Part 22

— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.

— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.

— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.

— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?

— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli tuhkatiheään.

— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.

— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, — huudahti naisylioppilas.

Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös pöydän toisessa päässä istunut Kirillov...

— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa, — me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.

— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.

Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.

—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.

— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja. Useat nousivat seisoalleen.

— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.

Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään eteiseen.

— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi ääneti kätensä irti.

— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla... Se on minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!

— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.

— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.

He poistuivat.

KAHDEKSAS LUKU

Ivan Tsarevitš.

He poistuivat. Pjotr Stepanovitš aikoi ensin hyökätä takaisin »istuntoon» saadakseen kaaoksen liikehtimisen asettumaan, mutta varmaankin hän sitten muutti mieltään arvellen, ettei kannattanut puuhailla suotta, koskapa hän jätti kaiken ja jo parin hetken kuluttua lensi lentämällä poistuneiden jälkeen. Juostessaan hän muisti poikkikadun, jolta pääsi vieläkin suorempaa tietä Filippovin taloon. Vajoten polviaan myöten lokaan hän lähti juoksujalkaa tuota poikkikatua pitkin ja saapui todella yht'aikaa Stavroginin ja Kirillovin kanssa portin luo.

— Siinäkö jo olette? — huomautti Kirillov. — Hyvä on. Käykää sisään.

— Tehän sanoitte asuvanne yksin? — huomautti Stavrogin kulkiessaan eteiseen asetetun kiehuvan teekeittimen ohi.

— Pian saatte nähdä kenen kanssa, — murahti Kirillov, — käykää sisään.

Tuskin he olivat tulleet huoneeseen, kun Verhovenski jo otti esille. taskustaan äskeisen Lembkeltä saamansa nimettömän kirjeen ja asetti sen Stavroginin eteen. Kaikki kolme istuutuivat. Stavrogin luki kirjeen ääneti.

— Entä sitten? — hän kysäisi...

— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski. — Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna mennä Lembken luo.

— No, menköön sitten.

Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.

— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.

— Teitä myös.

— Enpä usko.

— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan, Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan henno uhrata vähän rahaa?

— Tarvitaanko siis rahaakin?

— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan kanssa, — huomatkaa se.

Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.

— Ei minulla ole mitään syytä päästä Marja Timofejevnasta.

— Te ette siis haluakaan sitä? — Pjotr Stepanovitš hymähti pilkallisesti.

— Ehkäpä en haluakaan.

— Sanalla sanoen: tuleeko rahoja vai eikö.

— Kiukkuisen kärsimättömästi! ja mahtavasti Verhovenski tiuskaisi Stavroginille.

Tämä katsahti häneen totisena.

— Ei tule.

— Hei, Stavrogin! Teillä on jotakin mielessänne tai olette jo tehnyt jotakin! Te — vietätte hurjaa elämää!

Hänen kasvonsa vääntyivät, suupielet vavahtivat, ja hän naurahti väkinäisesti ja aivan aiheettomasti.

— Tehän saitte isältänne rahat maatilastanne, — huomautti Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti. — _Maman_ suoritti teille Stepan Trofimovitšin puolesta noin kuusi tai kahdeksan tuhatta. Voittehan maksaa nuo puolitoista tuhatta omistannekin. Minä en kerta kaikkiaan aio enää maksaa toisten puolesta, olen jo jaellut rahojani tarpeeksi, alan jo olla pahoillani siitä. — Hän hymähti jo itsekin omille sanoilleen.

— Vai niin, te laskette jo leikkiä...

Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen, aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin pysähtyi.

— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti. Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.

— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, — Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte, minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta. Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet. Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte? Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen? Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.

— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski henkeään pidättäen.

— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.

Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua. Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät. Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.

— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat, eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan aivan järjiltään.

— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä. Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta, kun tämä jo taas tavoitti hänet.

— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä suonenvedontapaisesti.

Nikolai Vsevolodovitš kohahdutti olkapäitään, mutta ei pysähtynyt eikä edes katsonut taaksensa.

— Kuulkaahan, jo huomenna tuon teille Lizaveta Nikolajevnan, tahdotteko? Ettekö? Miksi ette vastaa? Sanokaa, mitä te haluatte? Teen kaiken mitä tahdotte. Kuulkaahan: saatte Šatovin, haluatteko hänet?

— On siis totta, että olette päättänyt ottaa hänet hengiltä? — parkaisi Nikolai Vsevolodovitš.

— Mutta mitä te nyt Šatovista? Minkä tähden? — Verhovenski puhui niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Aivan itsensä unohtaen hän yritti juosta aina Stavroginin edelle ja siepata tätä kyynärpäästä huomaamatta sitä itsekään. — Kuulkaahan, luovutan hänet teille, sopikaamme. Teidän laskunne on tosin suuri, mutta... sopikaamme..

Lopulta Stavrogin kuitenkin katsahti häneen ja joutui ymmälle. Katse ei ollut sama, ei äänikään sellainen, kuin se oli aina ja kuin se oli ollut äsken huoneessa, hän näki aivan uudet kasvot. Äänenpainokaan ei ollut sama, Verhovenski rukoili ja maanitteli. Siinä oli mies, joka itsensä unohtaen kerjäsi takaisin jotakin kallisarvoista esinettä, jota häneltä parhaillaan oltiin ryöstämässä tai joka jo ehkä oli ryöstettykin.

— Mutta mikä teidän on? — huudahti Stavrogin. Hän ei saanut vastausta, mutta Verhovenski juoksi yhä hänen rinnallaan katsoen hänen rukoilevasti, mutta samalla myös hellittämättömän voitonvarmasti.

— Sopikaamme! — hän kuiskasi vielä kerran.

— Kuulkaahan, minulla on saappaassani kaiken varalta puukko, kuten Fedjkallakin, mutta minä tahtoisin sopia kanssanne.

— Niin, mutta mitä pirua te oikeastaan minulla teette? — kiljaisi Stavrogin jo lopullisesti suuttuneena ja hämmästyksissään. — Piileekö tässä jokin salaisuus? Olenpa minä teille aika taikakalu.

— Kuulkaahan, me saamme aikaan sekasorron, — sammalsi puhuteltu kuin houreissa. — Ettekö usko, että voimme saada sen aikaan? Me nostatamme sellaisen sekasorron, että kaikki liikahtaa perustuksiaan myöten. Karmazinov on oikeassa sanoessaan, ettei ole mihin voisi tarttua kiinni. Karmazinov on hyvin viisas. Ei tarvita muuta kuin kymmenkunta tuollaista ryhmää Venäjällä, niin minun jälkeni häviävät olemattomiin.

— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? — tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.

— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi! Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä, mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei tarvita muita kuin me kaksi?

— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan...

— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt »tasa-arvoisuudenkin»!

»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.

— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia. Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita. Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti, ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta, mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan šigaljovštšinaa!

Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»

— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus! Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu. Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden, valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden; jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia. Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille šigaljovštšina.

— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.

— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville. Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle: »Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan. Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää vai eikö ole?

— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.

— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä, media tulette olemaan te!

— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja kiiruhti askeliaan.

— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä. Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista, kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato...

Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He pysähtyivät.

— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.

— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon! Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.

Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.

— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita. Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan. Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen; asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen; koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt, kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta... Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta; tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa, lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!» [Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.] Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää, että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä, saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!

‒ Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä matkaansa.

‒ Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko, että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme, niin ehkä saamme aikaan parannuksen... jos käy tarpeelliseksi, niin lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen... Mutta yhden tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu, sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten »hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa! tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa, Karmazinov on ne kieltänyt.

— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen, — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene sosialisti, vaan joku poliittinen... kiipijä?

— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain »huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä... miksi? Niin, miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä, aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi... Me päästämme tulipalot raivoamaan... Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt... Peittyy sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa... Ja kas sitä juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille... kenet?

— Niin, kenet?

— Ivan-tsarevitšin.[9]

— Ke-enet?

— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!

Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.

— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis suunnitelmanne!