Part 20

— Kiitän teitä, Stepan Trofimovitš, erikoisesti kiitän teitä siitä uskosta ja ainaisesta luottamuksesta, jolla aina olette suhtautunut Nicolas'han, hänen mielensä ylevyyteen ja hänen kutsumukseensa. Sitä uskoa te olitte minussakin valmis tukemaan, silloin kun olin menettämäisilläni luottamukseni ja epäilin.

— Chère, chère... — Stepan Trofimovitš oli jo ottamaisillaan askelen Varvara Petrovnaa kohti, mutta pysähtyi kuitenkin, nähtävästi aavistaen, että nyt oli vaarallista keskeyttää.

— Mutta jos Nicolas'n lähellä, — Varvara Petrovna puhui jo laulamalla,— aina olisi ollut suuri Horatio, hiljainen alistumisessaan, — sekin on teidän toinen kaunis ajatuksenne, Stepan Trofimovitš, — niin ehkäpä hän olisi jo aikoja sitten pelastunut tuosta surullisesta ja äkillisestä "ironian demonista", joka häntä on koko hänen elämänsä ajan raadellut. Tämäkin on taas teidän ihmeellisen kaunis vertauksenne, tämä "ironian demoni". Mutta Nicolas'lla ei koskaan ole ollut ei Horatiota eikä Ofeliaa. Hänellä oli vain hänen äitinsä, mutta mitä äiti yksin voi tällaisissa olosuhteissa? Tiedättekö mitä, Pjotr Stepanovitš, minusta tuntuu melkeinpä luonnolliselta, että sellainen olento kuin Nicolas tosiaan saattoi viihtyä myös sellaisissa likaisissa köyhälistön asuinpesissä, sellaisissa, joista äsken kerroitte. Tänä hetkenä käsitän aivan erikoisen hyvin tuon "elämälle ilkkumisen" (erinomaisen sattuvat nuo sananne!), tuon sammumattoman, jyrkkää vastakohtaa kaipaavan janon, tuon tumman taustan, jolle hän, timantti, äkkiä ilmestyy luomaan hohdettaan, kuten teidän vertauksenne äsken kuului. Ja kas siellä hän tapaa olennon, jota kaikki muut pitävät pilkkanaan, raajarikon, puolihupsun, jolla kaikesta tästä huolimatta saattoi olla mitä ylevin mielenlaatu.

— Hm... saattaahan olla niinkin.

— Ja sitten te vielä ihmettelette, että hän ei pilkkaa tuota raukkaa samaten kuin muut. Voi teitä, te ihmiset! Ette te saata ymmärtää, miksi hän suojelee onnetonta tunkeilijoilta, kohtelee häntä kunnioittavasti "kuten markiisitarta". (Tuolla Kirillovilla on kai ihmistuntemusta aika lailla, vaikka hänkään ei ole ymmärtänyt täysin Nicolas'ta.) Ettekö käsitä, että tuo jyrkkä vastakohtahan se juuri on kaikkeen syynä. Jos tuo onneton naisparka olisi elänyt toisenlaisessa ympäristössä, hänen mielessään ei tuollaisia sairaalloisen kiihkeitä kuvitelmia ehkä olisi syntynytkään. Vain nainen, yksin nainen voi kaiken tämän käsittää, ja senvuoksi olenkin pahoillani, että te, Pjotr Stepanovitš, — miten tosiaankin säälin, en nyt juuri sitäkään tahtoisi sanoa, että tahtoisin teidän olevan — nainen, mutta välttämätöntä se olisi, jos mieli teidän ymmärtää tätä!

— Toisin sanoen, mitä pahempi, sitä parempi. Ymmärrän teitä, ymmärrän teitä sanomattoman hyvin, Varvara Petrovna. Onhan uskonnossakin aivan samaten: mitä vaikeampi on ihmisen elämä, mitä köyhempi ja sorretumpi kansa on, sitä itsepintaisemmin se luottaa taivaan palkkaan, ja jos vielä lisäksi satatuhatta pappia puuhailee vahvistamassa tätä uskoa, kiihoittaen kansan mielikuvitusta, johon kirkko juuri perustaa valtansa, niin... ymmärrän teitä varsin hyvin, Varvara Petrovna, sen voitte uskoa.

— En tosin ole aivan samaa mieltä, mutta sanokaahan, olisiko teidänkin mielestänne Nicolas, tehdäkseen tyhjäksi onnenhaaveet tuon onnettoman organismissa (minkä vuoksi Varvara Petrovna tahtoi välttämättä käyttää sanaa organismi, on minullekin aivan käsittämätöntä), pitänyt pilkata tuota raukkaa samoin kuin nuo toiset, virkamiehet. Ettekö tosiaankaan käsitä ylevätä sääliä, tuota koko organismin ylevätä värähtelyä, joka ilmenee Nicolas'n totisessa vastauksessa Kirilloville: "En pidä häntä pilkkanani." Ylevät, pyhät sanat!

— _Sublime_, — murahti Stepan Trofimovitš.

— Ja huomatkaa vielä, hän ei ole niin rikas kuin te luulette. Minä olen rikas, mutta ei poikani, ja niihin aikoihin hän ei saanut minulta juuri mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän kaiken varsin hyvin, Varvara Petrovna, — Pjotr Stepanovitš alkoi jo käydä kärsimättömäksi.

— Sehän on minun luonteeni! Aivan kuin näkisin itseni pojassani. Tunnen tuon nuoruuden myrskyisine ja ylevän rohkeine purkauksineen. Ja jos teistä, Pjotr Stepanovitš, ja minusta kerran tulee hyvät ystävät, jota toivoisin kaikesta sydämestäni, semminkin kun olen teille niin paljosta kiitollinen, niin ehkäpä te vielä kerran ymmärrättekin...

— Voitte uskoa, etten minäkään puolestani muuta toivoisi,— vastasi Pjotr Stepanovitš jyrkähkösti.

— Silloin te ehkä ymmärrätte, että voi joskus sattua sokean ylevyyden puuskia, jolloin te valitsette ihmisen, joka suhteessa arvottoman, ihmisen, joka ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä teitä, joka on valmis ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden sattuessa rääkkäämään teidät puolikuoliaaksi, ja tämmöisestä ihmisestä te vastoin kaikkea järkeä teette unelmanne, ihanteenne, panette häneen kaiken toivonne, jumaloitte häntä, rakastatte häntä elämänne loppuun saakka tietämättä edes itse, miksi niin teette, — ehkä juuri sen vuoksi, että hän ei missään suhteessa ole rakkautenne arvoinen. Voi, miten paljon olen saanut elämässäni kärsiä, Pjotr Stepanovitš!

Stepan Trofimovitšin katse alkoi pelokkaan levottomana harhailla minun katsettani hakien, mutta käänsin ajoissa pääni toisaalle.

— Ja aivan äsken vielä, aivan äsken... voi miten syyllinen olen, Nicolas! Ette usko, miten nuo kaikki ovat kiusanneet minut aivan näännyksiin, kaikki, kaikki, sekä vihamieheni että ystäväni, pikkusielut. Ja ystävät ehkä enemmän kuin vihamiehet. Uskotteko, Pjotr Stepanovitš, kun sain ensimmäisen katalan, nimettömän kirjeen, niin tunsin, että minussa ei ollut riittävästi voimaa edes halveksia kaikkea tuota ilkeämielisyyttä... En koskaan, en koskaan voi antaa anteeksi itselleni tätä raukkamaista heikkouttani.

— Noista nimettömistä kirjeistä olen jo kuullutkin jotakin, — Pjotr Stepanovitš elpyi uudelleen, — ja saatte olla varma, että niiden lähettäjästä saadaan selko.

— Ette saata edes käsittää, minkälaista vehkeilyä täällä on syntynyt! Meidän Praskovja Ivanovnaammekaan ne eivät ole säästäneet! Mistä syystä hänetkin on tähän sekoitettu? Olin ehkä tänään liian kova, Praskovja Ivanovna, rakas ystävä, — hän lisäsi ylväässä heltymisensä puuskassa, mutta sittenkin hänen äänessään soi yhä vielä voitonvarma ironia.

— Mitäs te turhia, emokulta, — yritti puhuteltu sopertaa hieman väkinäisesti, — minusta tämä jo saisi loppua, tässä on jo tullut puhutuksi hieman liikojakin. — Ja taas hän katsahti arasti Lizaan, joka tuijotti yhä Pjotr Stepanovitšiin.

— Tuon onnettoman ihmisolennon, tuon mielipuoli-poloisen, joka on menettänyt kaikkensa, niin että hänellä ei ole jäljellä muuta kuin hyvä sydämensä, hänet minä teen tyttärekseni, — huudahti Varvara Petrovna äkkiä, — se on velvollisuuteni, jonka lupaan pyhästi täyttää. Tästä hetkestä alkaen otan hänet suojelukseeni.

— Eräässä suhteessa se onkin viisainta, mitä voitte tehdä! — Pjotr Stepanovitš kävi yhä eloisammaksi. — Suokaa anteeksi, mutta äsken ei tullut sanotuksi vielä kaikkea. Muutama sana vielä suojelukseen ottamisesta. Ajatelkaahan, kun Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt sieltä... aion jatkaa siitä, mihin äsken keskeytin puheeni, Varvara Petrovna, niin tämä herra, tämä samainen Lebjadkin, käsitti samassa oikeudekseen ottaa haltuunsa sisarensa eläkkeen ja käyttää sitä mielensä mukaan. En tiedä varmasti, miten Nikolai Vsevolodovitš oikein lienee tämän asian järjestänyt, mutta tiedän vain sen, että saatuaan vuoden kuluttua ulkomailla kuulla, miten asia oli, hänen oli pakko ryhtyä järjestämään asiaa toisin. En kykene tästäkään tekemään selkoa yksityiskohtaisemmin, mutta hänhän voi itse myöhemmin kertoa teille kaikesta tarkemmin, ja minä rajoitun vain mainitsemaan, että tämä intresantti olento sijoitettiin jonnekin kaukaiseen luostariin, vieläpä hänen olonsa siellä järjestettiin sangen mukavaksikin, vaikka hän tosin koko ajan oli ystävällisen valvonnan alainen, ymmärrättehän? Mutta arvaattekohan, mihin tuo herra Lebjadkin rohkenee silloin ryhtyä? Hän yrittää parhaansa saadakseen selville, missä piileskelee tuo hänen verolähteensä, s.o. hänen sisarkultansa, ja vasta äsken, saatuaan vihdoinkin selville hänen olinpaikkansa, hän ottaa sisarensa pois luostarista jonkin esittämänsä valtakirjan nojalla ja tuo hänet muassaan suoraan tänne. Täällä hän ei anna tälle edes syödä, vaan lyö ja pahoinpitelee tätä joka tavalla ja lopulta, saatuansa jotakin tietä Nikolai Vsevolodovitšilta huomattavan rahasumman, hän alkaa juopotella, ja sen sijaan että tuntisi kiitollisuutta Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan, hän alkaa uhkailla tätä, esittää järjettömiä vaatimuksia, kiristelee häneltä rahaa ja uhkaa lopuksi periä rahat oikeuden tietä, jos Nikolai Vsevolodovitš ei suostu maksamaan hänelle koko eläkettä etukäteen. Näin hän pitää siis Nikolai Vsevolodovitšin vapaaehtoista lahjaa verovelvollisuutena, ymmärrättekö tällaista? Herra Lebjadkin, onko kaikki se, mitä olen sanonut, totta?

Kapteeni, joka koko ajan oli seisonut ääneti, katse maahan luotuna, otti äkkiä kaksi askelta eteenpäin tumman punan kihotessa hänen kasvoilleen.

— Pjotr Stepanovitš, te olette armoton minua kohtaan, — hän sanoi nolona.

— Miten niin, armoton? Mutta puhukaamme armottomuudesta ja armollisuudesta myöhemmin. Pyytäisin teitä ensiksi vastaamaan tähän kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut vai eikö? Jos teidän mielestänne kaikki ei ole totta, voitte tehdä oman välihuomautuksenne.

— Minä... tehän itse tiedätte hyvin, Pjotr Stepanovitš... — kapteeni sammalsi, jätti lauseensa kesken ja jäi puhumattomaksi. On mainittava, että Pjotr Stepanovitš istui nojatuolissa polvi ristissä toisen polven yli, ja kapteeni seisoi hänen edessään mitä kunnioittavimmassa asennossa.

Herra Lebjadkinin epäröiminen ei nähtävästi ollenkaan miellyttänyt Pjotr Stepanovitšia. Hänen kasvonsa vääristyivät ilkeästi.

— Eiköhän teitä sittenkin haluttaisi huomauttaa jotakin? — Pjotr Stepanovitš katsahti ovelasti kapteeniin. — Siinä tapauksessa kiirehtikää, olkaa hyvä, näettehän, että täällä odotetaan.

— Tehän tiedätte, Pjotr Stepanovitš, itsekin hyvin, etten saata sanoa mitään.

— Ei, sitä en ole tosiaankaan tietänyt, kuulen sen nyt ensi kertaa; miksi te ette muka voisi sanoa sanottavaanne?

Kapteeni seisoi vaiti katse maahan luotuna.

— Sallitte kai minun lähteä, Pjotr Stepanovitš, — sanoi kapteeni äkkiä päättäväisesti.

— Mutta ei ennen kuin saan vastauksen kysymykseeni: onko totta kaikki, mitä olen puhunut?

— Totta on, hyvä herra, — Lebjadkinin ääni kajahti kumeana, ja hän kohotti katseensa kiusaajaansa. Hänen ohimoillaan alkoi hiki pisaroida.

— Onko totta kaikki?

— Kaikki on totta.

— Olisiko teillä ehkä jotakin lisättävää tai huomautettavaa? Jos teistä tuntuu siltä, että olemme olleet epäoikeudenmukaisia, niin ilmaiskaa ajatuksenne; tehkää vastaväitteenne, ilmaiskaa ääneen tyytymättömyytenne.

— Ei, ei minulla ole mitään...

— Oletteko te uhannut äskettäin Nikolai Vsevolodovitšia?

— Se oli... siihen oli oikeastaan syynä viina, Pjotr Stepanovitš. (Hän kohotti äkkiä päänsä pystyyn.) — Pjotr Stepanovitš! Jos perheen kunnia ja sydämen häpeä, jota se ei ole ansainnut, alkaa äänekkäästi vaikeroida ihmisten hampaissa vaatien oikeuttansa, onko silloinkin — onko silloinkin ihminen siitä vastuussa? — hän ulvahti uudelleen soveliaisuuden vaatimukset unohtaen kuten äskenkin.

— Oletteko nyt aivan selvä, herra Lebjadkin?

— Pjotr Stepanovitš katsahti häneen läpitunkevasti.

— Aivan... selvä.

— Mitä merkitsee tuo puhe "perheen kunniasta ja sydämen häpeästä, jota se ei ole ansainnut"?

— Se on muuten vain, en minä tahtonut ketään... Itsestänihän minä vain... — kapteeni aloitti taas.

— Te olette kaikesta päättäen loukkaantunut huomautuksistani, jotka koskevat teitä ja teidän käytöstänne. Olette liian herkkä loukkaantumaan, herra Lebjadkin. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että oikeastaan en ole vielä maininnut mitään käytöksestänne sen oikeassa valossa. Minähän voin alkaa puhua siitäkin, saattaahan käydä niinkin, mutta enhän ainakaan vielä ole puhunut siitä sen _oikeassa_ valossa.

Lebjadkin vavahti ja alkoi tuijottaa kauhuissaan Pjotr Stepanovitšiin.

— Pjotr Stepanovitš, vasta nyt alan olla täysin hereillä.

— Hm! Ja minäkö muka vasta sain teidät hereille?

— Niin, te saitte minut hereille, Pjotr Stepanovitš, olen neljä vuotta maannut uhkaavan ukkospilven alla. Saanko viimeinkin lähteä, Pjotr Stepanovitš?

— Nyt saatte lähteä, jos vain Varvara Petrovna itse ei pidä tarpeellisena...

Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.

Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista, aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui vierashuoneeseen.

VII.

Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään. Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.

— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.

Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.

— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen, että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.

Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.

— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä, miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli aina ritarillisen jalomielisesti.

— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? — Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata, mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava, että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella, ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi... tietenkin lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen. — Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani, ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu... jollei muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä mainettani...

Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.

— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.

-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua, Nicolas!

— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa...

Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.

Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti, kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle. Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.

— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, — te... te... kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin... Hyvä Jumala, miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!

Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.

— Te... tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen silmänsä loistivat nyt.

— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti. Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta, mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja välinpitämättömän näköiseksi.

— Ja mihin te asetutte asumaan?

— Tänne.

Varvara Petrovna oli myös tarkannut Lizaa, mutta sitten sukelsi äkkiä taas uusi ajatus hänen mieleensä.

— Missä sinä, Nicolas, olet ollut tämän kahden tunnin ajan? — hän lähestyi taas poikaansa.

— Junahan tulee jo kymmeneltä.

— Ensin vein Pjotr Stepanovitšin Kirillovin luo. Pjotr Stepanovitšin taas tapasin Matvejevossa (kolmen asemanvälin päässä meidän kaupungistamme) ja tulimme samassa vaunussa tänne.

— Minä odottelin Matvejevossa jo aamunkoitosta asti, — tarttui Pjotr Stepanovitš puheeseen, — meidän junastamme joutuivat viimeiset vaunut pois kiskoilta, vähältä piti, ettemme taittaneet jalkojamme.

— Taittaneet jalkojanne! — Liza huudahti.

— Äiti, äiti, mehän aioimme myös viime viikolla Matvejevoon, entäpä jos mekin olisimme taittaneet jalkamme!

— Jumala armahtakoon! — Praskovja Ivanovna teki ristinmerkin.

— Äiti, äiti, rakas maman, älkää vain säikähtäkö, jos minäkin taitan joskus molemmat jalkani. Sehän voi minulle tapahtua milloin tahansa, sanot tehän te aina itsekin, että taitan vielä niskanikin kerran, kun joka päivä ratsastan. Mavriki Nikolajevitš, talutattehan te sitten minua, kun tulen rammaksi? — ja taas hän alkoi ääneen nauraa. — Jos niin käy, ei kukaan muu saa koskaan minua taluttaa, ei muut kuin te, teillä täytyy olla rohkeutta ottaa se huomioon. Olettakaamme, että taitan vain toisen jalkani... Mutta olkaahan toki kohtelias ja sanokaa, että pitäisitte sitä suurena onnena.

— Mikä onni se nyt olisi, että menettäisi jalkansa! — Mavriki Nikolajevitš rypisti totisena kulmiaan.

— Mutta sittenhän te saisitte aina yksin minua taluttaa, vain te eikä kukaan muu!

— Jos niinkin kävisi, Lizaveta Nikolajevna, niin silloinkin te taluttaisitte minua, — murahti Mavriki Nikolajevitš vieläkin totisempana.

— Hyvä Jumala, hän oli sanovinaan sukkeluuden! — Liza huudahti kauhistuen. — Mavriki Nikolajevitš, uskaltakaapas vielä kerran yrittää sille tielle. Millainen egoisti te olette! Olen varma siitä, että olette kunnian mies, mutta tehän itse puhutte pahaa itsestänne. Aivan päinvastoin te tekisitte. Aamusta iltaan saakka te vakuuttaisitte minulle, että jalattomana olen vielä paljon intresantimpi! Mutta on eräs seikka, jota ei voi auttaa. Te olette tolkuttoman pitkä, ja minusta taas tulee jalattomana aivan pikkuruikkuinen. Mitenkäs te minua oikein talutatte? Ei tule meistä kaunista paria!

Ja hän alkoi taas hysteerisesti nauraa. Hänen sukkeluutensa ja viittailunsa eivät suinkaan olleet kovin hyvin valittuja, mutta hän oli liiaksi kiihottunut tavoitellakseen mainetta älykkyydellään.

— Hysteriaa! — kuiskasi Pjotr Stepanovitš minulle. — Pian lasi vettä.

Hän oli arvannut oikein. Hetken kuluttua kaikki alkoivat hyöriä, tuotiin vettä. Liza syleili äitiään, suuteli häntä kiihkeästi, itki pää hänen olallaan ja samassa taas irroittautui hänestä, katsahti häntä silmiin ja alkoi nauraa. Äiti alkoi lopulta myös nyyhkyttää. Varvara Petrovna vei heidät kiireimmiten omiin huoneisiinsa samasta ovesta, josta äsken oli saapunut luoksemme Darja Pavlovna. Mutta eivät he siellä kauan viipyneet, ei enempää kuin nelisen minuuttia...

Koetan muistaa tarkoin jokaisen pienimmänkin piirteen tämän muistorikkaan aamupäivän viime hetkistä. Muistan, miten Nikolai Vsevolodovitš — sen jälkeen kuin naiset (paitsi Darja Pavlovnaa, joka ei ollut liikahtanut paikaltansa) olivat poistuneet ja me jäimme yksin — tuli kunkin meidän luo ja tervehti kaikkia muita paitsi Šatovia, joka edelleen istui liikkumatta tuolillaan, pää alas painuneena. Stepan Trofimovitš oli jo yrittämäisillään jotakin hyvin viisasta keskustelua Nikolai Vsevolodovitšin kanssa, kun tämä äkkiä kääntyikin Darja Pavlovnan puoleen. Mutta silloin Pjotr Stepanovitš melkein puoliväkisin vetäisi hänet käsipuolesta ikkunan luo ja alkoi kuiskailla hänelle jotakin, nähtävästi jotakin sangen tärkeätä, sikäli kuin voi päättää hänen kasvojensa ilmeestä ja kädenliikkeistä, joilla hän tehosti kuiskailuaan. Nikolai Vsevolodovitš kuunteli väkinäisesti ja hajamielisesti, huulillaan yhä sama kohtelias hymy, mutta viimein hän kävi melkeinpä kärsimättömäksi ja yritti lähteä jo poiskin. Ikkunan luota hän poistui samana hetkenä, kun naiset palasivat takaisin vierashuoneeseen. Varvara Petrovna kehoitti Lizaa istuutumaan entiselle paikalle vakuutellen, että ainakin kymmenisen minuuttia heidän olisi vielä odotettava ja levähdettävä, sillä raitis ilma tuskin vielä olisi hyväksi sairaille hermoille. Hän hoivaili Lizaa erikoisen hellästi ja istuutui itse hänen viereensä. Samassa heidän eteensä pyörähti Pjotr Stepanovitš ja aloitti kiireesti iloisen keskustelun. Mutta silloin Nikolai Vsevolodovitš lopultakin lähestyi Darja Pavlovnaa hitaaseen tapaansa. Daša alkoi hänen lähestyessään väristä kuin haavan lehti, silminnähtävästi hämmästyneenä hypähti tuoliltaan ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

— Teitä saa siis kaikesta päättäen onnitella... Vai eikö vielä? — Nicolas Vsevolodovitš sanoi, ja hänen suupieliinsä muodostui aivan uusi uurre.

Daša vastasi hänelle jotakin, mutta en saattanut kuulla, mitä se oli.

— Suonette anteeksi epähienon kysymykseni, — hän koroitti ääntään, — mutta tiedättehän kai, että minulle on tästä varta vasten ilmoitettu. Tehän tiedätte sen, eikö niin?

— Tiedän kyllä, että teille on varta vasten asioista ilmoitettu.

— Toivon, etten onnentoivotuksellani ole saanut häiriötä aikaan, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — ja jos Stepan Trofimovitš...

— Minkä vuoksi, miksi te onnittelette? — Pjotr Stepanovitš hypähti jo samassa siihen.