Part 39

Piirityksen neljäntenä päivänä ja lyötyään takasin noitten miltei voittamattomien muurien turviin Orsinin ruhtinaan johtamat ylimysten sotavoimat, senaattori palasi telttiinsä, missä Roomasta saapuneet viestit odottivat häntä. Hän vilkasi ne hät'hätää lävitse; mutta jokainen sisälsi uutisia, jotka kauemmin olisivat viivyttäneet vaaroihin tottumattomamman miehen silmää. Yksi kertoi että Albornoz, jonka siunaus oli vahvistanut hänet senaattorin arvoon, oli erityisen suosiollisesti ottanut vastaan Orsinein ja Colonnain lähettiläät. Hän tiesi että kardinaali, jonka tuumat liittivät hänet Rooman patriiceihin, toivoi hänen kukistumistaan, mutta hän ei peljännyt Albornozta; kenties hän sisimmässä sydämessään odotti että paavin legaatti ryhtyisi johonkin julkiseen väkivaltaisuuteen, joka vieroittaisi hänet kokonaan kansasta.

Vielä sai hän tietää senkin, että hänen lyhyenä poissaolo-aikanaan Pandulfo di Guido oli kahdesti puhutellut kansaa, ei senaattorin hyväksi, vaan surkeasti valittaen Rooman kaupan lamausta sen rikkaampien ylimysten poistumisen seurauksena.

"Sen takia hän siis on luopunut minusta", sanoi Rienzi itsekseen. "Pitäköön varansa!"

Sitä seuraavat tiedot koskivat häneen syvästi. Walter de Montreal oli julkisesti saapunut Roomaan. Tuo tunnoton rosvo, jonka ryöstösaalista kaikki Europan pankit olivat väärällään -- jonka Komppania oli kuninkaan armeija -- jonka äärettömän, perus-aatteettoman kunnianhimon hän hyvästi tunsi -- jonka veljet olivat hänen leirissään petoksesta jo enemmän kuin epäiltyinä: -- Walter de Montreal oli Roomassa!

Senaattori joutui aivan suunniltaan tuosta uudesta vaarasta; sitten hän virkkoi hampaitaan kiristellen:

"Olet leijonan luolassa, tiikeri!" Hetken perästä hän jatkoi: "Yksi harha-askel, Walter de Montreal, eikä Suuren Komppanian luustoiset kourat sua tempaa helvetistä! Mutta mitä minä voin tehdä! Palatako Roomaan -- Montrealen tuumat eivät ole ilmi -- ei mitään syytöstä häntä vastassa! Minkä verukkeen nojalla minä saatan luopua piirityksestä? Palestrinan jättäminen on ylimysten voittoriemu -- Adrianin hylkääminen, asiani alennus. Joka hetki, jonka olen poissa Roomasta, hautoo petosta ja vaaraa. Pandulfo, Albornoz, Montreal -- kaikki työskentelevät vastaani. Nyt tarkka ja luotettava urkkija liikkeelle -- aivan niin, tulipa mieleeni -- Villani! Hei, Angelo Villani!"

Nuori kamaripalvelija ilmaantui.

"Luulenpa", sanoi Rienzi, "usein kuulleeni että olet orpo?"

"Olen, herrani: vanha augustinolainen nunna, joka hoiti lapsuuttani, kertoi minulle monet kerrat että vanhempani ovat kuolleet. Molemmat he olivat jalosukuisia, herrani; mutta minä olen häpeän lapsi. Ja minä usein puhun ja aina ajattelen sitä, muistuttaakseni Angelo Villanille, että hänen on voittaminen nimi itse."

"Nuori mies, palvele minua niinkuin olet palvellut, niin, jos elän, sinun ei tarvitse kutsua itseäsi orvoksi. Kuule minua! Tarvitsen ystävän -- Rooman senaattori tarvitsee ystävän -- vain yhden ystävän -- armias Jumala! vain yhden ainoan!"

Angelo lankesi polvelleen ja suuteli herransa viittaa.

"Sanokaa palvelijan. Olen liian halpa Rienzin ystäväksi."

"Liian halpa! -- Jumalan edessä ei mikään ole halpa, ellei katala sielu ylhäisten arvonimien alla. Minulle, poikani, on olemassa vaan yksi aateluus ja Luonto kirjoittaa sen valtakirjan. Niin, kuulethan joka päivä noitten provencelaisten veljestä Walter de Montrealesta -- suurten rosvojen suuresta päälliköstä."

"Kyllä, herrani, ja olen nähnyt hänen."

"Hyvä, hän on Roomassa. Vain jokin rohkea tuuma -- jokin kannatettu ja tarkoin suunniteltu konnankoukku on saattanut saada tuon rosvon julkisesti saapumaan Italian kaupunkiin, jonka aluetta hän muutama kuukausi sitten raivasi tulella ja miekalla. Mutta hänen veljensä ovat lainanneet minulle rahaa -- ovat olleet apuna palatessani, -- omissa tarkotuksissaan tosin, mutta minun näennäinen riippuvaisuuteni suo heille tosi vallan. Nuot Pohjolan miekkamiehet leikkaisivat kurkkuni poikki, jos Suuri Kapteeni käskisi. Hän toimii otaksumansa heikkouteni varalta. Minä tunnen hänen vanhastaan. Epäilen -- luen hänen aikeensa, mutta en voi niitä todistaa. Todistuskappaleitta en voi jättää Palestrinaa, en lähteä syyttämään enkä kiiniottamaan häntä. Sinä olet älykäs, ajatteleva, terävä -- lähtisitkös Roomaan? -- pitämään öin päivin varalla hänen toimiaan -- ottamaan selkoa, käykö hänen luonaan Albornozen tai ylimysten lähettiä, onko hän Pandulfo di Guidon kanssa keskusteluissa -- lyhyesti, vartioimaan hänen asuntoaan yöt päivät. Hän ei pidä salakähmästä, tehtäväsi on vähemmän vaikea kuin miltä se näyttää. Ilmoita Signoralle kaikki, mitä saat tietää. Toimita tietoihini uutisesi joka päivä. Tahdotko ottaa tuon tehtäväksesi?"

"Kyllä, herrani."

"Heti sitten ratsun selkään! -- ja muista että paitsi sydämeni puolisoa minulla ei ole Roomassa ainoatakaan uskottua."

II Luku.

Montreal Roomassa.

Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla, joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.

Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.

Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä. Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla, joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä, vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa. Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä vastaan.

Sellaiset tuumat mielessä -- liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä -- Suuren Komppanian päällikkö katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.

Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia -- tuo armeija hänen kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee, hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta, joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin, ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan. Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan aineksia.

Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal (jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan) oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen, ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston kanssa.

Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan. Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua, häntä lujasti elähyttivät halu ja päätös _nousta_. Hänessä oli lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.

Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt, sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan tekosyy -- tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa kuin lähteä Montrealen luokse -- muistuttaa häntä noista sanoista -- ryhtyä hänen palvelukseensa -- ja siten tarkasti pitää häntä silmällä? Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta -- hänen synnyinmaansa vitsauksesta -- oli herättänyt samallaisen tunteen tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin, joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia tuumiaan.

Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski paikalla laskea pyrkijän luokseen.

P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta --" hän keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä -- "ei ole tarpeen -- minä muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"

"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä suojaa."

"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"

"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.

"Hyvä. Onko sukusi jalo?"

"On."

"Aina parempi; -- nimesi?"

"Angelo Villani."

"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne; hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua tehtäviisi."

Angelo poistui. -- Montrealen silmä seurasi häntä.

"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika sydämeni pauloo."

III Luku.

Montrealen pidot.

Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa. -- "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä, eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja anteeksi-antavaisuudestaan."

Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta hän salasi ajatuksensa.

Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani rekryyttejä kaupungista."

Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat esitykseen.

Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies -- niitä harvoja ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria -- oli osottanut suurta rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.

"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani, josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot provencelaiset päälliköt -- jätän teille armeijan johdon. Nyt Palestrina antautuu -- ha, ha, ha! -- Nyt Palestrina antautuu!"

"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi. "Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"

"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä, vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, -- vaikk'eivät voittoisia sotakentällä; -- parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"

Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen toteutuviksi.

Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan Rienzi sitten läksi Roomaan.

* * * * *

Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.

Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.

"Suvaitkaapa tätä -- se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan (tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä viinissä on pirteä väki."

"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."

"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi asioita hoitamaan -- vahinko."

"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla kohtuullisen -- minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."

"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisi Roomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. Signor Vivaldi" -- ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, -- "Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."

"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.

"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.

"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.

"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen -- vähemmän innokas, pikemmin -- yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? -- _Siihen_ pyrkisi todellisesti viisas valtiomies."

"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin enemmän kuin koko Roomasta."

"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän, että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata Rooman palatsit autioiksi."

"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä" sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä saamme tasaantumaan. Rienzi kenties -- epäilemättä, _tarkottaa_ hyvää!"

"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen -- plebeijit ja patriicit, kumpikin omassa luokassaan."

"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta fyysillistä voimaa."

"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan -- vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi -- joka suojelisi uutta buono statoa, -- podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi! Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! -- se on minun mielipiteeni."

"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."

Pandulfo myhäili ja punastui.

Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely -- sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan, sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut, sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme malvoasiitä!"

"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä -- (Vivaldi jo luulotteli itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian verantarpeet) -- "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."

"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini. "Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei, nöyryyttäkää hän -- ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon. Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua --"

"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.

Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti -- syvänä, juhlallisena -- Capitolin isonkellon ääni.

"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana hetkenä!"

"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido, vaaleten.

"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä iltana."

Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin -- kello yhä pauhasi -- siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui taasen.

"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.

"Niin, malttakaapas, -- puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua --"

"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.

"Jos minua pyydettäisiin avuksenne -- _pyydettäisiin_, ja paavin legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni -- (ne raskaasti painavat minua, hyvät herrat) -- minä itse uljailla miekkamiehilläni varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa danaroakaan siihen."

"_Viva Fra Moreale_!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi huudon.

"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle ja kirkolle -- olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin on yksityiset, maallisemmat pyrintöni -- kukapa niistä on vapaa? minä -- kellonsoitto muuttuu!"

"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä -- rosvo parka on kuoleman kielissä!"

Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: -- "Minä olen ritari ja jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten ammattia; mutta -- en tahdo peitellä -- vertaiseni ovat pitäneet minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa -- ostaa itselleni uuden nimen -- puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat -- vihjauksia, että parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."

"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."