Part 6

Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme, jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin, pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta -- mutta "voimallisesta kuin kuolema" -- niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen hedelmältä -- tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta, esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista, vaikka salaista surua, -- aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta, rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä. Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa, itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät _heidän_ rakkautensa tulta ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen tilaisuuksia -- ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat, tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he elivät vain päivä päivältä; _heidän_ tulevaisuutensa oli ensi kerta, jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon, jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara olisi ollut tarjona -- heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua -- ei valtavaa, määrättyä, kuolevaista -- kaipuuta. Katse -- kuiskaus -- hiljainen kädenpuserrus -- enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen suudelmat -- nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.

Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään, joka vielä uneksui, mutta "_todellisuuteen_ verhottuna." Kaikki kaiho ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen -- lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa; samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa -- suurempi varmaan hänen rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet, kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet _hänet_ samaksi! Mikä valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen lainkuuliaisuus.

Heissä kaikki oli _nuorta_! -- sydän turmeltumaton, kuihtumaton -- tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan kaunista, -- kaikki sen runollisuuden muodot -- kaikki sointuisuudet, Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta; se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä, runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!

Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni, että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana -- jonka rohkeammat henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.

VIII Luku.

Intomies järkimiehen arvostelemana.

"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille, heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella; "minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä, että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä -- kuin ei minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen ainoaan intohimoon, -- ja sen päämäärä on Rooman uudistus."

"Mutta millä keinoin?"

"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden uudistamiskeino -- se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."

"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla. Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on lähellä; että hyvät olot (_buono stato_) saadaan toimeen. Mitenkä? missä ovat aseenne? -- sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla -- minä itken maani alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen: se ostetaan verellä -- kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen, ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."

"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään", sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta? Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen -- mutta me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme on tuleva -- me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja puhutte _teidän_ muinaisesta kunniastanne! Meilläkin -- meillä Rooman plebeijillä on _omamme_! Meidän isämme olivat vapaita! missä on perintömme? ei myyty -- ei lahjoitettu: vaan varasteltu meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety -- nukkuessamme näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme -- ei, teidän laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta? Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa -- mutta samallaisten lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän sijassanne -- vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin, niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa. Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään; alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani, jospa sinä -- urhoollisin, jalomielisin, valistunein -- sinä melkein ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä _on ollut_ isänmaa -- voi jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme niitten auttamiseksi!"

"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys -- kuinka minä voin liittyä sinuun?"

"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille vääryyttä."

"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin armahtaisi _sinua_."

"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän -- tuo varovainen, kavala, perinpohjainen -- rakentaako hän linnoituksia ja pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"

"Sinäkö! mihin Rienzi?"

"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän -- kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"

"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo että _sinä_ puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."

"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa, silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" -- (tässä, hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) -- "sinä muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä -- ha, ha! -- hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen -- vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen, alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan sen sinulle: se oli -- Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."

"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen intohimoihin? -- se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota sen järkeen".

"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."

"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan suostua."

"Ha, ha, ha!" vastasi Rienzi, nauraen katkerasti, "sanoinhan että on suotta pyytää lakia ja oikeutta ylhäisiltä! Saatatteko moittia minua, jos etsin sitä muualta?" Sitten muuttaen äkkiä äänensä hän lisäsi juhlallisen vakavana -- "valveilla oleva näkee pettäviä ja turhia näkyjä, mutta uni on usein mahtava ennustaja. Unessa taivas on salaperäisessä yhteydessä luomiensa kanssa, sekä johdattaa ja tukee välikappaleitaan sillä polulla, johon sen kaitselmus on ne ohjannut."

Adrian ei vastannut mitään. Tämä ei ollut ensi kerta, kun hän huomasi että Rienzin mahtavaan henkeen liittyi syvä, salaperäinen taika usko. Ja tämä seikka sai vielä enemmän nuoren ylimyksen, joka, vaikka hän olikin hurskas, ei paljoa pitänyt lukua aikansa tavattomasta herkkäuskoisuudesta, epäilemään tuon haaveksijan tuumien menestystä. Tässä hän suuresti erehtyi, vaikka hänen erehdyksensä olikin maallisen viisaan. Sillä ei mikään niin innostuta ihmisen rohkeutta, kuin hurskas usko siihen, että se on jumalallisen viisauden välikappale. Kosto ja isänmaanrakkaus yhtyneinä yhteen, nerokkaasen ja kunnianhimoiseen mieheen -- siinä se Arkimeeden vipu, joka _uskonvimmasta_ ottaa maailman _ulkopuolelta_ sen kiinteän pisteen, josta se panee maailman liikkeelle. Järkimies saattaa hallita valtakuntaa, mutta vaan innostunut voi sen uudesta synnyttää -- tahi kukistaa.

IX Luku.

"Kun kansa näki taulun, niin jokainen ihmetteli."

Kauppatorille, aivan Capitolin edustalle, oli kokoontunut suuri väkijoukko. Jokainen koetti päästä toisensa edelle ja tavoitella erästä paikkaa, jonka ympärillä taajimmin tunkeiltiin.

"Corpo di Dio!" sanoi eräs tavattoman suurirunkoinen mies, tunkien eteenpäin aimo laivan lailla, joka halkaisee ärjyvät aallot oikealle ja vasemmalle, keulastansa, "tämäpä kuumaa työtä; mutta mitä Pyhän Äidin nimessä te noin tunkeilette? Ettekö näe, herra Ribald, että oikea käsivarteni on estetty, kääritty ja kapaloittu, niin että olen saamaton kuin rintalapsi, ja sentään puskette minua kuin vanhaa seinää."

"Voi Cecco del Vecchio; -- hyvä mies, me teemme tietä sinulle -- olet liian pikkunen ja heikko väkijoukossa mihinkään pääsemään. Tule minun turviini!" sanoi muuan neljän jalan pituinen kääpiö, katsellen ylös jättiläiseen.

"Todella", sanoi pelottava seppä silmäillen ympärillään olevaa rahvasta, joka ääneensä nauroi kääpiön tarjoumusta, "me kaikki tarvitsemme turvaa, suuret ja pienet. Mitä te nauratte apinat? -- te ette kumminkaan ymmärrä vertauksia."

"Ja sentään olemme tulleet vertausta katsomaan", sanoi joku joukosta hymyillen.

"Hyvää päivää, signor Baroncelli", vastasi Cecco del Vecchio, "te olette kunnon mies ja rakastatte kansaa; tekee sydämelle hyvää nähdä teitä. Mistä kaikki tämä melu?"

"Kun paavin notaari on asettanut suuren kuvataulun torille, ja katselijat sanovat sen tarkottavan Roomaa; ja he hautovat aivojaan, tänä kuumana päivänä, saadakseen arvoituksen selville."

"Ohoh!" sanoi seppä hyökäten eteenpäin niin kiivaasti, että puhuja jäi kauas jälelle; "jos Cola di Rienzillä on tekemistä tuossa asiassa, minä murran vaikka kalliot, päästäkseni perille."

"Paljon me kuvista kostumme", sanoi Baroncelli ivallisesti ja kääntyi vierikumppaneihinsa, mutta kun ei kukaan kuullut häntä, tuo kansanyllyttäjä, mukamas, alkoi suutuksissaan pureskella huultansa.

Puoleksi tukahutettuja valituksia ja kirouksia kuului sivulle työnnettyjen miesten suusta sekä kovaäänistä torumista ja kimakoita huudahduksia naisten puolelta, joitten hameita ja päähineitä ei suuria surkeiltu, kun roteva seppä raivasi tiensä eräälle kahleilla ympäröidylle aukealle paikalle, jonka keskelle oli asetettu mahdottoman suuri kuvataulu.

"Kuinka se on tuohon tullut?" huudahti joku; "minä olin ensimmäisinä torilla."

"Me äkkäsimme sen siinä päivän koettaessa", sanoi eräs hedelmäinmyyjä, "eikä ketään ollut saapuvilla."

"Mutta mistä päätätte Rienzin olevan tuossa osallisena?"

"Kukas muu!" vastasi parikymmentä ääntä.

"Totta kyllä! Kukapa muu?" virkkoi seppä. "Uskallanpa vannoa että tuo hyvä mies on kuluttanut koko yön sitä itse maalatessaan. P. Pietarin veri avita se on liiton korea. Mitä se kuvaa?"

"Se on arvoitus", sanoi muuan miettiväinen kalaeukko, "jospa sen saisin selville, kuolisin autuaana."

"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi, teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."

"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.

"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa -- joka miehellä sitä on -- mutta mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.

"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"

Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo, rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin Pandulfoon.

"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut eteenne aavan ja myrskyisen meren -- nähkää, kuinka se aaltoilee --"

"Puhukaa kovemmin -- kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.

"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan signorin puheen kuulee varsin hyvin".

Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään, sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä. Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.

"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä niistä on jo haaksihylkynä -- mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne meren keskelle -- siellä te näette viidennen laivan, jota aallot viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, -- kuinka nerokkaasti taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa nyt päällekirjoitus -- 'Tämä on Rooma!' -- Niin, teidän isänmaanne puhuu teille tässä vertauskuvassa!"

Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.

"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan, niin saatte huomata rajuilman syyt -- saatte nähdä, miksi viides laiva näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä lähinnä ovat koirat ja siat -- ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut -- ne ovat väärät tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta. Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"

Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.

"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua, äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot, joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi suojeluspyhimystänne -- kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"

X Luku.

Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.