Part 9

Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna. Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä, vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.

Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi tuota italialaista perusaatetta -- olla taistelematta vihollisen kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään. Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina, juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden, kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.

Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen, noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat, loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille, kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat -- hänessä jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä. Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden kuin lihavuuden puoleen, -- se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia, jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä -- jotka (niinkuin tavallisesti normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen ajan tavan mukaan jalokivien peitossa -- pitelivät huikean miekan kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.

"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas, tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa Montrealin herra."

"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"

"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"

"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.

"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."

"Vakuutan signor", vastasi Montreal, -- "etten ole kutsuja unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää tuttavuuttanne."

"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"

"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa anteeksi vaitioloni."

"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme -- palatkaamme äskeiseen puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."

"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on levottoman ja melskeisen kansan -- mahti, jota kutsutaan vapaudeksi: toinen on ylimysten ja ruhtinaitten -- mahti, jota osavammin kutsutaan järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu toimeen vapaa valta -- tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa, onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."

"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen karkotettiin Genuasta."

"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä Ghibellinit -- huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa on yhden ainoan miehen ohjattavana -- joka itse kutsuu itseänsä ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan, kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa -- se on vapaavallat -- lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."

"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoi Tapani.

"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."

"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.

"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen. Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, -- ovat ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta, ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta, minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"

Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.

"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten etu -- teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa -- vaativan ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."

"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"

"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan monet -- viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa -- koettelevat uudistaa vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi näitten kauppavaltain keskinäinen kateus -- kurja plebeijimäinen kateus -- enempi kaupan kuin kunnian -- on nykyjään tuon aikomuksen voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa, ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä, nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani, niinkuin arvonne vaatii -- ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman ylimyksistä -- esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa, -- vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi, olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne -- Savellit, Malatestat ja Orsinit -- sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."

Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jalo Montreal, tämä kysyy keinoja: -- rahaa ja miestä."

"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi -- minun harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani, rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen, jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne on avoinna."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin kirottua mainetta. Puhukaa, herrani -- (kääntyen Tapanin puoleen) -- puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että, joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta, niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä jätteitä."

"Mitä nyt Adrian! -- mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän on nuori -- nuori ja pikainen -- ei hänen tarkotuksensa ole loukata."

"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta -- se on nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni. Älkää, signor, älkää! -- Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö, ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."

Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian ojensi hänelle kätensä.

"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti; "mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin, "että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä vastustamaan!"

Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:

"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen romahtamisessa."

"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat roomalaisille --, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."

"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että minun on jättäminen Rooma silleen, -- liiton täytyy tulla toimeen ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"

"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan: sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian, sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme tahtoisi olla ilman sinua."

"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine -- ja sen nimi on nainen. Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"

"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."

"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä vaatetellut, herra nähköön."

"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille kohtuullinen."

"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha teille: hyvästi, herra Adrian, -- veljeni ritariudessa -- muistakaa tarjouksenne."

Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.

"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia akkunan komeroa kohti, -- "sallikaa minun sanoa teille sana kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on suuremmoinen -- ylevä -- mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva, mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"

Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja vastasi:

"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen ilman Colonnaa -- varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän vapautettuja, kuin luulette -- vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."

Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:

"Täällä en onnistu! -- Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! -- Löytänen kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."

Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen ajattelemattomuudestaan.

"Jalosti näytelty, -- oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys, "todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen tiesinkin -- sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista. Pelkäsin kieltäytyä -- vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus -- niin luonnollinen sinun ijälläsi -- oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni, jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian -- mainiosti!"

"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio suostua tuohon pimeään esitykseen?"

"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen. "Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on, eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi? Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas? Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! -- se mies on heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian, kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! -- siihen en heitä johdattaisi; näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon; hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."

Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.

"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet? hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun -- minun, Tapani Colonnan -- pitämään varani -- kenestä, tiedätkös? Et, et milloinkaan arvaa! -- tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.

"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä", sanoi Adrian vakavasti.

"Pelätkööt, pelätkööt! -- niillä ei ole meidän kokemustamme -- meidän maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, -- koska ovat kauniit sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on -- minä sain tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.

"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."

"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi, sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde pois kuulemaan -- se mies puhuu hyvästi."

"Ettekö tekin tule?"

"Minäkö -- rakas poika -- minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.

II Luku.

Kohtaus ja epäilys.

Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden, hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.