Part 9

— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti. Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset heti täyteen laukkaan.

III.

— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.

— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.

Stavrogin hillitsi itsensä.

— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä... mutta tein sen kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.

— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole hölmö.

— Tein kuitenkin parhaani.

— Ettepä.

— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?

— Olla haastamatta kaksintaisteluun.

— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.

— Vaikkapa vasten kasvoja.

— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta? Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?

— Luulin, että te itse etsitte iestä?

— Minäkö iestä?

— Niin.

— Oletteko te... sen huomannut?

— Olen.

— Huomaako sen niin hyvin?

— Huomaa.

Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.

— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.

— Ei olisi pitänyt loukata.

— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?

— Olisi pitänyt surmata.

— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?

— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä itsekään mitä etsitte.

— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.

— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?

— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut kaksintaisteluttakin.

— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.

— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?

Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei sitä lueta teille ansioksi.

— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.

— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän kylmäverisesti.

He ajoivat portista sisälle.

— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.

— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon kainaloonsa.

— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!

— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä liikoja, riittää vähempikin.

— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden joukkoon.

— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.

Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.

IV.

Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan» hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.

— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli parhaillaan omalla puolellaan.

— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen, — vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni, pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa häntä vastaan... ja että tämä on tahtoni... ja kun saan aikaa, pyydän kyllä itse hänet luokseni... kuulithan?

— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan luotuna.

— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo luokseni.

— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.

— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.

Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.

— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.

— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.

— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava... Daša... ennenkuin niin kauan kuin vielä on... En voinut ottaa teitä vastaan yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.

— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna aavistaa jo liian selvään suhteemme.

— Aavistakoon.

— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva loppuun asti?

— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?

— Olen varma siitä.

— Elämässä ei lopu mikään.

— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne. Hyvästi nyt.

— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ette ole haavoittunut... ettekö ole vuodattanut toisen verta? — kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin kysymykseen.

— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.

— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.

— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää minut viimeinkin rauhaan.

— Ettehän vie turmioon sitä toista... mielipuolta?

— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin »loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä, ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse etsitte turmiotanne?

— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin minä yksin, ja... sitä minä odotan.

— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?

— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.

— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua kohtaan.

— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.

— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?

— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.

— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän turmiotanne.

— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi, sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi, en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä etsi... Te tiedätte kaiken.

— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä, mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?

— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman minua toimeen.

— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani, vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä »leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!

— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?

— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.

— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.

— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti hymyillen.

Daša säikähti.

— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.

— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.

— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te kiusaatte minua?

— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö, eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu... Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät portaiden eteen.

Daša tarttui hänen käteensä.

— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja... kutsukaa, kutsukaa minut pian luoksenne!

— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?

Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän kääntyi ovelle.

— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos... no niin... sanalla sanoen, jos... ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo... ja sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?

Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä peitossa.

— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme. — Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!

NELJÄS LUKU.

Kaikki odottelevat

I.

Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen. Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville. Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus. Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, — ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat, että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä, vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen. Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.

Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä, tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa, että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.

Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli »sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta. Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin» ratsain... Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa kultaisen nuuskarasian:

— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten... olin näet silloin Karlsbadissa... Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti, olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen, että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana, ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?

Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.

— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!

Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.

‒ Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme, millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.

— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.

— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.

Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä. Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin aikoihin.

Liioiteltiin jo suorastaan.

— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun, kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.

— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut _vasten_ aatelismiehen _kasvoja_ heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin, miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa. Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa, vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut. Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan. Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, — oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa, hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin, jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.