Part 41

"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän vuotta ennen lausumat sanat -- _"Siunattu olet sinä, jolla ei ole omaisen verta kostettavana!"_

VI Luku.

Epätietoisuus.

Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon. Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas, hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut, kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa, tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin", hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."

Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen", hän sanoi kääntyen roomalaisiin -- "minä kuolen tyytyväisenä, kun luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni -- valtionne köyhyys syyttäjäni. Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni -- Walter de Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! -- Maa muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! -- iske!" Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.

Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut, ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!" nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio. Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien, katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli, nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat pitivät sitä -- muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi, pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "_Lo mormorito quetamente suonava_". ["Kuului hiljaista jytyä."]

Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt mitään tarpeetonta komeutta -- ei antautunut mihinkään juopuneen ylpeyden näytelmiin -- tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen, varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa, rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys. Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa, ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) -- pelko joka loi nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien kansalaistensa vartioimana.

Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta -- hänen epäluuloistaan ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut hänen ankaraa oikeudentuntoaan. -- Montreal ja Pandulfo di Guido olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa. Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine, ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman, turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen tasavallan hengen.

Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen kiitollisuuteensa oikeutettu -- hän rakasti nuorukaista kuin omaa poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa; ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton -- näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli, milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden kukkeutta ja välkettä.

Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla muuttumattomilla sanoilla.

"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja sanoessaan hän hymyili.

Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"

"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"

"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti sairastunut?"

"Tiedän sen."

"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"

"Häntä lähimmälle, vaikka."

"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"

"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."

"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"

"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni siihen viittaa."

"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko? Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."

"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan noita itsepintaisia olentoja."

"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette Capitolin vartioston päälliköksi, -- minä vapisen tuota ajatellessani!"

"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun? Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."

"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan -- minulla on suuri työ tehtävänä!"

VII Luku.

Verotus.

Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.

Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään, joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? -- Maksakaa minulle sen mukaan."

Senaattori tukahutti inhonsa -- hän kerrankin oli tullut tuntemaan että Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja -- ne muodostettiin -- uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä -- Roomaa täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.

Julistus oli seuraava:

"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella, todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle! Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte. Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta -- ja Rooman pelastukseksi minä verotan roomalaisia!"

Sitten seurasi veroilmoitus.

Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät -- silmät välähtelivät -- se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.

"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi tuota enempää voineet tehdä!"

"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"

"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.

"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"

"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta karannut.

"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia, ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva -- "kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan -- maksamaan -- maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"

"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"

"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona erityinen kokous. Nähdäänpäs -- nähdäänpäs!"

Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut, kosketti seppää.

"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"

Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.

* * * * *

Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille -- "rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"

"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."

"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, -- sen sotavoima kunnossa -- sen tasavalta muodostunut; ja silloin -- silloin --"

"Silloin mitä, senaattori?"

"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa! On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa -- jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; -- _Angeloni, se on kuoleman tarve_!"

"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti, "jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"

"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon; ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti olevansa suuri mies!

VIII Luku.

Päätöksen kynnyksellä.

Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin (Viscontilta), Cenuasta, Neapelista -- oli saapunut lähettiläitä onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.

Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta. Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt uhkaavan Rienzin lepoa.

Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.

"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on meidän!"

"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani nyt elää?"

"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties -- haluttaa! Mutta niin olemme Onnen vauvoja, -- tänäpänä iloisia -- huomenna alakuloisia!"

"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna kulonalaisia!"

"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi pois.

Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias isäntä.

Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat heidän ylistyslauseensa -- tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.

Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan (kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli astellut tuossa samassa paikassa! -- mitä unelmia hän oli vaalinut! -- mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta. Hän kuljeskeli -- poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä, illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa, mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot, voitollinen paluunsa Roomaan -- kaikki kiitivät läpi hänen povensa yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! -- ja nyt! -- hän säikähti _nykyisyyttä_ ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.

"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna lienen puhunut tylysti hänelle -- se oli pahoin tehty!"

Hän kääntyi takasin Capitolia kohden -- hän seisoi Leijonaportaitten vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen; senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön? Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen, ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.

"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on uusi päällikkömme -- totteleminenko hänen käskyjään?"

"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa, väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.

"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä hymyilet minulle -- voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua, Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi. Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen, jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.

"Näin onnellisia -- jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!" kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan --"

"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi -- minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin puolisona -- Rooma Vapauden aviona -- silloin, Nina, sinä ja minä etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"

"Erämaassa _sinun_ kanssasi, Cola!"

"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava, viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin tribuunina -- seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena; huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen viikon lukien palauksestani!"

"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman neuvosto sinulle antoivat _santo spiriton_ ritarikunnan juhlamenojen jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin yhteys kaikista!"

"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? _Tulevaisuus!_ -- mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin vaan vie meitä eteenpäin -- auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa _suurelle tuollepuolelle_, mikä todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa -- joista jotkut ovat vääriä, mutta _jotkut_ oikeita! Tosiansa, ihminen, joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen taian kautta -- Pythian, joka ennakolta sanoo että hän _on_ tuleva suureksi -- ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? -- Olisi, jos kaikki seisahtuisi haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva terotus, harjotus ja ylentäminen -- vaikka vaan joutuvaa tarkotusta varten maan _päällä_ -- saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten maan _tuolla puolen_! Kuka sanoo? En minä! -- Rukoilkaamme!"

Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.