Part 4

"On tarpeeksi, että hän on nainen", vastasi Adrian ja lisäsi kiristäen hampaitansa, "ja että Orsini on hänen ahdistajansa." Hän astui ylpeästi joukon keskelle, palvelijain kädet tarttuivat miekan kahvoihin, mutta he antoivat tietä hänelle, tunnettuaan hänet. Hän yllätti nuot kaksi miestä, jotka jo olivat tarttuneet Ireneen; silmänräpäyksessä hän oli paiskannut likimmäisen maahan ja kiertänyt vasemman käsivartensa neidon keveän ja solakan vartalon ympärille, ja seisoi nyt Orsinin vastassa, kädessään paljastettu säilä, jonka kärki kuitenkin oli maahan suunnattu.

"Hävetkää, herrani -- hävetkää!" sanoi hän vihoissaan. "Pakotatteko Rooman, viimeiseen mieheen nousemaan säätyämme vastaan? Älkää liiaksi härsyttäkö kahlehdittuakaan jalopeuraa; sotikaa meitä vastaan jos tahdotte, paljastakaa kalpanne miehille jos kohta he ovatkin omaa heimoanne ja puhuvat kieltänne; mutta jos tahdotte maata yönne rauhassa, pelkäämättä koston hetkeä -- jos tahdotte turvallisina käydä tarulla -- olkaa loukkaamatta roomalaista naista! Itse ympäröivät muurimme saarnaavat meille sellaisen teon rangaistusta: tästä loukkauksesta kukistuivat Tarqvinit -- tästä loukkauksesta pyyhkäistiin Decemvirit pois -- tästä loukkauksesta, jos sitä yhä pitkitätte, koko huonekuntanne veri on virtana vuotava. Herjetkää siis, herra, noista mielettömistä teoista, arvottomista suurelle niinellenne; ja kiittäkää vielä Colonnaa, että hän tuli teidän ja hetken raivon väliin!"

Niin jalot, niin ylevät olivat Adrianin katsanto ja eleet hänen näin puhuessaan, että raa'at palvelijatkin tunsivat hyväksymisen ja katumuksen tunteen -- niin ei ollut Martino di Porton laita. Hän oli hurmaantunut, häneltä näin äkkiä temmatun saaliin kauneudesta; hän oli tottunut pitkälliseen väkivaltaisuuteen ja saanut kauan olla rankaisematta; Colonnan pelkkä näkeminen oli tulenliekki hänen silmälleen, pelkkä äänen kuuleminen epäsointu hänen korvalleen; mitä sitten, kun Colonna sekaantui hänen himoihinsa sekä soimasi hänen paheitansa!

"Rikkiviisas!" hän huusi vapisevin huulin, "ole lörpöttelemättä minulle joutavia tarujasi ja lorujuttujasi, äläkä mielikään siepata minun omaisuuttani, oman henkesi ollessa minun käsissäni. Luovu neidosta, pistä miekkasi huotraan! käänny pitemmittä puheitta kotiisi, tahi, uskoni ja seuralaisteni kalpojen kautta -- (katso tarkoin heitä) -- sinä olet kuoleva!"

"Signor", sanoi Adrian tyynesti, puhuessaan vähitellen likentyen läheistä seinää ihanine taakkoineen, päästäkseen asemaan, jossa hänen tarvitsisi panna vain etupuolensa alttiiksi noille hurjille ilkiöille, "et käyttäne niin väärin nykyistä tilaasi, etkä panne omaa soimaustasi ihmisten suuhun, että kahdeksalla miekalla käyt verivihollisesikaan kimppuun, joka lisäksi on näin estetty. Ja kuule! -- jos olisit niissä tuumissa, niin harkitse tarkoin, yksi ainoa huuto minun suustani, on muuttaja enimmistön sinua vastaan. Sinä olet nyt minun heimoni korttelissa, olet ympäröitty Colonnan asumuksilla; tuo palatsi on täynnä miehiä, jotka makaavat haarniska yllä, miehiä, joiden korviin ääneni voi ulottua, mutta joista se ei voi pelastaa sinua, jos he kerran saavat verta maistaa."

"Hän puhuu totta, jalo herra!" sanoi joku joukosta, "olemme poistuneet liian kauaksi alueeltamme, olemme aivan heidän pesässään; vanhan Tapani Colonnan palatsi on äänen kuuluvissa, ja sen mukaan kuin minä tiedän", lisäsi hän kuiskaten, "kahdeksantoista reipasta asemiestä -- ja pohjolaista sen lisäksi -- marssi sen porteista sisään tänäpäivänä."

"Vaikka olisi kahdeksansataa miestä kyynärvarren päässä", vastasi Martino raivoten, "en antaisi näin uhmata itseäni oman joukkoni, keskellä! Tänne nainen! Rynnätkää päin! Rynnätkää päin!"

Näin sanoen hän teki hurjan hyökkäyksen kohden Adriania, joka pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä, oli valmis vastaamaan iskuja. Sivuuttaessaan säilää omallansa, hän huusi kovalla äänellä -- "Colonna! avuksi Colonna!"

Adrianin älykäs ja itsensä hillitsevä mieli ei ollut ilman erityistä syytä koettanut pitkittää puhetta tuohon saakka. Jo hänen alussa puhuessaan Orsinille, hän oli kuutamossa huomannut kahden, kadun kaukaisesta päästä lähenevän, miehen haarniskan välkkeen, ja heti ympäristöstä päättänyt ne Colonnan palkkasotureiksi.

Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista, vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista, jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta, osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset, he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja, katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja) pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa.

Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen, hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.

Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki, johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille, se välkkyi kuin itse kuutamoinen.

"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle -- tämä Rienzi -- luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"

"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen; mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä ei ole rahaa!"

"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"

"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman jyty vaikenee."

"Hm! -- ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa ja heikko roskaväki, -- turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki", sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"

"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani -- minun täytyy rientää apuun!"

"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, -- juokse; mutta odotappas, minä seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"

Adrian yhä vielä puolusti itseään urheasti ja haavoittumatta, vaikka hänen käsivartensa jo alkoi väsyä, hänen henkeänsä ahdistaa ja hänen silmiänsä häikäisi heiluvien tulisoihtujen loimotus. Orsini itse, kiukustaan uupuneena, oli hetkeksi tauonnut ja seisoi vihollisensa vastassa kohoavin rinnoin ja hurjistunein silmäyksin, kun hänen seuralaisensa äkkiä huusivat: "paetkaa, paetkaa! rosvot lähestyvät, olemme saarretut!" ja kaksi palvelijoista pitemmittä mutkitta juoksi käpälämäkeen. Mutta viisi seisoi epäröiden ja vain odottaen herransa käskyä, kun valkosulkainen äskenmainituista sekaantui kahakkaan.

"Kuinka, herrat!" hän sanoi, "joko lopetitte? Ette suinkaan, älkäämme pilatko urheilua; alkakaamme uudeltaan, minä pyydän teitä. Mikä on riitapuolten erotus? Hei, kuusi yhtä vastaan! eipä kumma, että odotatte tasaisempaa peliä. Me kumpikin menemme heikommalle puolelle. Nyt alkakaamme uudestaan."

"Hävytön!" huusi Orsini. "Tiedätkö, kenelle röyhentelet! -- minä olen Martino di Porto. Ken olet sinä miehiäsi?"

"Walter de Montreal, provencelainen aatelismies, P. Johanneksen ritari!" vastasi toinen levollisesti.

Tuon nimen -- aikansa pelottavimman sotilaan ja hurjimman rauhanrikkojan nimen -- kuullessaan Martinonkin poski vaaleni, ja hänen seuralaisiltaan pääsi kauhistuksen huudahdus.

"Ja tämä minun toverini", jatkoi ritari, "täydentääkseni esittelyn, on varmaan paremmin kuin minä tuttu teille, Rooman herrat, ja te epäilemättä tunnette hänet Rodolf Saksilaiseksi; hän on urhoollinen mies ja uskollinen, jos hän vaan saa kunnon maksun palveluksestaan."

"Signor", sanoi Adrian vihollisellensa joka hämmästyneenä ja mykkänä yhä kankeasti tuijotti vastatulleita, "olette minun vallassani. Katsokaa, omakin väkemme lähestyy."

Ja tosiaankin, Tapani Colonnan palatsista alkoi tulisoihtuja välähdellä ja aseellisia miehiä näkyi rientäen lähestyvän paikkaa.

"Lähtekää kotiinne rauhassa, ja jos huomenna tahi jonakin muuna teille sopivampana päivänä tahdotte kohdata minut yksin ja peitsi peistä vastaan, niinkuin keisarikunnan ritareilla on tapana; tahi joukko joukkoa, mies miestä vastaan, niinkuin Rooman tavat mieluummin vaativat, minä en ole väistävä -- tuossa vakuutukseni."

"Jalosti puhuttu", sanoi Montreal: "ja jos valitsette jälkimäisen, minä teidän luvallanne olen ottava osaa seuraan."

Martino ei vastannut; hän otti ylös hansikkaan, pisti sen poveensa ja riensi kiireesti pois; mutta astuttuaan muutamia askeleita katua alas, hän kääntyi ympäri, ja heristäen nyrkkiänsä Adrianille, hän huusi, ääni väristen voimatonta raivoa -- "uskollinen kuolemaan!"

Nuot sanat olivat Orsinin tunnuslauseita, ja mikä niitten aikaisempi merkitys lienee ollut, ne olivat kau'an sitten käyneet yleiseksi sananparreksi, merkitsemään heidän vihaansa Colonnoihin.

Adrian, koettaen saada pystyyn ja virkoamaan Ireneä, joka vielä oli tainnoksissa, jätti ylönkatsoen vastauksen Montrealin toimeksi.

"En epäile, signor", sanoi jälkimäinen kylmästi, "että olette uskollinen kuolemaan, sillä kuolema, Jumala tietää, on ainoa sitoumus, josta kekseliäätkään ihmiset eivät pääse luikertelemaan."

"Anteeksi, jalo ritari", sanoi Adrian, katsahtaen hoidettavastaan, "etten vielä kokonaan antaudu kiitollisuuteni valtaan. Olen tarpeeksi oppinut ritarillisuutta, tietääkseni että myönnätte ensimmäisen velvollisuuteni olevan täällä --"

"Hei, nainenko olikin riidan aiheena! Ei tarvitse minun kysyäkään, kumpi oli oikeassa, kun toinen panee kilpakosijaansa vastaan sellaisen ylivoiman kuin tuo lurjus."

"Erehdytte hiukan, herra ritari -- minä vaan karitsan tempasin suden suusta."

"Omalle pöydällenne! Olkoon menneeksi!" vastasi ritari iloisesti.

Adrian hymyili arvokkaasti ja pudisti kieltäen päätänsä. Hän tosin oli hiukan hämillään asemastaan. Vaikka tavallisesti armastelijamiehiä, hän ei ollut halukas panemaan äskeistä, omanvoitonpyytämätöntä menettelyään alttiiksi väärinkäsityksille, eikä (sillä hänen tarkoituksensa oli pysyä kansan suosiossa) tahraamaan urhollisuudestaan nousevaa kaupunkilaisten ihastusta viemällä Irenen (jonka kauneuttakaan hän tuskin vielä oli huomannut) omaan asuntoonsa; eikä hänellä hänen nykyisessä tilassaan ollut muuta valittavaa. Neito ei näyttänyt elon merkkiä. Hän ei tiennyt hänen kodistaan eikä suvustaan. Benedetta oli kadonnut. Hän ei saattanut jättää häntä kadulle; hän ei saattanut luovuttaa häntä kenenkään toisen hoitoon; ja hänen uinuessaan hänen rinnallaan hän tunsi hänen jo kiintyvän häneen tuolla turvallisuuden tunteella, joka on ihmissydämelle niin suloista. Hän sentähden lyhyesti selitti ympärilleen kokoontuneille tilansa ja äskeisen kahakan syyn sekä käski soihtujen kantajat saattamaan häntä kotiin.

"Te, herra ritari", hän lisäsi kääntyen Montrealin puoleen, "ellei teillä jo ole hauskempaa asuntoa, suostutte, toivoakseni, tulemaan vieraakseni?"

"Kiitoksia, signor", vastasi Montreal pisteliäästi, "mutta minullakin ehkä on omat asiani toimitettavina. Hyvästi! Ensi tilassa käyn luonanne. Hyvää yötä ja hauskoja unia!

"Robers Bertrams qui estoit tora Mais à ceval estoit mult fors Cil avoit o lui grans effors Multi ot 'homes per lui mors."

[Kovaosainen mies mutta oiva ratsastaja oli Robert Bertram. Monet suuret työt hän teki ja moni ihminen sai surmansa hänen kädestään.]

Ja hyräillen tuota vanhaa provencelaista laulua "Roman de Rou", hän Rodolfin seurassa jatkoi matkaansa.

Rooman avara ala ja sen harva asutus vaikuttivat, että monet kaduista olivat aivan autiot. Korkeimmat ylimykset saattoivat täten omistaa laajoja rakennusryhmiä, jotka he linnoittivat, osaksi toinen toistansa, osaksi kansaa vastaan: heidän lukuisat sukulaisensa ja klientinsä asuivat heidän ympärillään, muodostaen täten erikseen pieniä, varustettuja kaupunkeja.

Melkein vastapäätä Colonnain pääpalatsia (joka oli hänen mahtavan sukulaisensa Tapanin oma) oli Adrianin asunto. Raskaasti aukenivat jykeät portit hänen lähestyessään: hän astui leveään porraskäytävään ja kantoi taakkansa erääseen huoneesen, jonka hänen kauneudenaistinsa oli varustanut tavalla, mikä siihen aikaan ei ollut yleinen. Muinaisia vartalo- ja rintakuvia oli ylt'ympäri; Lombardian kirjaillut silkkiverhot kaunistivat seiniä ja peittivät järeitä istuimia.

"Hei, valoa ja viiniä tänne!" huusi hovimestari.

"Jätä meidät kahdenkesken", sanoi Adrian intohimoisesti katsellen Irenen kalpeata poskea, nyt kirkkaassa valossa huomatessaan hänen koko kauneutensa; ja suloinen, mutta polttava toivo nousi hänen sydämeensä.

V Luku.

Kuvaus salaliittolaisesta ja salaliiton synnystä.

Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää, jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä olivat sen kätkemät aarteet -- oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.

Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin, jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat. Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri, harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan mallin.

Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin, ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa, jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle parhaimmin kuuluvat edut -- kukoistus ja hehku, pullea poski, johon huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja vartalon viehättävä solakkuus -- nämät eivät olleet tuon yksinäisen opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta, jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne -- vielä harvinaisempi tuona raakana aikakautena.

Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä) oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka, jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa. Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa, hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä -- hänen polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka -- saattoi hänen jo varhaisimmassa nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji, kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat kohdistetut yhteen tarkoitukseen -- joka jyrkästi ja salaperäisesti uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.

"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa, jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on _kansa_ oleva Roomassa! Ja minä -- minä olen oleva tämän triumfin välikappale -- sukukuntani uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon -- minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava -- niin, sieluni korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma lukeva minun nimeni."

Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee isänmaanystävä, joka tietää itsensä _rehelliseksi_!

Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen käyttämä, komea liveri, astui sisään.

"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."

"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia, jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."

"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken; eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko kristikunnan häpeäksi."

"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten liiallisuuksia."

"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon, hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä, hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin, kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa -- kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan -- siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."

"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen, että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."

"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse -- minä kuningasten kuninkaitten edustaja -- pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan, kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"

"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen. "Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä --"

"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään? Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä vastaan?"