Part 19

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin... Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti...

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. — _Pierre, mon enfant_, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!

— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!

— _Mon enfant!_

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita... Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla, katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä sopertaa:

— Mutta saanko sitten... aivan heti... langeta eteenne polvilleni?

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle, lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen, koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.

VI.

Vaikka oikeastaan se ei ollut edes puhumista, vaan paremmin huudahtelemista. En oikein muista, missä järjestyksessä kaikki tapahtui; sillä kaikki oli yhtä ainoata sekasotkua. Stepan Trofimovitš huudahti jotakin ranskaksi ja löi yhteen kätensä, mutta Varvara Petrovna ei joutanut nyt kuuntelemaan häntä. Mavriki Nikolajevitškin lausahti jotakin kiihtyneesti. Mutta eniten oli suunniltaan Pjotr Stepanovitš. Hän yritti vakuuttaa jotakin Varvara Petrovnalle elehtien käsillään, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Toisinaan taas hän kääntyi Praskovja Ivanovnan, vieläpä Lizaveta Nikolajevnankin puoleen, huudahtelipa jotakin ohimennen isällensäkin, sanalla sanoen pyöriskeli huoneessa kuin väkkärä. Varvara Petrovna hypähti paikaltaan kasvoiltaan tulipunaisena ja kirkaisi Praskovja Ivanov.

— Kuulithan, kuulithan, mitä hän sanoi äsken tuolle naiselle? — Mutta Praskovja Ivanovna ei enää edes kyennyt vastaamaan, kuiskasi vain jotakin ja viittasi kädellään. Tuolla raukalla oli omat huolensa. Hänen päänsä kääntyi tuon tuostakin Lizan puoleen, jota hän katseli neuvottomana ja peloissaan, mutta ei uskaltanut nousta lähteäkseenkään, ennenkuin tytär oli ensin tehnyt aloitteen. Tällä välin kapteenin lienee tehnyt mieli hiipiä tiehensä, huomasin sen. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Nikolai Vsevolodovitšin tulo oli säikähdyttänyt hänet pahanpäiväisesti. Mutta Pjotr Stepanovitš oli jo siepannut häntä kädestä estääkseen häntä lähtemästä.

— On aivan välttämätöntä, välttämätöntä... — sanat putoilivat tasaisesti hänen huuliltaan, kun hän yhä vakuutteli jotakin Varvara Petrovnalle seisoen tämän edessä. Varvara Petrovna oli jo uudelleen istuutunut nojatuoliinsa, ja muistan, miten tarkkaavaisena hän kuunteli Pjotr Stepanovitšia, joka oli vain odottanutkin tätä hetkeä ja käytti nyt hyväkseen hänelle osoitettua huomiota.

— Se on aivan välttämätöntä. Näettehän itsekin, Varvara Petrovna, että tässä on ilmeinen väärinkäsitys. Kaikki näyttää niin perin merkilliseltä, vaikka todellisuudessa kaikki on selvää kuin kynttilä ja luonnollista kuin tämä sormi tässä. Käsitän liiankin hyvin, etten ole kenenkään valtuuttama ja ehkä olen mielestänne naurettavakin tarjoutuessani tätä asiata selvittelemään. Mutta puolustuksekseni tahtoisin sanoa ensinnäkin, että Nikolai Vsevolodovitšille tämä asia ei merkitse yhtään mitään, ja toiseksi, että on tapauksia, joissa ihmisen on vaikeata itse tehdä selkoa asioistaan, ja silloin tarvitaan välttämättä kolmas henkilö, jonka aina on helpompaa puhua n.s. arkaluontoisista asioista. Uskottehan, kun sanon, Varvara Petrovna, että ei ole Nikolai Vsevolodovitšin vika, että hän äsken ei voinut vastata suoraan kysymykseenne, vaikka asia onkin aivan turhanpäiväinen. Minähän tunnen hänet hyvin jo Pietarissa olomme ajoilta. Sitäpaitsi on koko juttu vain Nikolai Vsevolodovitšille kunniaksi, jos nyt välttämättä on käytettävä tuota epämääräisen hämärää käsitettä "kunnia"...

— Te kai tahdotte sanoa, että olette ollut silminnäkijänä, läsnä silloin, kun tämä... väärinkäsitys syntyi, — kysyi Varvara Petrovna samassa.

— Silminnäkijänä! Jopa asianosaisenakin, jos niin tahdotte, — kiiruhti Pjotr Stepanovitš vastaamaan.

— Jos voitte kunniasanallanne vakuuttaa, että epähienolla avomielisyydellä ette loukkaa meidänvälistä suhdettamme, s.o. Nikolai Vsevolodovitšin ja minun, hänen äitinsä, jolta hän ei tähän asti ole mitään salannut... niin... ja jos te vielä lisäksi olette aivan varma siitä että teette puhumalla hänelle vielä palveluksenkin niin...

— Varmasti suuren palveluksen, jonka tekeminen tuottaa minulle, jos mahdollista, vieläkin suurempaa iloa. Olen aivan varma siitä, että hän kuitenkin olisi kerran pyytänyt minua sen tekemään.

Tuntui hyvin omituiselta ja oli vastoin kaikkia tapoja, että tämä, äkkiä aivan kuin taivaasta keskuuteemme tipahtanut herra oli niin kärkäs kertoilemaan toisen salaisuuksia. Mutta Varvara Petrovnan uteliaisuus oli herännyt, sillä puhuja oli osannut heittää ongenkoukkunsa niin tarkasti, että se oli sattunut suoraan Varvara Petrovnan sielun kaikkein arimpaan kohtaan. En vielä silloin tuntenut tämän nuoren miehen luonnetta ja vielä vähemmin hänen aikeitaan.

— Puhukaa, teitä kuunnellaan, — Varvara Petrovna kehoitti häntä, pidättyvästi ja varovasti, nähtävästi salaa kärsien siitä, että hän alentui kuuntelemaan häntä.

— Eihän siinä oikeastaan ole paljoa kertomista, asia ei ole ollenkaan tavallista kummempi, — puhe putoeli taas kuin helmiryöppy hänen huuliltaan. — Vaikka voisihan siitä joku romaaninkirjoittaja joutessaan sepustella kokoon romaaninkin. Huvittava juttu joka tapauksessa, ja uskon, että Praskovja Ivanovna ja ehkäpä Lizaveta Nikolajevnakin ovat kyllin uteliaita sen kuulemaan, sillä onhan siinä jutussa, jollei nyt niin paljon ihmeellistä, niin ainakin hyvin huvittavia kohtia. Noin viisi vuotta sitten Pietarissa Nikolai Vsevolodovitš tutustui tuohon herraan, tuohon samaiseen herra Lebjadkiniin, joka seisoo tuolla suu selällään ja joka kaikesta päättäen aikoi äsken livahtaa tiehensä. Suokaa anteeksi, Varvara Petrovna. En muuten kehoittaisi teitä pötkimään pakoon, herra, entinen maaseutukaupungin lakkautetun viraston virkamies (näettehän, että tunnen teidät hyvin). Sekä Nikolai Vsevolodovitš että minä, me tunnemme liiankin hyvin kaikki teidän kepposenne täällä, joista teidän on, pankaa tämä mieleenne, tehtävä vielä tiliä meille. Vielä kerran pyydän anteeksi, Varvara Petrovna. Nikolai Vsevolodovitšilla oli siihen aikaan tapana nimittää tätä herraa Falstaffikseen. Hänellä on kai (hän piti tarpeellisena selittää) sellainen luonne _burlesque_, tiedättehän, jolle kaikki nauravat ja joka sallii itselleen naurettavan, kunhan hänelle vain siitä maksetaan tarpeeksi. Nikolai Vsevolodovitš vietti siihen aikaan Pietarissa elämää, jota on vaikeata nimittää muuten kuin... sanoisinko, että se oli jonkinlaista elämälle ilkkumista, — toisia sanoja en voi käyttää, sillä epätoivoon tämä mies ei koskaan lankea eikä hän taas mitään vakavaakaan toimittanut, siitä hän ei silloin välittänyt. Rajoitun puhumaan vain tuosta mainitusta ajanjaksosta, Varvara Petrovna. Tällä Lebjadkinilla oli sisar, tuo samainen, joka oli täällä äsken. Ei veljellä enemmän kuin hänen sisarellansakaan ollut omaa kattoa päänsä päällä, ja heidän oli etsittävä toisten luota suojaa, milloin mistäkin. Lebjadkin harhaili Gostinnyi Dvorin kaariholveissa, välttämättä pukeutuneena entiseen virkapukuunsa, ja kerjäsi hyvinpukeutuneilta ohikulkijoilta. Ja sen, minkä sai kokoon, joi suuhunsa. Sisarparka elätti itseään kuten taivaan lintu. Toisten nurkissa, mistä oli suojankin saanut, hän autteli muita saaden palkakseen leivänmurusen sieltä, toisen toisaalta. Ei Sodomassa liene ollut kauheampaa. En tahdo tarkemmin kuvata tuota elämää, jonka omalaatuisen kummallisiin lumoihin Nikolai Vsevolodovitš antautui. Puhun vain tuosta ajasta, Varvara Petrovna, ja mitä tulee tuohon "omalaatuiseen kummallisuuteen", niin ne ovat hänen omia sanojansa. Meillä oli tapana puhua asioista suoraan toisillemme. Neiti Lebjadkinaan, joka joutui eräinä aikoina liiankin usein hänet tapaamaan, Nikolai Vsevolodovitšin ulkomuoto teki suorastaan tärisyttävän vaikutuksen. Nikolai Vsevolodovitš oli niin sanoakseni timantti hänen likaisen elämänsä taustalla. Olen huono tunteiden tulkitsija enkä kajoa siihen sen enempää, mutta tämä lienee aiheuttanut sen, että ilkeämieliset ihmiset alkoivat pilkata tätä naista, ja se sai hänet surulliseksi. Hän oli muuten aina ollut pilanaiheena, mutta aikaisemmin hän ei ollut sitä itse edes huomannut. Ei hänen päässään oikein silloinkaan olleet kaikki "ruuvit" paikoillaan, mutta hän ei liene sentään ollut aivan sellainen kuin nyt. On syytä olettaa, että hän lapsuudessaan oli vähällä joutua jonkun hyväntekijättärensä kasvatettavaksi, ja olisi silloin ehkä saanut hyvänkin kasvatuksen. Nikolai Vsevolodovitš ei koskaan kiinnittänyt häneen pienintäkään huomiota ja pelasi enimmäkseen vanhoilla rasvaisilla korteilla virkamiesten parissa preferencea. Neljänneskopeekkaa oli henkilöpanos. Mutta kerran, kun neiti Lebjadkinaa taas kiusoiteltiin, Nikolai Vsevolodovitš sieppasi erästä kiusoittelijaa takinkauluksesta ja heitti hänet toisen kerroksen ikkunasta pihalle, edes yrittämättä ottaa vähintäkään selkoa, mistä oli kysymys. Eikä hän silloin osoittanut suinkaan mitään erikoista ritarillisuutta loukattua viattomuutta kohtaan. Koko operaatio tapahtui kaikkien ääneen nauraessa, ja Nikolai Vsevolodovitš itse nauroi ehkä eniten. Ja kun kaikki vihdoin oli päättynyt sovintoon, hän ryhtyi toisten mukana juomaan punssia. Mutta solvaistu viattomuus itse ei tapausta unohtanutkaan. Kaikki päättyi tietenkin siten, että tämän naisen järjen valo sammui lopullisesti. On vielä kerran todettava, että olen huono tunteiden tulkitsija, mutta kuitenkin tässä on mielestäni tärkeimpänä tekijänä sairaalloinen kuvittelu. Ja Nikolai Vsevolodovitš taas aivan kuin tahallaan yhä vain kiihoitti tätä kuvittelua. Sen sijaan, että olisi nauranut koko jutulle, hän alkoi käyttäytyä neiti Lebjadkinaa kohtaan odottamattoman kunnioittavasti. Kirillov, joka oli läsnä (muuten hyvin omituinen herra, Varvara Petrovna, ja kiivas, varmasti te hänet vielä tapaatte, hän on par'aikaa täällä), kas niin, tämä Kirillov, joka tavallisesti on aina vaiti, hänkin menetti malttinsa ja muistaakseni huomauttikin Nikolai Vsevolodovitšille, että tämä kohteli naisparkaa kuin markiisitarta ja pani tämän pään näin kokonaan pyörälle. On muistettava, että Nikolai Vsevolodovitš jossakin määrin kunnioitti Kirillovia. Ja mitä luulette tämän saaneen vastaukseksi? "Te, herra Kirillov, luulette kai, että pilkkaan häntä, olette väärässä, kunnioitan häntä, sillä hän on paljon parempi ihminen kuin kukaan muu meistä", ja tämän kaiken hän sanoi oikein tosissaan. Seuraavina kahtena, kolmena kuukautena hän ei tosin puhunut naisraukan kanssa sanaakaan, ei muuta kuin _hyvää päivää_ ja _hyvästi_. Olin minäkin siellä aina läsnä ja muistan hyvin, miten neiti Lebjadkina lopulta alkoi pitää Nikolai Vsevolodovitšia melkeinpä sulhasenaan, joka vain ei uskaltanut häntä "ryöstää" sen vuoksi, että hänellä oli paljon vihamiehiä ja muita pahoja vastuksia perheensä taholta, tai jotakin muuta sen tapaista. Naurettiin siellä toisenkin kerran tuolle jutulle. Lopuksi kaikki päättyi siihen että Nikolai Vsevolodovitšin oli matkustettava tänne ja lähtiessään hän päätti huolehtia neiti Lebjadkinan toimeentulosta sekä lupautui lähettämään hänelle vuotuisen määrärahan, muistaakseni noin kolmesataa ruplaa vuodessa, ellen väärin muista. Jos summa ei vain liene ollut suurempikin. Sanalla sanoen tämä kaikki lienee ollut vain oikku, ennen aikojaan väsähtäneen miehen kuvitteluja, — olkoonpa, että se oli kuten Kirillov sanoi, kaikkeen kyllästyneen ihmisen uusi etyydi tarkoituksena saada tietää, miten pitkälle hullun ramparukan voisi saada. "Te olette tahallanne", hän sanoi, "valinnut mitättömän olennon, ramman, joka on ihmisten häpeä ja lyöntien rikkiraatelema, tiedän vielä hyvin kaiken lisäksi, että tämä olento tuntee teitä kohtaan koomillista rakkautta. Te kiusaatte häntä vain huvin vuoksi nähdäksenne, mitä tästä kaikesta on tuleva." On vaikeata muuten mennä päättelemään, missä määrin mies itse oikeastaan on syyllinen joutuessaan hullun naisen kuvittelujen sankariksi, naisen, jonka kanssa hän tuskin on vaihtanut paria sanaa. On asioita, Varvara Petrovna, joista ei voi viisaasti haastella, ja pelkästään jo se, että yrittääkin niistä puhua, on jo epäviisasta. Mutta vaikka tämä kaikki olisikin ollut vain "erikoisen tavoittelua", muutahan siitä ei voi sanoa, niin siitä on kuin onkin paisunut tämä juttu... Olen ollut jossakin määrin selvillä siltä, mitä täällä par'aikaa tapahtuu, Varvara Petrovna.

Pjotr Stepanovitš keskeytti äkkiä kertomuksensa ja aikoi juuri kääntyä Lebjadkinin puoleen, kun Varvara Petrovna hyvin kiihtyneenä esti hänet siitä.

— Siinäkö kaikki? — hän kysäisi.

— Ei aivan, minun olisi vielä kysyttävä jotakin tältä herralta, jotta saisimme selville asian aivan lopullisesti... Kohta se teille selviää... saatte nähdä, Varvara Petrovna!

— Riittää jo, vaietkaa hetkeksi, pyydän. Voi miten viisaasti tein antaessani teidän kertoa meille kaiken tämän!

— Ymmärrättehän nyt, Varvara Petrovna, — innostui Pjotr Stepanovitš uudelleen, — että Nikolai Vsevolodovitš ei olisi mitenkään voinut itse kertoa kaikkea tätä teille vastaukseksi äskeiseen kysymykseenne — kysymykseenne, joka oli ehkä hieman liian jyrkkä?

— Oi, niinhän se oli!

— Enkö ollut oikeassa saneessani, että on tapauksia, jolloin kolmannen henkilön on paljon helpompaa kuin asianomaisen itsensä selittää asia.

— Aivan niin, aivan niin. Mutta eräässä kohdin te kuitenkin erehdytte ja valitettavasti yhä vieläkin pysytte erehdyksessänne.

— Todellako? Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs... Muuten, ettekö tahtoisi istua, Pjotr Stepanovitš.

— Kuten suvaitsette, minua jo väsyttääkin, kiitän.

Samassa hän jo veti esille nojatuolin ja asetti sen niin, että hän joutui istumaan Varvara Petrovnan ja Praskovja Ivanovnan väliin, päin herra Lebjadkinia, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt katsettaan.

— Te erehdytte sanoessanne, että se olisi ollut vain sairaalloista "erikoisen tavoittelua".

— Oh, sitäkö te vain...

— Ei, ei, mutta odottakaahan, — Varvara Petrovna keskeytti. Hän nähtävästi varustautui puhumaan pitkälti ja innostuneesti. Tuskin Pjotr Stepanovitš oli huomannut hänen aikomuksensa, kun hän jo - näytti olevan pelkkänä korvana.

— Ei, sanon teille, se oli jotakin ylevämpää kuin pelkästään erikoisen tavoittelua, se oli, sen vannon, jotakin pyhää! Tässä on ylpeä ja jo aikaisin loukkauksia kärsimään joutunut ihminen, joka menee niin pitkälle, että antautuu tuollaiseen "elämälle ilkkumiseen", josta te mainitsitte, sanalla sanoen — prinssi Heikku, johon Stepan Trofimovitš häntä on niin suurenmoisen ymmärtäväisesti verrannut ja joka todella on hyvin sattuva huomio, jollei hän ehkä — niin ainakin minusta tuntuu — vieläkin enemmän muistuta Hamletia.

— Et vous avez raison [Olette oikeassa], — Stepan Trofimovitš sanoi myös sanansa tuntehikkaasti ja painavasti.