapan!

— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään, no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä ja kädellään torjuen.

Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.

— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!

— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin...

— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.

— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla olemassa ei-roistoja?

— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? ‒ Kirillov katsahti häneen hieman ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti... Voiko sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?

— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta... lujasta vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne... On vain otettava huomioon aika...

— Mitä kello on?

— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli itseksensä.

— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.

— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta... Tehän selititte minulle kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee jumala, eikö se ollut niin?

— Niin, minusta tulee jumala.

Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti häneen viekkaasti.

— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.

Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:

— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi...

— Roistoja.

— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain sanoja.

— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja. Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.

— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin... se on, jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.

— Mukavuutta, sanot sinä?

— Ei nyt kannata väitellä sanoista.

— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.

— Ja sillä hyvä.

— Mutta minä tiedän, että häntä ei ole ja ettei voi ollakaan.

— Se on vieläkin todennäköisempää.

— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei voi jäädä elämään?

— Onko sitten ammuttava itsensä vai mitä?

— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja joka ei jaksa sitä kestää.

— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte... ja se on hyvin paha asia.

— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.

— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate? Onko hän itse puhunut teille jotakin?

— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.

— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin tuo... — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.

»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»

— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut hänelle lahjan.

Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.

— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina...

— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.

— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen, että tahdon jäädä eloon.

Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä, oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä, joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta osoittaa ylimielisyyttä.

Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?

Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut hänen huomautustaan.

— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta... Apina, sinä myönnät voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minä olen jumala.

— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te sitten olisitte jumala?

— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.

— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?

— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni. Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.

— Tehkää se siis.

— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon korkein määrä, — tappaa itse itsensä.

— Mutta ettehän te yksin tapa itseänne, itsemurhaajiahan on paljon.

— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni oman tahtoni minä yksin teen siten.

»Se ei ammu», välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.

— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia siitä.

— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.

»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla», jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.

— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se, että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani. Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta kaikkiansa..

»Ei ammu.» Pjotr Stepanovitš kävi levottomaksi.

— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?

— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonut _Hän_.

Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.

— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö liene »kaiken varalta»?

Kirillov oli vaiti.

— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku pappi.

— Kehen? _Häneenkö?_ Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin, raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä. Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa. Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan, niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin, että luonnon lait eivät säästäneet edes _Tätä_, eivät säälineet edes ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?

— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen Jumala on ollut olemassa?