Part 7

Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla, sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea sivuuttaa.

"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 -- hyvä, hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies, ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? -- ei enempää -- tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo -- kauan eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota melua -- oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi, paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"

Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.

Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan, kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa näin oli käynyt kansan huudoksi.

"Hei, ystäväni", sanoi Rienzi varsin tyynenä ääneltään, mutta käsi vavisten huonosti hillittyä liikutusta, "tahdotte puhua kanssani kahdenkesken, niinhän? hyvä, hyvä -- tätä tietä." Näin sanoen hän talutti vieraan pieneen, virastohuoneen peräiseen kammioon, sulki huolellisesti oven ja antautuen luonteensa tavalliseen kiihkeyteen, hän tarttui Pandulfon käteen: "Puhu!" hän huusi, "ymmärsivätkö tulkitsemisen? -- selvititkö sen tarkoin ja kyllin tuntuvasti? -- painuiko sen syvään heidän sieluihinsa?"

"Kyllä, P. Pietari nähköön, kyllä!" vastasi oppinut, jonka itseluottamus oli paisunut hänen äskeisestä havainnostaan, että hänkin oli puhuja -- aran miehen ääretön mielihyvä. "He nielivät selityksen joka sanan; he olivat ytimiinsä saakka liikutettuja -- saattaisit vaikka tänä samaisena hetkenä johtaa heidät taisteluun ja nähdä heidät sankareina. Mitä tuohon karskiin seppään tulee --"

"Mitä! Cecco del Vecchio?" keskeytti Rienzi, "voi hänen sydämensä on metalliin valettu -- entäs hän?"

"Niin, hän tarttui vaatteeni liepeesen, astuessani alas puhujalavalta (voi, olisit nähnyt minut! -- _por fede_ minulla oli aivan sinun manttelisi -- minä olin toinen _sinä_!) ja sanoi itkien kuin lapsi, 'voi signor, minä olen vaan köyhä mies ja halpa-arvoinen, mutta jos tämän ruumiin jokainen veripisara olisi elämä, minä antaisin sen isänmaani edestä!'"

"Urhea mies", sanoi Rienzi liikutettuna; "olisi Roomalla edes viisikymmentä sellaista! Ei kukaan ole tehnyt meille enempää hyvää omassa piirissään kuin Cecco del Vecchio."

"Jo hänen kokoansakin he pitävät turvanaan!" sanoi Pandulfo. "Se kuuluu joltakin kun tuollainen suuri poika laskettelee suuria sanoja."

"Eikö noussut ääniä taulua ja sen tarkotusta vastaan?"

"Ei ainoatakaan."

"Aika on siis melkein ehtinyt, -- parin päivän paiste vielä, niin hedelmät ovat koottavat. Aventini -- Laterani, -- ja sitten _pasuunan äänen kuulette_!" Tämän sanottuaan Rienzi, käsivarret ristissä ja silmät alas luotuina, näytti vaipuneen aatoksiin.

"Mutta olinpa melkein unohtaa kertoa sinulle", sanoi Pandulfo, "että rahvas olisi tahtonut tunkeutua tänne, niin kiihkeästi halusi se nähdä sinua, mutta minä sain Cecco del Vecchion nousemaan puhujalavalle ja kömpelöllä tavallaan selittämään sille että olisi nykyään sopimatonta niin suurissa joukoin rynnätä luoksesi, sinulla kun on Capitolissa paljon toimitettavia, valtiollisia ja hengellisiä asioita. Teinkö oikein?"

"Aivan oikein, oiva Pandulfo."

"Mutta Cecco del Vecchio sanoo että hänen pitää tulla suutelemaan kättäsi, ja sinun tulee odottaa häntä siksi, kun hän huomaamatta pääsee pujahtamaan väkijoukosta."

"Hän on tervetullut!" sanoi Rienzi puoleksi tietämättään, ollen vielä mietteisiinsä vaipuneena.

"Ja katsos! tuossa hän onkin" -- kun joku kirjureista ilmoitti sepän tulon.

"Laske hänet sisään!" sanoi Rienzi istuutuen rauhallisesti.

Kookkaan sepän ollessa Rienzin pateilla, Pandulfoa huvitti tarkastella hengen ihmeteltävää valtaa aineen yli. Tuo pelottava, itsepintainen jättiläinen, joka kaikissa kansan melskeissä kohosi vertaistensa yläpuolelle, jonka ympärille muut kokoontuivat turvaa etsien, jonka jäntereet olivat kiveä, hermot rautaa, -- seisoi punastuen ja vapisevana tuon järjen edessä, joka melkein oli luonut hänen omansa, niin oli Rienzin kaunopuhelias henki sytyttänyt tuon kipinän, joka siihen saakka oli kytenyt tuossa karkeassa povessa, ja vireillä pitänyt sitä. Ja se todellakin, joka ensiksi herättää orjassa vapauden tunnon ja hengen, pääsee niin lähelle kuin ihmiselle on sallittu, lähemmäksi kuin filosoofi, lähemmäksi kuin runoilijakin, tuota Jumalan suurta luopaa ominaisuutta! Mutta jos povi on viljelemätön, lahja antajaansa kirota saattaa; ja se joka yht'äkkiä astuu orjuudesta vapauteen, saattaa yhtä nopeasti muuttua vapaasta konnaksi.

"Käy peremmäksi ystäväni", sanoi Rienzi hetken vaitiolon perästä; "minä tiedän kaikki, mitä olet tehnyt ja tahtoisit tehdä Rooman hyväksi. Sinä olet sen parhaimpiin päiviin ansiollinen ja olet syntynyt näkemään niitten palajamisen."

Seppä lankesi Rienzin jalkoihin, joka, nostaakseen ylös häntä, ojensi kätensä, johon Cecco del Vecchio tarttui, kunnioittaen sitä suudellen.

"Tuo suutelo ei petä", sanoi Rienzi hymyillen; "mutta nouse ylös, ystäväni, -- tuo asento on tuleva vain Jumalalle ja hänen pyhillensä."

"Se on pyhä, joka auttaa meitä hädässä!" älähti seppä, "ja sitä ei ole kukaan tehnyt niinkuin sinä olet. Mutta koska", hän lisäsi, alentaen äänensä ja iskien kiinteästi silmänsä Rienziin, niinkuin se, joka odottaa merkkiä, paiskatakseen korvapuustin, "koska -- koska teemme tuon suuren ponnistuksen?"

"Olet puhunut kaikille reippaille miehille naapuristossasi -- ovatko he kaikki valmiina?"

"Elämään tahi kuolemaan, niinkuin Rienzi käskee."

"Minä tahdon luettelon -- lukumäärän -- nimet -- talot ja ammatin, ensi yönä!"

"Saamasi pitää."

"Joka miehen tulee omakätisesti kirjoittaa nimensä tahi puumerkkinsä."

"Tahtosi on tapahtuva."

"Ja kuule, käy Pandulfo di Guidon taloon tänä iltana, auringon laskiessa. Häneltä saat tietää, missä ensi yönä olet tapaava muutamia rohkeita miehiä; -- sinä olet ansiollinen heidän joukkoonsa luettaa. Olet varmaan tuon tekevä!"

"Pyhien portaitten nimessä! Olen laskeva hetket siihen asti", sanoi seppä, tummat kasvot kirkastuen hänelle osotetun luottamuksen ylpeydestä.

"Sillävälin pidä silmällä naapureitasi; älä anna ainoankaan laimentua tahi käydä arkamieliseksi, -- sinun ystävistäsi ei ainoastakaan saa tulla petturia."

"Kurkut poikki siltä mieheltä, vaikka hän olisi oman äitini poika, jonka huomaan liittolaisistamme horjuvan!" sanoi hurja seppä.

"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"

* * * * *

Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.

"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois pyyhkäisty!"

Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen katseilleen.

"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia, mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut, olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun, kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan. Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."

Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi, kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.

XI Luku.

Nina di Raselli.

"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? -- tämäpä vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja päätän oman mieleni mukaan".

"Voi rakas neiti", sanoi palvelustyttö, "jos te olisitte suuri signora, joksi kerran epäilemättä tulette, kuinka arvokkaasti te viihtyisitte kunniassanne! Santa Cecilia! ei ketään toista naista Roomassa katsottaisikaan, neiti Ninan ollessa saapuvilla."

"Emmekö opettaisi heille millaista loisto oli?" vastasi Nina. "Voi! millaisia pitoja me pitäisimme! Etkös katsellut parvelta neiti Giulia Savellin menneenviikkosia tanssiaisia?"

"Kyllä, signora; ja kun te astuitte saliin helmeisessä ja hopeanhohtavassa puvussanne, silloinpa kävi humina läpi koko parven, ja jokainen huusi: 'Savellit ovat saaneet enkelin vieraakseen!'"

"Hyi, Lucia; ole imartelematta tyttö."

"Se on sula totuus, neiti, mutta nepä vasta pidot olivat, eivätkö olleet? Voi sitä komeutta! -- viisikymmentä karmosiiniin ja kultaan puettua palvelijaa, ja musiikki soitellen yhtämittaa. Soittoniekat olivat tuodut Bergamosta. Eivätkö kemut olleet mieleenne? Voi, monta kaunista sanaa saitte kuulla tuona päivänä, sen takaan!"

"Hoh, hoo! -- en lainkaan, yhden ääni sieltä puuttui, ja se asia pilasi koko musiikin. Mutta, tyttöseni, jos minä olisin neiti Giulia, enpäs tyytyisikään noin kehnoihin tanssiaisiin!"

"Vai kehnoihin! Vaikka kaikki ylhäiset sanovat että ne voittivat Colonnain upeimmat hääpidot. Muuan neapelilainenkin, joka istui vieressäni ja joka oli ollut nuoren kuningatar Johannan palveluksessa, hänen naimisiin mennessänsä, sanoi ettei Neapelikaan piisannut".

"Vaikka vaan. En minä Neapelista mitään tiedä: mutta sen minä tiedän millainen _minun_ hovini olisi ollut, jos minä olisin se, joka en ole ja joksi en milloinkaan tulekaan! Pitoastiat olisivat kultaa olleet, maljat reunoihinsa saakka jalokivistä välkkyneet, ei tuumaakaan karkeata lattiakiveä näkyvissä, kaikki olisi loistanut kullan peitossa; pihan suihkulähde olisi pulpunnut Idän tuoksuja, paaschini eivät olisi olleet löntteröitä nuorukaisia, jotka omaa kömpelyyttään punastuvat, vaan suloisia poikia, Rooman ihanimmista palatseista poimittuja, jotka vielä eivät olisi kahtatoista vuottaan nähneet; ja mitä musiikiin tulee, voi Lucia! -- jokaisella soittoniekalla olisi ollut, seppele päässä ja ansiosta saatu, ja parhain soittaja olisi saanut palkinnoksi, toisten innostuttamiseksi -- ruusun minun kädestäni. Näitkös Giulia-neidin hametta? Mitkä värit! ne olisivat sydänpäivän auringon pimentäneet! -- keltasta ja sinistä ja oranjia ja karmiinia! Voi, hyvät pyhimykset! -- silmiäni koko seuraavan päivän pakotti!"

"Varmaan Giulia-neiti kadehtii teidän väriaistianne", sanoi mielistelevä kamarineitsyt.

"Ja mitkä eleet sitten! -- ei rahtuakaan ruhtinaallisuutta! Hän kuljeskeli pitkin salia hännys aivan kintereillä aina; ja sitten hän sanoi mielipuolen tavoin nauraen, 'nämät juhlahameet ovat vain vastuksellista ylellisyyttä.' Mutta sillä, joka suuri on, ei olekaan juhlahameita; itseäni enkä muita varten minä pukeutuisin! Joka päivällä olisi uusi hameensa, edellistä uhkeampi; -- joka päivä olisi juhlapäivä."

"Minusta näytti", sanoi Lucia, "herra Giovanni Orsini peräti pikiintyneen neitiini."

"Hän, tuo karhu!"

"Olkoon karhu, mutta sillä on kallisarvoinen talja. Hänen rikkautensa ovat äärettömät."

"Eikä tuo hullu ymmärrä käyttää niitä."

"Eikö hän ollut nuori herra Adrian, jonka kanssa juttelitte pylväitten luona, jossa musiikki soitteli?"

"Kenties, -- olen unohtanut."

"Olen kuullut ettei moni neiti unohda jalon Adrian di Castellon armasteluja."

"Siellä oli vaan yksi mies, jonka seura ansaitsee muistamista", vastasi Nina huolimatta viekkaan palvelustytön viittauksista.

"No kuka hän oli?" kysyi Lucia.

"Vanha avignolainen oppinut!"

"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"

"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan koko näyttämö katosi silmistäni -- sillä hän puhui minulle _hänestä_."

Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa, uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.

"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo paperi Älä sitä, tyttö -- vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että puhun Petrarcan runoista?'

Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin, jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.

Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli vanhempainsa pilattu lapsi -- epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin, ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät -- ylpeyden, jossa oli tuhansia helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen, mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen; hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta -- hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa. Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa, barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta. Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana, mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; -- hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa tyydyttää suloisen valtansa oikkuja -- kun hän rakasti, hänen täytyi lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa -- lukija, jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima; turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin; kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin. Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.

Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin. Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.

"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian, nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet, riennä tyttö, -- hän saatetaan havaita! Tuolla, -- oi riemua -- oi riemua! -- Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"

"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille, on päivä minulle."

Tervehdyksen suloiset ensi hetket olivat ohitse; Rienzi istui lemmittynsä jalkoihin, pää leväten hänen polvillaan -- silmät katsoen hänen silmiinsä -- kädet käsissä.

"Ja minun tähteni sinä uhmaat nuot vaarat", virkkoi rakastava, "ilmitulon häpeän, vanhempaisi vihan!"

"Mitä ne ovat sinun vaarojesi rinnalla? Voi taivas, jos isäni tapaisi sinut täältä, olisit kuoleman oma!"

"Hän pitäisi tuon sitten niin suurena alennuksena, kun sinä, ihana Nina, joka saattaisit mennä Rooman ylhäisinten avioksi, tuhlaat rakkautesi plebeijiin -- vaikka hän onkin keisarin pojanpoika."

Ninan ylpeä sydän soveltui hyvin hänen rakastajansa haavoitettuun ylpeyteen: hän huomasi kivun, joka piili hänen vastauksessaan, vaikka se huolettomasti lausuttiin.

"Olethan kertonut minulle", hän sanoi, "tuosta suuresta Mariuksesta, joka ei ollut ylhäisiä, mutta josta mahtavin Colonna ilolla johtaisi sukuansa, ja tiedänhän että sinä, puhtaana hänen paheistaan, olet pimentävä Mariuksen maineen!"

"Suloista imartelua, ihana profeeta!" sanoi Rienzi kolkosti hymyillen, "eivät milloinkaan ole rohkaisevat tulevaisuudenlupauksesi olleet minulle tervetulleempia kuin nyt, sillä sinulle minä haluan sanoa, mitä en kenellekään muulle ilmaisisi -- minun sieluni on sortua tuon ankaran taakan alle, jonka siihen olen sälyttänyt. Minä tarvitsen uutta rohkeutta, tuon pelottavan hetken lähestyessä, ja sinun sanoistasi ja katseistasi minä olen sitä ammentava."

"Oi", vastasi Nina, punastuen puhuessaan, "ihana on todellakin osani, jonka olen ostanut rakkaudellani; ihanaa olla osallinen vaiheistasi, rohkaista sinua epäilyksessä, kuiskaella toivoa vaarassa."

"Ja voittoriemuni sulostuttaa!" lisäsi Rienzi intohimoisesti. "Oi! jos tulevaisuus kerran on näille ohimoille painava laakeriseppeleen, joka isänmaan pelastajalle suodaan, mikä riemu, mikä palkkio on oleva saada laskea se sinun jalkojesi eteen! Kenties noina pitkinä, yksinäisinä väsymyksen ja heikkouden hetkinä, jotka täyttävät väliajat -- raittiin ajatuksen loman, kiihottavan toiminnan käännekohtien välillä -- kenties olisin horjunut ja laimentunut, ja karkottanut Rooman unelmanikin, elleivät ne olisi yhtyneet unelmiini sinusta! -- ellen olisi kuvannut itselleni hetkeä, jolloin kohtaloni nostaisi minut syntyni yläpuolelle; jolloin isäsi ei pitäisi häpeänä antaa sinua minun syleilyyni, jolloin sinäkin seisoisit Rooman naisten joukossa muita kaikkia kunniakkaampana, niinkuin olet kauniimpikin; ja jolloin näkisin tuon komeuden, jota koko sieluni inhoo, käyvän minua miellyttäväksi ja ja suloiseksi, koska se sinua miellyttää! Niin, tuo on innostuttanut minua, kun rajummat ajatukset ovat säikähtyneet tiehensä tarkoitusperäänsä ympäröivistä aaveista. Oi, oma Ninani! pyhän, voimallisen, kestävän täytyy todella sen rakkauden olla, joka elää samassa puhtaassa ja ylhäisessä ilmassa, kuin se, joka elähyttää minun vapauden ja maineen toiveitani."