Part 23

— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!

— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin vihaisesti.

— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin, miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään» vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne. Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme, »viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!

— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.

— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus. Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?

Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin portille, jonka luo he pysähtyivät.

— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin korvaan, — rahattakin minä... Huomenna järjestän Marja Timofejevnan asian lopullisesti... ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan... jo huomenna?

»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet aukenivat.

— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä viimeisen kerran siepata häntä kädestä.

— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.

— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta totisesti!... Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä. Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi pälkähtänyt päähänikään!...

Mitään vastaamatta Stavrogin kohosi portaita ylös.

— Stavrogin! — huudahti Verhovenski hänen jälkeensä, — saatte aikaa... päivän... kaksi... vaikkapa kolmekin, mutta kolmea enempää ette saa, ja sitten — saan kai vastauksen!

YHDEKSÄS LUKU.

Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».

Sillä välin tapahtui jotakin, joka ihmetytti minua, mutta joka Stepan Trofimovitšiin vaikutti suorastaan tärisyttävästi.

Aamulla kahdeksan aikoihin tulla touhusi luokseni Nastasja ilmoittamaan, että hänen herransa »oli takavarikoitu». En ymmärtänyt ensiksi yhtään mitään ja pääsin selville vain siitä, että »takavarikoimisen» olivat toimittaneet virkamiehet, jotka olivat tulleet ja ottaneet paperit, sotamies oli käärinyt ne myttyyn ja »vienyt pois käsikärryillä». Uutinen oli hämmästyttävä. Kiiruhdin heti Stepan Trofimovitšin luo.

Tapasin hänet hyvin merkillisessä tilassa. Hän oli hyvin hermostunut ja kiihdyksissä, mutta samalla kuitenkin juhlallisen riemuitseva. Pöydällä keskellä huonetta porisi teekeitin, ja sen lähellä oli täysinäinen teelasi, johon ei oltu koskettukaan. Stepan Trofimovitš liikuskeli pöydän lähettyvillä ja risteili nurkasta toiseen vähääkään hillitsemättä liikkeitään. Hänellä oli yllään vain punaiset, kudotut alusliivit, mutta huomatessaan minut hän kiiruhti pukemaan ylleen toiset liivit ja takin, mitä hän ei aikaisemmin koskaan ollut tehnyt silloin, kun joku hänen lähimmästä tuttavapiiristään oli tavannut hänet alusliivisillään. Hän tarttui heti kiihkeästi käteeni.

‒ _Enfin un ami!_ — Hän huoahti täysin rinnoin. — _Cher_, lähetin hakemaan teitä yksin, eikä kukaan muu tiedä tästä mitään. Täytyy käskeä Nastasjaa sulkemaan ovet ja kieltää häntä päästämästä sisään ketään, _niitä_ luonnollisesti... _Vous comprenez_?

Levottomana hän katseli minuun aivan kuin vastausta odottaen. Minä tietenkin aloin kysellä häneltä, ja hänen epäselvästä puheestaan, joka tuon tuostakin katkeili ja jossa oli jos jonkinlaisia tarpeettomia syrjähyppäyksiä, sain vihdoin tietää, että kello seitsemältä aamulla oli hänen luokseen »äkkiä» tullut kuvernöörin virastosta virkamies...

— Pardon, j'ai oublie son nom. Il n'est pas du pays, mutta nähtävästi hänet oli tuonut Lembke, quelque chose de bête el d'allemand dans la physionomie. Il s'appelle Rosenihal. [Anteeksi, olen unohtanut hänen nimensä. Hän ei ole täkäläisiä... jotakin typeryksen ja saksalaisen sekoitusta on hänen naamassaan. Hänen nimensä on Rosenthal.]

— Eiköhän se liene ollut Blüm?

— Blüm. Niin hänen nimensä todella olikin. Vous le connaissez? Quelque chose d'hébélé et de très content dans la figure, pourtant très sevère, roide et sérieux? [Tunnetteko hänet? Hänessä on jotakin tylsää ja samalla suurta itsetyytyväisyyttä; hän vaikuttaa sangen ankaralta ja jäykältä sekä ottaa tehtävänsä vakavasti.] Tyypillinen poliisi, mutta alamaisen nöyrä, _le m'y connais_. Olin vielä nukkumassa, ja voitteko ajatella, hän pyysi minua »heittämään silmäyksen» kirjoihini ja papereihini, oui je m'en souviens, il a employé ce mot [— — — niin, nyt muistan, hän käytti juuri sitä sanaa.] Hän ei vanginnut minua, vaan ainoastaan kirjat... Il se tenait à distance [Hän ei tullut minua lähelle] ja kun hän alkoi selitellä minulle tänne tulonsa aihetta, niin hän näytti siltä, kuin minä olisin... enfin il avait l'air de croire que je tomberai sur lui immédiatement et que je commencerai à le battre comme plátre. Tous ces gens du bas étage sont comme ça [— — — niin, hän näytti luulevan, että minä heti hyökkään hänen kimppuunsa ja alan piestä häntä pahanpäiväisesti. Kaikki alhaissäätyiset ovat samanlaisia — — —.], ollessaan tekemisissä kunnollisen ihmisen kanssa... Tietenkin äkkäsin heti paikalla, mistä oli kysymys. Voilà vingt ans que je m'y prepare? [Olenhan valmistautunut siihen jo kaksikymmentä vuotta.] Aukaisin hänelle kaikki laatikkoni ja jätin hänen haltuunsa avaimeni. Itse annoin ne hänelle, aivan itse. J'étais digne et calme? [käyttäydyin arvokkaasti ja juhlallisesti.] Kirjoistani hän otti Herzenin ulkomailla julkaistut teokset sekä sidotun kappaleen _Kolokolia_ ja neljä runoelmani jäljennöstä _el enfin ioui ça_. Sitten vielä papereita ja kirjeitä et quelques unes de mes ébauches historiques, critiques et politiques? [sekä joitakin kirjoittamiani artikkeliluonnoksia historian, kritiikin ja politiikan alalta] Kaiken sen he veivät. Nastasja kertoi, että sotilas vei tuon kaiken käsikärryillä, joka oli peitolla katettu, _oui, c'est cela_, peitolla.

Tämä oli houretta. Kuka olisi saanut selvän tästä kaikesta? Päästin taas valloilleen kysymysten! tulvan: Yksinkö Blüm oli käynyt? Kenen nimessä? Millä oikeudella? Miten hän oli uskaltanut? Mitä hän oli sanonut selitykseksi?

— Il était seul, bien seul, ja vielä joku muukin, muuten, oli ollut dans l'amichambre, oui, je m'en souviens, et puis... Vielä joku muukin oli kaikesta päättäen ollut mukana, ja eteisessä oli seisonut vahti. Kysytään Nastasjalta. Hän tietää kaiken parhaiten. _J'étais surexcilé, voyez-vous_.

Il parlait, il parlait... un las de choses; muuten hän puhui oikeastaan hyvin vähän, minä yksin puhelin... Kerroin koko elämäni, tietenkin, vain mikäli se koski juuri tätä seikkaa... J'étais surexcile, mais digne, je vous l'assure. [Hän oli yksinään, aivan yksinään, — — — eteishuoneessa, niin, nyt muistan, ja sitten... Olin nähkääs ylenmäärin kiihtynyt. Hän puhui ja puhui hyvin paljon;... Olin kiihtynyt, mutta säilytin arvokkuuden.] Pelkään muuten pahoin hieman itkeneenikin. Käsikärryt he lainasivat naapurista, kauppiaalta.

— Voi, hyvä Jumala, miten kaikki on tuo saattanut tapahtua! Mutta Herran nimessä, Stepan Trofimovitš, puhukaa täsmällisemmin, tuo, mitä te kerrotte, on pelkkää unennäköä!...

— Cher, minä itsekin olen vielä aivan kuin unissani... Savez-vous! Il a prononcé le nom de Teliatnikof [Tiedättekö, hän mainitsi Teljatnikovin nimen], ja luulenpa, että sehän se lienee piileskellytkin eteisessä. Niin, nyt muistan, hän ehdotti kääntymään prokuraattorin ja luultavasti juuri Dmitri Mitritšin puoleen... qui me doit encore quinze roubles de jerelaš, soit dii en passant. Enfin, je n'ai pas irop compris. [— — — joka sivumennen sanoen on minulle velkaa viisitoista ruplaa... korttipelistä... Muuten en käsittänyt täysin kaikkea.] Mutta minäpä olin vieläkin ovelampi, ja mitä tekemistä minulla olisi tuon Dmitri Mitritšin kanssa. Lienen pyytänyt häntä pyytämällä pitämään asian salassa, pyysin kovin, luulenpa, että nöyrryin aivan liikaakin, commenl croyez-vous? Enfin il a consenti... Aivan niin, muistan, että hän sanoikin sen itse, olisi parasta pitää salassa, koska oli tultu vain »heittämään silmäys», el rien de plus, eikä muuta mitään, ei mitään... ja jos ei kerran mitään löydetä, niin ei tulekaan yhtään mitään. Niin että kaikki päättyikin en amis, je suis tout-à-fait content. [mitä luulettekaan? Lopulta hän suostui... kaikessa ystävyydessä... ja minä olen aivan tyytyväinen...]

— Hyväinen aika, hän tarjosi vain teille tällaisissa tapauksissa varsin tavallista takuuta järjestyksen vuoksi, ja te itse kieltäydyitte siitä! — huudahdin ystävyyttäni vihaisesti.

— Ei, ilman takuuta on parempi. Ja minkä vuoksi pitäisi nyt välttämättä tästä tehdä skandaali? Olkoon kaikki toistaiseksi _en amis_... Ettekö tiedä, että jos meidän kaupungissamme saataisiin tietää... mes ennemis... et puis à quoi bon ce procureur, ce cochon de notre procureur, qui deux jois m'a manque de politesse et qu'on a rossé à plaisir l'autre année chez celle charmante et belle Natalja Pavlovna, quand il se cacha dans son boudoir. [Vihamieheni... ja mitä hyötyä on sitten tästä prokuraattorista, tästä meidän sikamaisesta prokuraattoristamme, joka kahdesti on ollut minulle röyhkeä ja joka pari vuotta sitten sai aika selkäsaunan suloisen kaunottaremme, Natalja Pavlovnan luona, kun piiloutui tämän budoaariin.] _Et puis, mon ami_, älkää väittäkö vastaan, älkääkä riistäkö minulta rohkeuttani, sillä ei mikään ole sietämättömämpää kuin olla onneton ihminen, jolle hänen sadat ystävänsä koettelevat todistella, että hän on muka menetellyt typerästi. Istukaa muuten ja juokaa teetä, täytyy tunnustaa, että olen väsynyt... eiköhän minun olisi parasta mennä vuoteeseen ja panna etikkakääre otsalleni, vai mitä arvelette?

— Epäilemättä, — huudahdin, — tarvittaisiin oikeastaan jäitä. Te olette hyvin hermostunut. Olette kalpea, ja kätenne vapisevat. Käykää pitkäksenne, levähtäkää ja kertokaa kaikesta sitten myöhemmin. Minä istun luonanne ja odottelen.

Hän ei olisi tahtonut mennä vuoteeseen, mutta sain kuitenkin viimein hänet siihen suostumaan Nastasja toi vadissa etikkaa, kastoin siihen pyyhinliinan ja panin sen hänen päähänsä Sen jälkeen Nastasja kiipesi tuolille ja alkoi sytytellä lamppusta nurkka-pyhänkuvan eteen. Ihmeekseni huomasin nyt sen. Lamppusta ei siellä ennen ollut, mistähän se nyt oli sinne ilmestynyt?

— Minä nähkääs äsken määräsin sen hankittavaksi, sitten kun ne olivat lähteneet, — mutisi Stepan Trofimovitš viekkaasti tirkistellen minua: — quand on a de ces choses-là dans sa chambre et qu'on vient vous arréter [— — — kun ihmisellä on huoneessaan tällaisia esineitä ja häntä tullaan vangitsemaan — — —] niin tämä aina vaikuttaa, ja onhan heidän siellä tehtävä selkoa siitä, että näkiväthän he muka...

Saatuaan lamppusen kuntoon Nastasja pysähtyi vielä ovelle käsi poskella ja katsahti surkuttelevin ilmein isäntäänsä.

— Eloignez-là...[Lähettäkää hänet pois...] aina jollakin tekosyyllä, — hän nyökähdytti sohvasta minua kohti päällään, — en siedä tuota venäläistä säälittelyä el puis ça m'embête [— — — se kiusaa minua].

Mutta Nastasja poistui jo itsestäänkin. Huomasin, että Stepan Trofimovitš vilkuili yhä ovelle päin ja näytti kuulostelevan jotakin eteisestä.

— Il faut être prêt, voyez-vous [Pitää olla valmiina, nähkääs...], — hän katsahti minuun merkitsevästi, — chaque moment... voivat tulla, sieppaavat mukaansa — ja huit sinne mies katosi!

— Hyvä jumala! Kuka voi tulla? Kuka teidät sieppaisi?

— _Voyez-vous, mon cher_, kysyin häneltä suoraan hänen lähtiessään, mitä minulle nyt aiotaan tehdä?

— Olisitte mieluummin kysynyt jo samalla, minne teidät aiotaan kartoittaa! — huudahdin suuttuneena.

— Sitähän minä kysymykselläni tarkoitinkin, mutta hän lähti pois vastaamatta mitään. _Voyez-vous_: mitä tulee alusvaatteisiin, pukuihin, päällysvaatteisiin erikoisesti, niin tehkööt kuten haluavat. Jos saa ottaa sellaista mukaansa, — niin hyvä on, mutta jollei, niin lähettäköötpä vaikkapa sotilasmanttelissa. Mutta kuitenkin kaikitenkin ompelin kolmekymmentäviisi ruplaa... (hän hiljensi ääntänsä kurkistellen ovelle, josta Nastasja oli poistunut) piilotin liivintaskun ratkeamaan, kas tänne, koettakaapa... Luulen, etteivät ne nyt sentään koske liiveihin, mutta kukkaroon jätin näön vuoksi seitsemän ruplaa: se on muka kaikki, mitä minulla on. Kas tässä on vaihtorahoja ja kuparia, niin ettei heidän päähänsäkään voi pälkähtää, että olisin piilottanut rahaa, vaan he uskovat, että tässä on kaikki. Jumala yksin tietää, missä tämäkin yö on vietettävä!

Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa mutta hän tahtoi olla _ovelaa ovelampi_ ja kieltäytyi siitä itse... Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi, tosin äärimmäisissä tapauksissa... Mutta voiko tässä nyt olla kysymys tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.

— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, — Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.

— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?

Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni, »ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».

— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja mahdoton ajatus välähti mieleeni.

— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle, — huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?

Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen järjestöön vai eikö.

— Niin, miten sen nyt ottaa, _voyez-vous_...

— Kuinka niin »miten ottaa»?

— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä ja... kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin kuuluvasi johonkin.

— Miten se olisi mahdollista? Tähän kysymykseenhän voi vastata vain joko myöntävä tai kieltävästi.

— _Cela daie de Pétersbourg_, silloin kun hänen kanssaan aioimme perustaa aikakauslehden. Siinä on kaiken alku. Silloin me pääsimme sieltä livahtamaan, ja meidät unohdettiin, mutta nyt ne äkkäsivät meidät. _Cher, cher_, ettekö te nyt tunne minua! — hän huudahti äänessä kipeä tuntu, — ja niin meidät siepataan, sullotaan kuomurekeen ja mars Siperiaan koko elämän ajaksi, tai sitten joudumme unohduksiin — vankikoppiin.

Ja samassa hän puhkesi polttavan haikeihin kyyneliin. Kyynelet suorastaan tulvahtivat hänen silmistään. Hän peitti kasvonsa punaiseen silkkinenäliinaansa ja itki ääneen, aivan ääneen suonenvedontapaisesti kokonaista viisi minuuttia. Sen nähdessäni minua suretti ja hävetti. Tämä mies, joka oli ennustellut meille tulevaisuutta kahdenkymmenen vuoden ajan, meidän profeettamme, opettajamme, patriarkka, Kukoljnik, jonka me aina olimme asettaneet mielessämme niin korkealle, joka suhtautui meihin aina niin ylhäisesti ja jota me palvoimme ja kunnioitimme kaikesta sydämestämme pitäen kaikkea tätä suurimpana kunnianamme, — tämä mies parkui nyt, parkui kuin pikkuruikkuinen vallattomuudesta rangaistu koulupoika odotellessaan vitsoja, joita hänen opettajansa on lähtenyt hakemaan. Minun tuli sääli häntä. »Kuomurekeen» hän nähtävästi uskoi yhtä lujasti kuin siihenkin, että minä istuin parhaillaan hänen vieressänsä, ja sitä hän odotteli saapuvaksi jo heti tänä samana aamuna, juuri tänä hetkenä, ja kaikkea tuota vain Herzenin teosten ja jonkin vaivaisen runoelman vuoksi! Tämä näin täydellinen ja ehdoton jokapäiväisen elämän tuntemattomuus oli jollakin lailla liikuttavaa, mutta samalla vastenmielistä.

Viimein hän lakkasi itkemästä, nousi sohvalta ja alkoi käyskennellä edes takaisin huoneessa jatkaen yhä keskustelua kanssani, mutta kuitenkin tuon tuostakin vilkaisten ikkunaan ja kuulustellen jotakin eteisen puolelta. Keskustelumme jatkui hyvin katkonaisena. Kaikki vakuutteluni ja rauhoittamisyritykseni ponnahtelivat takaisin kuin herneet seinästä. Hän ei paljoa kuunnellut minua, mutta kuitenkin hänelle oli aivan välttämätöntä, että yritin häntä rauhoittaa ja että puhuin lakkaamatta tästä samasta aiheesta. Huomasin, että hän ei nyt olisi tullut toimeen ilman minua ja että hän ei mistään hinnasta olisi päästänyt minua poistumaan. Jäin hänen luokseen ja viivyin hänen seurassaan runsaasti pari tuntia. Kesken puheensa hän äkkiä muisti, että Blüm oli siepannut mukaansa pari julistusta, joita oli löytynyt hänen luotansa.

— Millaisia julistuksia? — säikähdin hölmöyttäni. — Oletteko tekin...

— Minunkin asuntooni heitettiin niitä kerran kymmenkunta kappaletta, — hän vastasi harmissaan (hän puheli kanssani milloin harmistuneesti ja ylimielisesti, milloin taas vaihtelevasti ja nöyrästi), — mutta kahdeksan niistä ennätin piilottaa ja Blüm löysi vain kaksi...

Ja samassa hän suuttumuksesta aivan punastui.

— Vous me mettez avec ces gens-là. Luuletteko tosiaankin, että minä saattaisin olla yhteistyössä noiden roistojen, noiden salakähmystelijöiden, rakkaan poikani Pjotr Stepanovitšin kanssa, avec ces esprits-forts de la lâcheté. [Te rinnastatte minut niiden ihmisten kanssa!... noiden raukkojen kanssa.] Voi, hyvä Jumala.

— Niin, mutta jos ne jotenkin ovat sekoittaneetkin toisiinsa... Mutta sehän olisi typerää, se ei voi olla niin! — huomautin... __

— _Savez-vous_, — purkautui häneltä äkkiä, hetkittäin tunnen, que je ferai là-bas quelquel esctandre. [Tiedättekö... että nostatan siellä skandaalin.] Oi, älkää menkö, älkää jättäkö minua yksin! Ma carriere est finie aujourd'hui, je le sens. [Elämänurani on loppunut tänään, tunnen sen.] Tiedättekö mitä? Minäkin voin hyökätä jonkun kimppuun ja purra jotakuta, kuten se aliluutnantti...

Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä» kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi, hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:

— Olen hukassa! _Cher_, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — _cher_, en pelkää Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré [...vannon sen...] (oikein kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta...

Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta, jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.

— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.

— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän parhaaksenne...

— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?

— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään mitään!

— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni _cher_... Ne muistavat kaiken... ja jolleivät lie löydä mitään, niin _sitä pahempi_, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.

— Kuinka niin »sitä pahempi»?

— Paljon pahempi.

— En ymmärrä.

— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan, Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta... pelkään jotakin muuta (taas seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).

— Muuta... mitä, mitä?

— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin kadotukseen tuomittu.

— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä peläten hänen kadottaneen järkensä.

— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, _cher_, — hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te vajoatte puoliksi... Senhän kaikki tietävät.

— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista? Räjähdin äänekkääseen nauruun.

— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin. Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen kaiken tuon kuvitellut mielessäni!

— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt mitään?

— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin ruoskittavat.

— Ja te luulottelette, että teidät vietäisiin sen vuoksi Pietariin!

— Ystäväiseni, sanoinhan jo, ettei minun ole mitään sääli, _ma carrière est finie_. Siitä hetkestä alkaen, kun hän ja minä sanoimme toisillemme jäähyväiset Skvorešnikissa, minä en sure enää elämääni... mutta häväistys, häväistys, _que dira-t-elle_, jos hän saa tietää...

Epätoivoissaan hän katsahti minuun ja punastui oikein, raukka. Minäkin loin silmäni maahan.