Part 8

Tämä oli kieltä, joka vielä enemmän kuin uskollisuuden vakuutukset ja suloiset ylistykset, jotka puhkeavat sydämen kyllyydestä, oli sitonut Ninan ylpeän ja huikentelevaisen sielun kahleisin, joihin hän mielellään suostui. Ehkä kuitenkin, Rienzin poissa ollessa, hänen heikompi luontonsa kuvaeli hänelle tulevaista voittoriemua, jolloin hän nöyryyttäisi korkeasukuiset signorat ja pimentäisi Rooman ylhäisten raa'an ylöllisyyden; mutta hänen läsnäollessaan ja kuunnellessaan hänen ylevämpää ja jalompaa kunnianhimoaan, joka vielä oli kaikkien itsekästen tunteitten, paitsi hänen toiveensa, tahrasta vapaa, hänen korkeimmat harrastuksensa yhtyivät Rienzin suunnitelmiin, hänen mielensä pyrki samaan korkeuteen, ja hän ajatteli vähemmän omaa ylennystään kuin Rienzin kunniaa. Hänen ylpeydellensä oli suloista olla Rienzin salaisinten ajatusten ja rohkeimpien yritysten ainoa uskottu, nähdä eteensä paljastettuna tuo monimutkainen ja juonitteleva henki, saada tietoihinsa sekä sen epäilykset ja heikkoudet että sankariuden ja mahdin.

Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä. Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman, jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista, joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti; heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin, heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen; se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen ajan runollisuutta.

"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään. "Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."

"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö -- ystävämme odottavat minua."

"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun niin rakkaaksi Ninalle. Milloin -- milloin tapaamme toisemme jälleen?"

"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka --" sanoi hän alentaen äänensä --

"Siinä ei ole _taikkaa_!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi lausunut."

"Yksi suutelo vielä, -- jää hyvästi! -- kymmenes päivä huomenesta valaisee Rooman vapauttamistyön."

XII Luku.

Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.

Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.

"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin, jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä -- luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin. Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä, seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi kunniakkaampi -- raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel on kenraalista podestaksi -- pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"

Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan, Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin, oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat -- ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen säännöllisyys ulkopiirteissä.

"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat häneen, "onko mahdollista? Se on hän! -- se on --"

Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.

"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia -- omatuntosi sanokoon sinulle miksi."

"_Minunko_, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta, "uskallatko _sinä_ puhua omasta tunnosta? _Sinä_ raiskaaja, ryöväri -- elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä! Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut omastatunnosta, tekopyhä! -- sinäkö?"

"Vaimo -- vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset esteet -- varomaton valani -- vastustamaton kiusaus! Kenties", hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta sekä päästää että sitoa, saada -- --"

"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi? Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla! Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani, niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä. Se on takertunut sinuun -- se ahdistaa sinua -- se on haarniskasi lävistävä -- se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan joutunut -- kunniantunto sammunut -- katumus tekemättä -- elämä väkivaltaa, kuolema häpeää -- surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän vanhuksen kirous sinut tuomitsi! _Ja sinä olet tuomittu!_"

Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo -- aika -- ympäröivien raunioiden yksinäisyys -- kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"

"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö _sinä_ milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele maassa, ryömi - ryömi! -- villi petohan oletkin, jonka silonen nahka ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; -- ryömi, niin vanhan ja voimattoman jalka tallaa sinua!"

"Velho!" huusi Montreal äkkinäisen raivon ja mielettömän ylpeyden päästessä valtaan, ja hypähtäen pystyyn täyteen mittaansa. "Peikko! Olet mennyt rajojen yli, joihin asti kärsivällisyyteni, muistaen ken olet, sinun päästi. Olin melkein unohtaa että sinä olet ottanut minun osani -- minä olen syyttäjä! -- Vaimo! tuo poika, -- älä vapise, puhu suoraan, älä valehtele, -- sinä olit varas!"

"Sinä minulle neuvoit, kuinka varastaa --"

"Luovuta -- anna takasin hän!" keskeytti Montreal, polkien maahan niin voimakkaasti, että marmorijäännösten pirstaleet murskaantuivat hänen rautaisen kantapäänsä alla.

Vaimo ei paljoa peljästynyt kiivautta, joka olisi Italian julmimman soturin saanut vapisemaan; mutta hän ei heti vastannut. Hänen kasvojensa luonne muuttui intohimosta vakavan, tarkan ja kolkon miettimisen ilmeeksi. Vihdoin hän vastasi Montrealille, jonka käsi oli siirtynyt miekan kahvaan, enemmän pitkän tottumuksen vaistosta, suututtuaan, tahi kun häntä vastustettiin, kuin verenvuodatuksen aikomuksesta; tähän, vaikka hän olikin kiivas ja kostonhimoinen, hän oli kykenemätön vastustaessaan naista -- kaikkein enemmän tuota, joka oli hänen edessään.

"Walter de Montreal", sanoi hän, ääni niin tyynenä, että se melkein kuului sääliväiseltä, "tuo poika ei ole luullakseni koskaan tuntenut veljeä eikä sisarta, tuo ainoa lapsi, kerran ylhäistä ja mahtavaa sukua sekä isän että äidin puolelta, vaikka nyt kumpaiseltakin häpeään joutunut -- miksi olet niin kärsimätön? kohta saat kuulla pahimman -- tuo poika on kuollut!"

"Kuollut!" kertoi Montreal hypähtäen ja käyden kalpeaksi, "kuollut -- ei, ei, -- älä sano tuota! Hänellä on äiti -- sinä tiedät että hänellä on! -- lempeä, hellä, huolehtiva, toivova äiti! -- eihän? -- ei, hän ei ole kuollut!"

"Voitko heltyä äitiä muistellessasi?" virkkoi vanhus, nähtävästi provencelaisen äänen liikuttamana. "Mutta ajattele, eikö ole parempi että hauta on pelastanut hänet elämästä, joka on täynnä irstaisuutta, verenvuodatusta ja rikosta? Parempi nukkua Jumalassa kuin valvoa pahojen seurassa."

"Kuollut?" kertoi Montreal; "kuollut! -- armaani niin nuorena, -- nuot silmät -- äitinsä silmät -- niin varhain suljetut?"

"Onko sinulla muuta sanottavaa? Näkösi pelottaa naisellisuuden sielustani! -- anna minun lähteä."

"Kuollut! uskonko sinua? vai ilkutko minulle? Olet lausunut sinun kirouksesi, kuule minun varotustani: -- jos tämän olet valehdellut, viimeinen hetkesi on kauhistava sinua, ja kuolinvuoteesi on oleva epätoivoisen kuolinvuode!"

"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta. Hyvästi!"

"Seis, heltymätön vaimo, seis! -- missä hän lepää? Messuja veisattakoon! papit rukoilkoot! -- isän patot älköön langetko tuohon pienokaiseen!"

"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"

Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.

Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan; hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen. Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja vieras.

Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen, kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä, joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi, hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä ja säännöttömiin elintapoihinsa.

"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan ympärilleen jatkoi matkaansa, "_itseäni_ ei tuo murhe kossut. Mutta tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin, jotka eivät koskaan kuole -- levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin. Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"

Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen, tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta, sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo, ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta. Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa, eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi, ilman salapukua ja naamaritta -- jonka kalpea otsa ja synkät piirteet näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.

"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä olen näyttävä että uskonto ja vapaus -- marttyyrit ja sankarit -- ovat liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi! Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita -- sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja niin totta kuin toivotte lunastusta!"

"Me vannomme -- me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen tavallisia menoja -- joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä, että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty -- tässäkään jätetty noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin -- jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan tipahteli maahan -- ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin nostettuina:

"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän, joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten, vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen -- valiten alennetuista ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."

Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava. Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan, ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.

"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen, "ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita -- ja minä tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: -- _"Kuolkoon tyrannius! -- Eläköön tasavalta!"_

TOINEN KIRJA.

VALLANKUMOUS.

I Luku.

Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.

Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia, joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana. Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin, jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa, jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista, jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä; se oli siihen aikaan Savellien linnotus.

Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa itsellensä lainrikkojan arvon.

Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja, joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus (niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten) ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt, tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä, haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan, ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä. Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse, joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään tahi ajoi heidät ulos.

"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.

"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan -- mutta teidät hän tietysti laskee luokseen."

"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."

Palvelija avasi oven -- josta moni kateellinen ja utelias silmä kurkisti sisään -- ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka, ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät, oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon, sukulaisensa eteen.