Part 38

Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja myötätuntoisuutta, -- se että hän sai kärsiä tuon tavallisen, vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois -- toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut Rienzille.

"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."

Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön -- mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta. Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu ankara vaara!

Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle, synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää puoluesiteet.

Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat hänen kädessään!

Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan, Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin, Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista, Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja makasi hänen eteisessään.

Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden kuvaantuvan hänen kasvoillaan.

"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.

"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi minusta ilma on kolkkoa!"

"Angelo", jatkoi Rienzi, jota jo oli ruvennut ahdistamaan tuo rauhaton uteliaisuus, joka epävarmalle vallalle kuuluu. -- "Angelo, tuoppa minulle nuot kirjotusneuvot; oletko kuullut mitä ihmiset sanovat meidän toimiemme luonnistumisesta tässä Palestrinan asiassa?"

"Haluttaisiko herraani kuulla tuollaista suunpieksoa, joko se miellyttää tai ei?" vastasi Angelo.

"Jos tahtoisin kuulla vaan sitä, joka minua miellyttää, Angelo, enpä olisi koskaan palannut Roomaan."

"No, kuulinhan tässä erään pohjolaisten konstaapelin paneskelevan että sen paikan vallotuksesta ei lähde mitään."

"Hm! Ja mitä roomalaisen legionini päälliköt sanoivat?"

"Jalo herrani, kuulin supistavan että he niin paljon eivät pelkää tappiota kuin ylimysten kostoa, jos voitolle pääsevät."

"Ja mokomilla aseilla saavat Europan elävä sukukunta ja pettyvä jälkimaailma päättää työmiehen pystyvän toteuttamaan ihanteita ja täydellisyyttä! Anna minulle tuo raamattu!"

Angelo kunnioittaen toi Rienzille tuon pyhän kirjan ja sanoi:

"Vähää ennen kuin lähdin toverieni luota siellä huhuttiin että ritari Adrian Colonna on joutunut sukulaisensa vangiksi."

"Minäkin siitä kuulin ja uskonkin sen", vastasi Rienzi, "nuot ylimykset löisivät omat lapsensa rautoihin, jotteivät helat suotta ruostumaan pääsisi. Mutta ilkiöt maahan masentuvat ja heidän linnoitetut paikkansa käyvät autioiksi."

"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."

"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.

"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä kuin elukkaa."

"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies. Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia; niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin, Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että --"

"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani, jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."

"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti hymyillen, "minä ikävöitsen yötä -- ja tuleva se on, niin ihmisellisen kuin taivaallisen toivioretkeläisen! -- Kiitos Jumalan, ettei kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"

V Luku.

Pettäjä pettynyt.

Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.

"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii yritystämme. Sain tietoja Roomasta -- vereksiä joukkoja liittyy meihin ennen puoltapäivää."

"Olenpa iloinen, senaattori", vastasi Brettone, "että teillä on vastetta meidän uutistemme häjyydelle. Sotamiehet ääneensä nurisevat -- palkat ovat maksamatta, pelkäänpä etteivät he rahatta marssi Palestrinaan."

"Tehkööt tahtonsa", vastasi Rienzi huolettomasti. "Vasta muutamia päiviä sitten he tulivat Roomaan; palkkaa he saivat ennakolta -- jos he lisää tahtovat, maksakoot Colonnat ja Orsinit enemmän. Viekää pois soturinne, herra ritari, ja Jumalan haltuun!"

Brettone ällistyi -- hänen tarkotuksensa oli saada Rienzi yhä enemmän ja enemmän valtoihinsa, eikä hän ollut halukas suomaan hänelle tuota voimanlisäystä mikä koituisi Palestrinan kukistumisesta. Senaattorin välinpitämättömyys lannisti ja kietoi hänet omaan verkkoonsa.

"Ei käy päinsä", sanoi Montrealen veli nolon äänettömyyden perästä; "emme saata jättää teitä näin vihollistenne hoteisin -- sotamiehet vaativat palkkaansa, tosin, --"

"Ja saavat sen", sanoi Rienzi. "Minä tunnen nuot palkkasoturit -- aina vaan kapina taikka raha mielessä. Nyt turvaannun roomalaisiini ja triumfoin -- tai kaadun, jos Taivas sen tahtoo, heidän kanssansa. Ilmoittakaa konstaapeleillenne päätökseni."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut kun, aivankuin sopimuksesta, palkkasoturien ylikonstaapeli ilmaantui ovelle. "Senaattori", sanoi hän törkeästi kunnioitusta tapaillen, "marssimääräyksenne sain, ryhdyin miehiäni järjestämään -- mutta --"

"Tiedän mitä olit sanoa, ystäväni", keskeytti Rienzi kättään häilyttäen: "messere Brettonelta saat vastaukseni. Toiste, konstaapeli, suurempaa kunniaa Rooman senaattorille -- saat mennä."

Rienzin odottamaton arvokkaisuus kuritti konstaapelin; hän vilkasi Brettoneen, joka viittasi häntä lähtemään. Hän sulki oven ja meni matkoihinsa. "Mitä tehdä?" sanoi Brettone. "Herra ritari", vastasi Rienzi vakavasti, "ymmärtäkäämme toisemme. Tahdotteko minua palvella, vai ettekö? Jos tahdotte, ette ole vertaiseni, vaan käskyläiseni -- ja teidän on totteleminen, eikä määrääminen; joll'ette, velkani teille suoritetaan, ja maailmassa on kummallekin meistä kyllin tilaa."

"Olemme luvanneet teille uskollisuutta", vastasi Brettone, "ja se on teille tuleva."

"Yksi muistutus ennenkuin tuohon taasen suostun", vastasi Rienzi hyvin verkkaan. "Julkisen vihollisen varaksi minulla on miekkani -- petturia varten, kuulkaa tarkoin, Roomalla on kirves: edellisessä tapauksessa olen peloton, jälkimäisessä armoton."

"Tuollaisia sanoja älköön haasteltako ystävien kesken", sanoi Brettone, vaaleten peitettyä hätääntymistään. "Ystävien! -- olettehan ystäviäni, siis -- kätenne! Ystäviänihän olette -- ja näytätte sen! Sinä rakas Arimbaldo, kirjanoppinut, niinkuin minäkin -- hengellinen sotilas. Muistatko, kuinka Rooman historiassa kerrotaan että valtiovarasto uupui rahaa sotureille? Konsuli kutsui kokoon ylimykset. 'Teidän', sanoi hän, 'joiden hallussa virat ja arvosijat ovat, tulisi ensimmäisinä maksaa heille.' Nähkäät, ystäväni, yskä ymmärrettiin, rahaa tuli -- ja sotajoukko sai saatavansa. Tuo esimerkki ei ole teihin nähden hukkaantunut. Minä olen teidät tehnyt sotavoimani päälliköksi, Rooma varistanut teille kunniataan. Teidän jalomielisyytenne on alottava esimerkin, jonka roomalaiset siten saavat oppia muukalaisilta. Silmäilette minua, _ystäväni_! Luen teidän jalot sydämenne -- ja kiitän teitä ennakolta. Teillä on arvosijat ja virat, teillä on varaakin -- maksakaa palkkalaisille, maksakaa pois!"

Jos pitkäinen olisi iskenyt Brettonen jalkain juureen, hän ei olisi saattanut enemmän hämmästyä, kuin tuosta Rienzin yksinkertaisesta esityksestä. Hän loi silmänsä senaattorin kasvoihin ja näki niissä tuon hymyn, jota, rohkea vaikka hän oli, hän jo oli oppinut pelkäämään. Hän tunsi koreasti lupsahtaneensa muille kaivamaansa kuoppaan. Senaattori-tribuunin otsassa oli jotakin, joka kerto: hänelle, että kieltäytyminen oli julkisen sodan julistaminen ja hetki ei ollut siksi vielä ehtinyt.

"Te suostutte", sanoi Rienzi; "teette oikein."

Senaattori löi yhteen käsiään -- vartija ilmaantui.

"Käske tänne ylikonstaapelit."

Veljekset yhä olivat mykkinä.

Konstaapelit astuivat sisään,

"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana lyömme leirimme Palestrinan edustalle."

Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa. "Ettehän uhraustanne surkeile, _ystäväni_!"

"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."

"Suoraan puhuttu -- vielä kerran kätenne! -- Kunnon tivolilaiset odottavat minua Piazzalla -- tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi puolipäivään."

Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. -- "Tuo roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."

"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo Villani, on aina kintuissamme!"

"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.

Soturit saivat palkkansa -- armeija lähti liikkeelle -- senaattorin kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.

Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen -- ja he vasten tahtoaan ihastuivat hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä. Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta, tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!

VI Luku.

Tapaukset lähenevät loppuaan.

Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä, istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa, joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus, mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen, joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi, asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi vaeltava-ritari oli varttunut -- älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi päälliköksi.

"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani -- veljeni hänen sotavoimansa päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."

"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello terävästi.

"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä hänellä on Roomassa."

"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille --"

"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo -- taikka, jos hänen ylpeä henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."

"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli, jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"

"Lupaan."

"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi vuotta."

"Oikein sanotte."

"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni. Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään ylimysten ja plebeijien erotuksen."

"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan kahdesta pahasta valittava -- en pidä muukalaisesta podestasta, mutta vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: -- tuossa minunkin käteni, herra ritari."

"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"

"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."

"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"

"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca di Savelli.

"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle, joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne alla."

Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"

"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme myyneet -- ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme, varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me kuitenkin olisimme hukassa. _Nyt_ me olemme määränneet omat ehtomme ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme. Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."

"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."

"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein karkotetaan ja joskus kivitetään -- podestat, jotka solvaavat ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli. "Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle, Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden. Olkaamme huoleti, Stefanello."

"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"

"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"

Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina ja vakavina.

"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat', niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen yö! -- kuinka hiljaa taivaat ja maa! -- tähdetkin rauhallisina ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."

KYMMENES KIRJA.

BASALTTILEIJONA.

I Luku.

Vihamieliset tähdet varjostavat toisensa kuoleman kartanolla.