Part 10

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin. Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti, että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin, oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä, ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla. Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta. Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.

— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa? _Chère_ Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen polvi on temmannut sen maineen tuulesta.

— Uusi suunta siis, vai mitä?

— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän, ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme, vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan: emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme. Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi, sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani, sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi. Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan lyhyttä... eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.

— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä omasta puolestanikin.

Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään — istuskeli vain kotonaan.

— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr Stepanovitšille.

— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin. Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä hyötyäkin.

— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.

— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?

— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää, — hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin totiseksi.

— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.

— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.

Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa. Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli, että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan: saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo kaikkien muidenkin tiedossa.

— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston ison salin kautta ravintolan puolelle.

— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona... te aiotte tehdä avioliittonne Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.

Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.

II.

»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen, Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.

Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi. Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.

Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani _Mitä on tehtävä?_[8] Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous. Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana, että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen _tutkiskellakseen_ sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän »katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti kukistaa heidät _hänen läsnäollessaan_. Voi, miten tuo kirja häntä vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.

— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme, vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala, miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli meidän tarkoituksemme?

— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin, jos haluat.

Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan sohvan nurkalla.

Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta. Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.

— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen taloonsa luennoimaan!

— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki torkkumaan.

Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.

— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja... _teidän_ kauttanne? — hän kysäisi kalveten.

— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän — sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin. Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne — on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.

— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta.

— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se, mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita, niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä esimerkki siitä!

— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?

— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa, että kirjeitä oli parisen tuhatta... Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta, lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua, olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!

— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisi Stepan Trofimovitš tuskaisesti.

— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta. Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa, se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua. Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n kuvernementtiin?

— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti kauhistuen seisoalleen.

— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä». Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä. Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi, viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.

— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.

— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas, joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.

Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:

— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?

— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?

— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?

— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa usein hyvin sokeita...

— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.

— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli...

— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.

— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne ensiksi kuulin.

— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.

— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos, lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan. Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana, kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut. Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika, sentään ole mikään — Varvara Petrovna!

Hän nousi ja otti hattunsa.

— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana kätensä häntä kohti.

— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita, tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti. Hyvästi.

III.

Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe. Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan muu kuin itse herra von Lembke.