Part 5

"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä. Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään; kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette vain synkät ja sakeat usvat -- kun minä alhaisemmalta paikaltani huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon, herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa -- tämän rajan se on jo saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."

Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana, mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.

Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen, paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen; ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.

"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."

"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa; sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan -- minä mainitsen heitä nimeltä -- minä uhmaan Savellia, Orsinia, Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi panneet minua kiinni -- ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen -- "huomaa että halki koko maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen pimeys on murrettu; _tieto_, joka menneenä aikana teki ihmiset puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti, joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin, -- joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille ja kuningasten voittajille -- joka samaan kunnioitukseen yhdisti kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin -- joka saattoi ylpeimmät patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, -- joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, -- joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian, täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee [Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa. Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; -- omituinen liike, jota seurasi yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei voi tukahuttaa -- kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan -- niin, tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen, johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme -- ainoatakaan miestä, joka on tavunkin oppinut muinaista kieltämme -- jonka sydän ja miekka eivät olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät -- nuot toisen luokan uljaat ylimykset -- nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi, ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen pääkaupungissa, nämät -- kaikki nämät -- liittyneinä kauppiaan ja käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä Rienzin ja maansa kanssa!"

"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan. "Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän maallikkoveljensäkin."

"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."

"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä, joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa heikontua liittymällä rikoksellisiin."

"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan kärsimättöminä -- itsensäkin yhtä paljon -- eikä vielä anna merkkiä, odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."

"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen, joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme keskustelleet... Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi Roomassa vuonna 1350 -- oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana, lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja, jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa. Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."

Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:

"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä, että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti kristillisen seurakunnan köyhimpiä, -- ihmisiä, joilla ei ole kultaa eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta -- joilla, taivas tietää, ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus; toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."

"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.

Vikaari jatkoi: -- "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta turhaan."

"Sillä juuri noitten rosvojen avulla ja heidän joukoistaan patriicit ovat miehittäneet palatsinsa toinen toistansa vastaan", lisäsi Rienzi.

"Aivan siitä syystä", jatkoi piispa. "Vieläpä rohkeni Tapani Colonna itse tunnustaa tuon. Täydellisesti heltymättä niin monen hurskaan sielun, ja lisätkäämme paavin rahaston, joka ei saa olla vähä-arvoisempi oikein ajattelevista miehistä, perikatoon joutumisesta, he kieltäytyivät astumasta askeltakaan rosvoja vastaan. Kuullos siis hänen pyhyytensä toista käskyä: -- 'Jos ylimyksiltä ei lähde apua', hän sanoo viisaasti kuin profeeta, käänny Cola di Rienzin puoleen. Hän on rohkea ja Jumalaa pelkääväinen mies, sekä puheesi mukaan suuresti kansan arvossa pitämä; ja sano hänelle, että, jos hänen neronsa keksii keinon noitten Belialin poikain hävittämiseksi ja yleisten teitten rauhottamiseksi, suuresti ovat hänen ansionsa kohoavat -- ikuinen on kiitollisuutemme velka oleva hänelle, ja mitä apua sinä ja istuimemme palvelijat voitte hänelle antaa, sitä älkää pidättäkö'."

"Sanoiko hänen pyhyytensä niin!" huudahti Rienzi. "Enempää en pyydä -- minun on kiitollisuuden velka, koska hän on näin ajatellut palvelijastaan ja minulle uskonut tuon toimen; minä suostun siihen -- minä kerrassaan vastaan menestyksestä. Mutta selittäkäämme tarkoin menettelylleni määrätyt rajat. Masentaakseni muurien ulkopuolella olevat rosvot, minun täytyy saada sisäpuolella olevat kurissa pysymään. Jos henkeni uhalla rupean puhdistamaan Rooman katuja rosvoista, onko minulla täydellinen vapaus menetellä rohkeasti, ratkaisevasti ja ankarasti?"

"Sellaisenhan menettelyn vaatii itse toimen luonto", vastasi Raimond.

"Silloinkin kun kohtelen päärikoksellisia -- rosvojen suosijoita ylhäisimpiä itse ylimyksistä?"

Piispa oli vaiti ja katseli kiinteästi puhujaa kasvoihin. "Minä vielä kerran sanon", lausui hän vihdoin alentaen äänensä ja merkillinen paino sanoissa, "näissä rohkeissa yrityksissä menestys on ainoa hyväksyttävä. _Menesty_, niin annamme sinulle anteeksi kaikki -- vieläpä --"

"Colonnan tahi Orsinin surmankin, jos oikeus sitä vaatii ja jos se olisi lainmukaista sekä seuraisi lain rikkomisesta!" lisäsi Rienzi vakavasti.

Piispa ei vastannut sanoin, mutta kevyt pään nyökkäys oli riittävä vastaus Rienzille.

"Herrani", sanoi hän, "tästä ajasta sitten on kaikki valmiina; vallankumouksen -- järjestyksen, valtion uudistuksen -- luen minä tästä hetkestä, tästä keskustelusta alkaneeksi. Tähän asti, tietäen ettei oikeus milloinkaan saa jättää suurimpia pahantekijöitä rankaisematta, minä olen epäröinnyt, peljäten että sinä ja hänen pyhyytensä ehkä pitäisitte sitä ankaruutena ja moittisitte häntä, joka täyttää lakia, rangaistessaan lain rikkojia. Nyt minä ymmärrän teidät paremmin. Kätenne, arvoisa herrani!"

Piispa ojensi kätensä; Rienzi tarttui siihen lujasti ja kohotti sen kunnioittaen huulillensa. Molemmat tunsivat että liitto oli vahvistettu.

Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa eteen.

"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää, muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"

"Signora! -- taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? -- sisarestani -- Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"

"Voi, herra, -- Orsinit -- Orsinit!"

"Mitä heistä, puhu vaimo!"

Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille, jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta päätöksestä hän ei tiennyt mitään.

Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei päästänyt kuuluville.

"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette, millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."

"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.

"Mihin -- mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta, Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen pelastava. Mihin, te kysytte -- Martino di Porton palatsiin."

"Orsinin luokse _yksin_ ja oikeutta saamaan?"

"Yksin ja _oikeutta_ saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa, jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies riittää _kostamaan_."

Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut! Nopeaan, nopeaan! Me itse -- me paavin vikaari -- ryhdymme asiaan. Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin -- Martino di Porton palatsiin!"

VI Luku.

Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.

Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa, vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii malleistansa -- jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä; tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin, jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan eikä, intohimo.

"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan -- nuot eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta, niin vaihteli se terän laajentuessa -- tummentuen varjossa ja kirkastuen valossa taivaan sineksi.

"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin kauniin unen."

"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.

"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone -- nämä verhot -- Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! -- ja te, taivas -- olettehan herra Adrian di Castello!"

"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin, minä hylkään sen."

Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu, jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä hämmästyksestä -- pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä -- pelästys ja suru olivat ne tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen, lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan kyyneltulvaan.

Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.

"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta -- tämä katto on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti kotiisi."

Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena, hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi hämminkiä.

"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut käteesi -- minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden -- kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"

Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne. Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani -- sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä tästä."

"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!" sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi, minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; -- mutta minä olen oleva seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä mukaamme."

"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja Irene puhuessaan oli jo ovella.

"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan. "Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt yön! -- mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat sinut luotani."

Hieno hymy irroitti Irenen huulet, ja Adrian kuuli sydämensä lyönnin, kun hän tuota maahan luotua katsetta piti suotuisena enteenä.

Vastahakoisesti ja verkalleen hän kääntyi ovea kohden sekä kutsui palvelijoitaan. "Mutta", sanoi hän, heidän seisoessaan korkeassa porraskäytävässä, "sanot, armas neiti, että veljesi nimi ei ole minulle tuntematon. Taivas suokoon että hän olisi Colonnan ystävä."

"Hänen ylpeytensä", vastasi Irene kartellen, "Cola di Rienzin ylpeys on olla Rooman ystävien ystävä."

"Pyhä Neitsyt taivahinen! -- onko veljesi tuo erinomainen mies?" huudahti Adrian, joka tuon kuullessaan näki salvan ilmaantuneen intohimonsa eteen. "Voi! Colonnassa, ylimyksessä hän ei näe mitään hyvää, ei silloinkaan kun sinun onnellinen pelastajasi, armas neiti, etsii hänen nuoruuden ystävyyttään!"

"Olette suuresti kohtuuton hänelle, herrani", vastasi Irene lämpimästi; "hän ennen kaikkia on mies, joka ihailee jalomielistä urhollisuutta, vaikkapa se ilmaantuisikin vaan Rooman alhaisimman naisen puolustuksessa -- kuinka paljoa enemmän sitten, kun sitä osotetaan hänen sisarensa suojelemisessa."

"Ajat todellakin ovat surettavat", vastasi Adrian aatoksissaan, heidän nyt ollessaan aukealla kadulla, "kun miehet, jotka yhtä paljon murehtivat maansa surkeutta, epäluuloisina katselevat toisiansa: kun patriiceihin kuulumista pidetään kansan vainolaisiin kuulumisena, kun kansan ystävän nimellistä pidetään patriicein vihollisena; mutta tulkoon mitä tahansa, voi! salli minun toivoa, ihana neiti, etteivät mitkään epäilykset, mitkään eripuraisuudet karkoita _sinun_ rinnastasi ainoata hellää muistoa minusta!"

"Voi! vähän, vähän tunnette minua", alkoi Irene ja lopetti äkkiä.

"Puhu! puhu jälleen! -- mitkä säveleet tuo kateellinen vaikeneminen riisti sielultani! Et tahdo siis unohtaa minua? Ja", jatkoi Adrian, "me kohtaamme vielä toisemme? Me olemme Rienzin taloon menossa; huomenna käyn entisen toverini luona -- huomenna saan nähdä sinut. Niinhän on oleva?"

Irenen äänettömyys oli hänen vastauksensa.

"Ja mainittuasi minulle veljesi nimen, tee se suloiseksi korvalleni lisäämällä omasikin."

"Minua kutsutaan Ireneksi."

"Irene, Irene! -- salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä -- sopiva nimi sinun kaltaisellesi."

Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle. Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu, jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue, joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi) Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta, palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.

Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.

"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan sinun."

Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti vastasivat puserrukseen?

VII Luku.

Lemmestä ja lempivistä.