Part 40

"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra ritari!"

"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän pitkitti, "mitä pidätte, -- (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka on omaani viisaampi) -- mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin liiaksi paisuvaa valtaa vastaan -- mitä arvelette Colonnan ja Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"

"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti kaikkien suusta.

"Sitten, -- mitäpä jos -- (minä vaan nöyrästi esittelen) -- mitäpä jos antaisitte senaattorille virkaveljen! -- se ei ole hänelle solvaus. Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."

"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli, Pandulfo di Guidon vertainen?"

_"Viva Pandulfo di Guido!"_ kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät pohjia myöten.

"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin (tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa -- veljeni ovat palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."

"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.

"Suuri Komppania -- (huomatkaa, _te_ olette neuvosmiehiä) -- Suuri Komppania on tottunut rientomarsseihin!"

_"Viva Fra Moreale!"_ huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale, Rooman uusi podesta!"

"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.

"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.

Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta -- vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.

"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"

Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina. He piirittivät pitopöydän -- täyttivät avaran salin, ja juominkien valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.

Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä. Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.

Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat henget -- vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti -- kuin toinen toisensa katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan ympäristöään jalompana.

Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.

"Rooman senaattori! -- tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty sota-aseilla."

Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, -- kuin lintu kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä kohti onnetonta porvaria -- Pandulfo näki, -- tunsi tuomionsa, -- parahti -- ja vaipui tunnotonna soturien syliin.

Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt hänen huuliltaan -- kaikki oli ollut mykkää näytelmää -- ja hänen hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! -- kuulitte kuolonkellot!"

IV Luku.

Walter de Montrealen tuomio.

Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään. Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat; toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki ettei hän ollut yksin -- hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen häntä.

"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti koituu."

"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."

"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.

"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! -- ne nostavat metelin, riistävät meidät pyövelin kynsistä!"

"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovat Palestrinan edustalla leiriytyneinä."

"Mitä! Typerä -- mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen miehen pateille?"

"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.

"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja -- mutta olet oikeassa -- minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin te vangittiin?"

"Hämärissä -- heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli saapunut salavihkaa."

"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut minut? Kirjurini ovat luotettavia -- kaikki koeteltuja -- paitsi tuota nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta -- tuo Angelo Villani!"

"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko uskonut hänelle jotakin?"

"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt -- ainakin osittain -- minun ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon -- hän oli kirjurinani. Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on senaattorin suosikki."

"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja ikäänkuin _hänen_ henkensä olisi palannut maahan, Jumala minua rankasee."

Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:

"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? -- Mahdotonta."

"Tyhjät kuin dominikaanin!"

"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."

Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.

"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.

Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella. Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä kosketti Montrealea.

"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä nouse -- niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"

"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.

"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"

"Se on valmiina!"

"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.

"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.

Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi vartijoita.

Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä, veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen. Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.

"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies, "Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen --"

"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.

"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhasta Toskanassa, Romagnassa, Apuliassa --"

"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoi Montreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'. Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."

"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."

"Syyttäjäni?"

"Astu esiin, Angelo Villani!"

"_Sinäkö_ siis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa ja aikoneeni palauttaa ylimykset."

Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti paljastaminen salaliittonne."

"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.

"Ja miksikä?"

"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."

"Miettikää -- olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"

"En kavaltaa -- eihän minulla ollut luottamustanne."

"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja -- katsokaa!"

Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.

"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman ollessa kädessäni -- olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."

"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti, mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne. Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä kerskata!"

"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"

Rienzi synkistyi. -- "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni, juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.

"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion kahdenkesken?"

Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin, "epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä -- ei ole häneen luottamista."

"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot, on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois sanottavasi!"

"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."

"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty. Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä uhmaisin suuremmatkin vaarat."

Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään päähän.

"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."

"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta; tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan, joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta. Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."

"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi, _kunnianhimoasi_ en ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano, jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies -- mahtava, suuri ja älykäs, hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"

Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.

"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä, tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan -- että taivaassa tai helvetissä -- ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua mahtavammalle!"

Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli; ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen, horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.

"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori, Kohtalolla on epäjalompi kuolema."

"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää vangittu pois. Auringon noustessa Montreal -- --"

"_Laskee_ Italian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."

"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"

"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni? Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"

Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."

V Luku.

Ilmitulo.

Neuvosto hajosi -- Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!" Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina, levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.

"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei kestä moista valvontaa."

"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."

"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoi Rienzi verkalleen riisuutuen.

"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi -- valtiotuumiisi esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle yksi anomus -- säästä tuon miehen henki."

"Nina -- --"

"Kuule minua, -- puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle rahaa, maailma -- tiedä se -- on sanova sinua --"

"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni ennakolta. Tunnethan minut -- sinulta en mitään peittele. Mikään liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta -- ei mikään armo voittaa hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon ja vaaraan -- myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy enempää -- vuoteeseen, vuoteesen!"

"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset -- synkät -- kummalliset!"

"Aavistuksesi! -- Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena, katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla. Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että heikkouttaan: -- "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti! Amaleekilainen ei ole säästyvä!"

Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina vartioitsi -- unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien ja hirmuisten aavistusten ahdistamana -- syyttäjä oli tuomaria onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat. Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen -- hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.

Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin -- hän on kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."

Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli, aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet -- hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen harmaassa valossa -- samassa Capitolin kello raskaasti jymähti. Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; -- tuona varhaisena hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa, ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta, kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle. Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.

"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän, kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."

Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä! Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään -- niinkö lienee?"

"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi teitä kauhistutti -- josta useasti varotitte minua -- kuolee päivän koittaessa."

"Niin pian! -- niin pian! -- Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi -- ja niinkuin Jumalan armoon turvaat -- älä nouse ennenkuin olet saanut provencelaisen hengen pelastetuksi."

"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.

"En houri, -- poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme -- omaansa uljaamman suvun. Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa -- heillä oli vaan yksi ainoa! -- kasvoi rosvon leirissä; -- verivimmainen elämä -- häpeän kuolema -- helvetin tulevaisuus -- eli hänen edessään. Minä tempasin lapsen sellaisen kohtalon kynsistä -- vein pois hänet -- kerroin isälle hänen kuolleen -- laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle. Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi; -- Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties --"

"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: -- "pattoinen ja kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin! -- pojan pettämänä isä kuolee!"

Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa vaikutusta. Kuin mieletön -- kuin vainolainen kintereillään -- hän syöksyi luostarista -- kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin -- eteenpäin -- hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen edessään -- hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin takasin -- tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään -- edessään. Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen -- rynnisti tiensä -- kuulematta -- näkemättä -- kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan -- se oli hänen isänsä ääni! -- se vaikeni -- kuulijakunta hengitti raskaasti -- humisi -- huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä -- hän syrjäytti heidän keihäänsä -- riistäytyi heidän kouristaan -- murti aseellisen ympäryksen -- seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän kirveen -- näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, -- Walter de Montrealea ei ollut enää.

Villani näki -- hän ei pyörtynyt -- ei kaatunut -- vaan loi silmänsä tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori -- ja nuorukaisen muoto oli kuin hornanhengen muoto!