Part 42

Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla; kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään -- kuu tekee laskuaan -- harmaa valo kajastaa idässä -- Lateranin P. Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut -- murheellinen ja viluinen harso himmentää kukkulat -- Villani on Capitolin palatsin edustalla -- _ainoa_ aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?

Viimeinen Luku.

Ajon loppu.

Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä: "ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta _minunhan_ päiväni alkaa ennen kuin _heidän_."

"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."

"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.

Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.

"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."

Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen mieleensä.

"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"

"Armas sisko -- niin! hän rakastaa -- jos kukaan, Cola, niin voi rakastaa -- kuin me."

"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen aseellisten askeleita -- portaat jytisevät -- joku huutaa nimeäni."

Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.

"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka tupesta paljastettuna.

Sisääntunkenut nosti silmikkonsa -- hän oli Adrian Colonna.

"Pakene, Rienzi! -- riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli täynnä aseellista miestä -- mutta ei _sinun_ miestäsi, senaattori. Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani -- saavuin Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"

"Mitä!"

"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani. Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa -- kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin, roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin tänne -- vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä -- pakene -- pelasta itsesi! Missä Irene on?"

"Capitoliko tyhjänä! -- mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat -- se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta, paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa -- Nina oli jo mennyt herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen toisessa sivussa.

"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."

"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa -- tuttua huutoa, _'Viva 'l Popolo!'_ Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat ystäviä."

"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää Roomassa."

"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa -- paitsi Ireneä. En voi seurata sinua."

"Oletko mieletön?"

"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa. Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt. Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"

Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena -- verkkaisena -- yltyvänä.

"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.

"Niin, _nyt_, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä on viimeinen hetkeni -- minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun ylönpalttinen lohdutukseni -- huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi, kotilieteni hymy, mun --"

Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät, ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen sanansa.

"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! -- emme koskaan! Tämä on minun paikkani -- koko Rooma ei ole repivä minua siitä!"

Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä pois.

"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"

"Viekää hän täältä, joutuen! -- joutuen! Kuulen väkijoukon olevan lähellä."

Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin -- hän syleili hänen polviansa.

"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."

"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai lankeemme yhtenä! -- ei sen enempää!"

"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan roistoväen teuraaksi."

"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva. Koskaan eivät viholliseni -- koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että _toisen_ kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! _'Viva 'l popolo!'_ Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"

"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen, katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan, suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua, -- lähde!"

"En ikinä!"

Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa: "sinä vain, Adrian, jätä meidät!"

"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämme _kaikin_ tänne", ja hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.

Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi, pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä. Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa -- sitten kohottaen päänsä, hän virkkoi tyynesti, "olette voittaneet -- lähden kanssanne -- kokoan vain nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian -- pelasta he!" ja hän tarkottaen osotti Ninaa.

Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet kevyemmästä taakasta -- hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui kierreportaita alas. Nina ei vastustellut -- hän kuuli puolisonsa astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi -- hän kerran vain kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta poskeansa.

"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!" Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat; senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.

Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan) alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän, "eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja kuuleva minut."

Tuo oli silmänräpäyksen työ.

Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.

"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"

"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."

"Odottakaamme sitten."

"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule väkijoukkoa? -- pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin. Nina ponnisteli hänen kourissaan -- rakkaus antoi hänelle epätoivon voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin -- ovi oli suljettu -- mutta teljetön -- hänen vapiseva kätensä viivähti hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla -- hän oli huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen, läpi valtahuoneuston -- kaikki oli autiota.

Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi akkunaan -- älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas -- hänen uljas sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: -- hän näki että he olivat erotetut. -- "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.

Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa, mutta liian myöhään -- ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle. Väkijoukko marssi edelleen -- hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan -- se ei enää ollut _"Eläköön Kansa!"_ vaan _"Surma pettäjälle!"_ Hänen seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta, Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.

Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa oli puhua kansalle -- se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin valtiollisissa juhlatiloissa -- ja sen kummallakin puolen kohosi ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen. Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat hirvittävän lähellä toisiansa!

Juhlasalin akkunat olivat vielä auki -- ja Rienzi astui sinne parvekkeelta -- edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä -- vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta. Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa, paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt -- senaattori oli yksin.

Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin virta virran perästä -- kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä -- riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki -- intohimot paljoudesta yltyneinä -- vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä -- heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. -- "Surma pettäjälle -- kuolema tyrannille -- kuolema sille, joka kansaa verotti!" "_Mora l' traditore che ha fatta la gabella! -- Mora_!" Se oli kansan huuto -- se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli -- he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin tyhjän -- nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi -- hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi -- ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan -- mutta syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä -- hetkeinen kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän alkoi:

"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"

"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion.

"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.

"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta taivaasen nousi huuto -- "Alas tyranni -- alas kansan verottaja!"

Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan -- vielä hän pysyi liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa. Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! -- mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja _"epäilemättä"_, sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa, _"jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien mielet, ja työ ollut pilalla"_.

Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen -- kiviä tappavammat aseet enensivät joukon raivoa -- keihäät ja nuolet pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!" Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.

Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä -- tuon oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä -- tuon oikean käden, joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon saliin.

Hän istuutui, -- ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä lähteestä -- kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat joukot ovat hyljänneet -- isänmaanystävälle, jonka maanmiehet syöksyvät päin omaa perikatoaan -- isälle, jonka lapset niskottelevat hänen rakkauttaan vastaan, -- senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen silmistään, ja ne huojensivat, mutta _ne muuttivat_ hänen sydämensä!

"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan, epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän -- luovun ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! -- Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! -- se ei kannata niin ylevää uhria!"

Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä, kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä ajatteli salapukua -- pakoonpääsyä: -- hän jätti salin -- kulki palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun -- pukeutui siihen -- heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia, ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin "_fantastico riso_" -- "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta, saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.

Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä -- puu räiski -- lyijy suli -- ryskyen sortuivat monet portit -- hirvittävä pääsy oli koko väkijoukolle auki -- Caesarien Capitoli jo horjui päin kukistustaan! -- Nyt oli aika! -- hän kulki lieskaisesta ovesta -- poikki kytevän kynnyksen; -- hän kulki ulkoportista vahingoittumatta -- hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä -- "_Suso, suso a gliu traditore_!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä -- hän riensi eteenpäin -- hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei aukealle kadulle -- hän oli viimeisellä ovella -- vapaus ja elämä olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen. "Seis -- mihin sinä menet?"

"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen takaansa -- se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä päältä -- Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"

Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui -- (tuo hirvittävä ja juhlallinen muistomerkki!) -- kuin itse valkea!

Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen. Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään. Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain -- Orsinein -- Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua; hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.

"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon senaattorin rintaan.

"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta jalopeuraa, -- nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:

"Hullu, viheliäinen hullu! _sinulla ja noilla_ ainakaan _ei ollut omaisen verta kostettavana_!"

Hänen sanojaan ei kuultu -- hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, -- kun väkijoukon ärjyvät aallot vyöryivät hänen päällitsensä, -- ääni, kimakka, terävä ja hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa akkunassa) Nina seisoi! -- alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, -- mustaksi, kyteväksi raunioksi.

* * * * *

Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä. Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!

Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; -- tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.

"Ne eivät uskalla -- ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! -- Jos Rienzi menehtyy, Rooman vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"

Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut, olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti ammahtaneen ilmoille -- koko Roomasta itsestä tehden polttorovion

_Rooman viimeiselle tribuunille!_