Part 37

"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta, paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut -- lait voimassa -- taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän kohtaloni vaiheet."

Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään olevaa kättä ja sanoi vakavasti:

"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen -- uran, jota pidän kunnianani tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni --"

"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.

"Jos en onnistu?"

"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. -- Olet vaiti -- vaalenet."

"Saatanko hyljätä sukuni?"

"Nuori herra", sanoi Rienzi, "sano ennemmin, saatanko isänmaani hyljätä? Jos epäilet rehellisyyttäni, jos pelkäät kunnianhimoani, luovu yrityksestäsi, älä riistä minulta ainoatakaan vihamiestä. Mutta jos uskot minussa olevan tahtoa ja voimaa palvella valtiota -- jos vaivoissa ja vastuksissa, jotka olen saanut tuta ja voittaa, tunnustat kansojen Vapahtajan suojaavan käden -- jos nuot vastukset olivat vain Hänen armoansa, joka kurittaa -- tarpeelliset kukaties varhaisemman uskaliaisuuteni ojentamiseksi ja järkeni terottamiseksi -- jos sanalla sanoen uskot minun olevan, mitkä lienevätkin vikani, sen, jonka Jumala on säilyttänyt Rooman hyväksi, unhota että olet Colonna -- muista olevasi roomalainen!" --

"Olet voittanut minut, merkillinen ja valtaava henki" sanoi Adrian hiljaa ja kokonaan hurmaantuneena; "ja mikä lieneekin heimoni asema, minä olen sinun ja Rooman. Hyvästi!"

III Luku.

Adrianin matka Palestrinaan.

Päivä oli vasta puolessa, kun Adrian näki edessään korkeat vuoret, jotka suojaavat Palestrinaa, vanhan ajan _Praenestee_. Ta'emmaksi Romulusta, tuon salaperäisen sivistyksen varhaimpaan aikakauteen, joka Italiassa oli Rooman syntymän edellä, saatamme seurata tuon kalliokaupungin olemassa-oloa ja mahtavuutta. Kahdeksan aluskaupunkia todisti sen valtaa ja varallisuutta; sen asema ja vankat muurit, joitten raunioissa vielä saatetaan huomata etäisten pelasgien käsi-alaa, olivat kauan uhmanneet läheisen Rooman kunnianhimoa. Tuossa linnassa, tuossa vuoriston muuriseppeleessä oli Mariuksen lippu liehunut; ja tuolla tiellä, jota Adrian vähäisine ratsasjoukkoineen verkkaan kierrätteli, oli verenhimoisen Sullan marssi kaikunut, hänen palatessaan Mithridateen sodasta. Alempana, missä kaupunki antaa tasankoon päin, vielä näkyi kuuluisan Fortunan temppelin särkyneitä ja katottomia pylväitä; ja ikimuistoiset oliivit vielä töröilivät harmaina ja murheellisina raunioitten ympärillä.

Pelottavampaa pesäpaikkaa eivät Rooman ylimykset olisi saattaneet valita, ja Adrianin sotalaitoksiin perehtyneen silmän tarkastellessa tuota jyrkkää nousua ja järeitä muureja, hän huomasi että se, joltisenkin taidon johtamana, voisi kuukausia uhmata Rooman senaattorin voimaa. Alhaalla hedelmällisessä laaksossa hävitetyt hökkelit ja tallatut laihot todistivat kapinoivien ylimysten väkivaltaisuutta; ja tuona samana hetkenä, sotaisten hernicein muinaisilla tasangoilla, näkyi asestettuja miesjoukkoja ajelevan edellään laittomilla retkillä keräytyneitä lammas- ja karjalaumoja. Tuota _Praenesteä_ katseltaessa, joka oli ollut Rooman hekumallisten herrain lempisuoja sen kirkkaimpina päivinä, rauta-aika näytti uudistaneen.

Colonnan lipun alla, jota Adrianin joukko käytti, se alttiisti pääsi Porta del Solesta sisään. Sen kulkiessa pitkin pesälinnaan vieviä säännöttömiä, ahtaita kujia, muukalaisia palkkasoturijoukkoja -- puoleksi ryysyisiä, puoleksi korupukuisia heittiönaisia, joitten joukossa siellä täällä vilahteli Colonnan liveriä -- vetelehti muinaisten temppelien ja palatsien raunioilla tai loikoi joutilaina auringon paahteessa penkereillä, joitten nurmettuneessa kamarassa noitten uhkeitten mosaikkien häviämättömät värit helottivat, joista oli ylpeillyt tuo hieno ja valistunut ylimystö, minkä perillisiä nuot julmat raakalaiset olivat.

Menneisyyden ja nykyisyyden vastakkaisuus valtaavasti vaikutti Adrianiin, hänen kulkiessaan eteenpäin; ja säätyynsä katsomatta, hän tunsi kuin sivistys itse olisi astunut Rienzin puolelle hänen sukuansa vastaan.

Jätettyään seurueensa linnan pihaan, Adrian pyysi päästä serkkunsa puheille. Stefanello oli ollut lapsi hänen lähtiessään Roomasta, ja vaikka he olivat sukulaisia, heidän tuttavuutensa ei saattanut muuta olla kuin epäystävällinen ja kevyt.

Naurunhohotusta kuului hänen korviinsa, hänen seuratessaan Stefanellon palvelijaa pitkin mutkaista käytävää. Ovi yht'äkkiä lensi auki ja Adrian saapui kolkkoon saliin, jossa hätiköittyä komeutta ja tavoteltua mukavuutta saatettiin huomata hieman. Kallisarvoiset verhot peittivät vajanaisesti kivisiä seiniä, ja oivalliset istuimet sekä sirotöiset pöydät, joita Italian pohjoisten kaupunkien versova sivistys jo oli hankkinut Italian ylimysten palatseihin, olivat karkean, haarniskoilla sullotun kivipermannon omituisena vastakohtana. Etäisimmässä päässä Adrian kauhistuen huomasi tarpeellisessa ja oivallisessa kunnossa olevat kidutusvehkeet.

Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana, jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!

Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus, jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna, näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta vaanivan katseen vastassa.

Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"

Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.

"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin; meitä vielä naurattaa muistellessamme -- hi, hi, hi!"

"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota hän -- Jumal'auta -- kutsui _lähettilääksensä_!"

"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"

"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden lait? -- Ette airutta häväisseet?"

"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."

"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.

"Käskimme sikopaimenemme kastamaan lurjuksen kuralätäkköön ja annoimme hänelle yökortteerin tyrmässämme, jotta hän saisi valua."

"Ja tänä aamuna -- hi, hi, hi!" jatkoi Savelli, "me tuotimme hänet eteemme ja kiskoimme hampaat häneltä, yhden erältään; -- olisitte kuullut ryökäleen molottavan armoa!"

Adrian nousi äkkiä seisomaan ja paiskasi hurjistuneen hansikkaansa pöytään.

"Stefanello Colonna", hän sanoi, punastuen ylevää raivoa, "vastaa minulle: uskalsitko liittää tuon poistamattoman saastan nimeen, joka meille on yhteinen? Sano ainakin vastustaneesi tuota kaiken sivistyksen ja kunnian lakien katalaa petosta. Et vastaa. Colonnan suku saattaako sellainen olla edustajasi?"

"Minulle, tuollaisiako sanoja!" virkkoi Stefanello, intohimossaan vavisten. "Pidä varasi! Sinä minusta petturi olet, tuon roistoväen puolella kenties. Hyvin muistan että sinä, tuon villitsijän sisaren ylkä, et liittynyt setääni etkä isääni, vaan kurjasti luovutit kaupungin sen plebeijityrannin haltuun."

"Sen hän teki!" sanoi julma Orsini, läheten uhkaavana Adriania, leppeän Savellin pelkurimaisesti koettaessa pidellä häntä nutun liepeestä. -- "Sen hän teki, ja ilman sinua Stefanello -- --."

"Pelkuri ja öykkäri!" keskeytti Adrian, suunniltansa kiukusta ja häpeästä ja iskien hansikkaansa päin likenevän Orsinin kasvoja -- "uhkaatko sitä miestä, joka Europan kaikilla kiistakentillä ja Pohjolan uljaimpia ritaria vastaan on pystyssä pitänyt Rooman kunniaa, silloin kuin sinun tekosi sen alensivat. Tuossa panttini, minä syljen sinua ja uhmaan sinua. Peitsin tai miekoin, ratsain tai jalan väitän sinua ja koko sukuasi vastaan ettet ole ritari, rääkättyäsi rauhanalaista ja aseetonta airutta. Niin, tässäkin häpeäsi paikassa vaadin sinut aseisin!"

"Alas pihalle! seuraa minua", sanoi Orsini karkeasti ja riensi kynnystä kohden. "Hei! tänne kypärini ja rintalevyni!"

"Malta, jalo Orsini", sanoi Stefanello. "Kärsimäsi solvaus on minun asiani -- minun oli teko -- ja minua vastaan puhuu tämä sukumme surkamustunut vesa. Adrian di Castello -- kerran Colonnaksi kutsuttu -- tänne miekkasi: olet vankini!"

"Voi!" sanoi Adrian purren hampaitaan, "ellei heimoni veri juoksisi suonissasi -- mutta riittää! Ritaria minun kaltaistani, jota suosii keisari, jonka lähestyminen jo kirkastaa Italian rajamaita -- minua ette uskalla pidättää. Ystäväsi taasen olen kohtaava, ennenkuin monta päivää on kulunut, silloin ei kukaan ole erottava miekkojamme. Siksi muista, Orsini, että harjaantumaton ei ole käsi, jota vastaan sinun on puhdistaminen kunniasi!"

Adrian riensi miekka paljastettuna ovelle, kulki ohi Orsinin, joka synkkänä ja epätietoisena seisoi keskellä huonetta.

"Stefanello", kuiskasi Savelli. "Hän sanoi, ennenkuin monta päivää on kulunut! Varmaan hän lähtee Rienzin puolelle. Muista, että hänen ja tribuunin sisaren välinen liitto saattaa vielä uudistua. Ole varuillasi! Colonnan nimi, roistoväkeen liittyneenä, jakaisi ja poistaisi puolet voimistamme."

"Älä pelkää", vastasi Stefanello ilkeästi hymyillen. "Ennenkuin tuon sanoit, olin tehnyt päätökseni!"

Nuori Colonna siirsi kaihtimia seinästä, avasi oven ja astui matalaan saliin, jossa istui kaksikymmentä palkkasoturia.

"Joutuin!" hän sanoi. "Ottakaa kiinni tuo viheriävaippainen vieras ja riisukaa aseet häneltä -- mutta älkää häntä tappako. Käskekää vartioston laittamaan tyrmään hänen seurueensa. Pian, ennenkuin hän ehtii portille!"

Adrian oli ennättänyt alhaalla olevaan avonaiseen suojaan -- hänen joukkonsa ja ratsunsa olivat pihalla näkyvissä -- kun yht'äkkiä Colonnan soturit syöksähtivät esiin toisesta käytävästä, ympäröitsivät hänet ja katkasivat hänen tiensä.

"Antaudu, Adrian di Castello", huusi Stefanello portaitten päästä, "tai veresi tulkoon omaksi syyksesi."

Kolme askeletta Adrian astui läpi miesjoukon, ja kolme vihollista kaatui hänen miekkaansa. "Avuksi!" huusi hän miehilleen, ja jo olivat nuot urheat ratsurit ehtineet suojaan. Samassa kajahti hälytyskello -- piha vilisi sotilaista. Ylivoiman rynnistämänä Adrianin pieni joukko pian oli korjattu talteen, ja Colonnain kukka, haavoitettuna, aseettomana, mutta vielä uhmillaan, oli vankina sukulaisensa linnassa.

IV Luku.

Senaattorin asema. Vuosien työ. Kunnianhimon palkka.

On helppo ymmärtää Rienzin kiivastuksen, kun hän näki airueensa rääkättynä ja häväistynä. Hänen luonnosta ankara mielenlaatunsa yhä paatumistaan paatui, milloin hän muisteli kärsimiään vääryyksiä ja koettelemuksia, ja hänen sovintoyritystensä tyhjiinraukeneminen pisti häntä sydämeen.

Kymmenen minuutin kuluttua lähettilään palauksesta Capitolin kello hälytti aseisin. Rooman suuri gonfalon liehui korkeimman tornin huipussa; ja jo Adrianin vangitsemispäivän iltana senaattorin sotavoimat, itse Rienzi etupäässä, olivat matkalla Palestrinaan. Mutta ylimysten ratsumiesten retkeillessä aina Tivoliin saakka, ollen, kuten arveltiin, salaisessa yhteydessä asujanten kanssa, Rienzi seisahtui tuohon ihanaan paikkaan nostaakseen rekryyttejä ja ottaakseen vastaan epäiltävien uskollisuudenvakuutusta, sill'aikaa kun hänen sotilaansa Arimbaldon ja Brettonen johdolla etsiskelivät kuljeksivia rosvoilijoita. Montrealen veljet palasivat myöhään yöllä, tuoden tietonaan että ylimysten ratsumiehet olivat vetäytyneet Pantanon metsien lymypaikkoihin.

Puna kohosi Rienzin ohimoille. Hän katseli kiinteästi Brettonea, joka kertoi hänelle uutisen, ja luonnollinen epäluulo välähti hänen mieleensä.

"Kuinka! -- Päässeet tiehensä!" hän sanoi. "Onko se mahdollista! Jo riittävät mokomat joutavat kahakat noille rosvoherroille. Eikö hetki kerrankin tule, jolloin kohtaan heidät mies miestä vastaan? Brettone", ja Montrealen veli tunsi Rienzin synkän katseen tunkevan sydämeensä: "Brettone!" hän sanoi äkkiä muuttaen äänensä, "ovatko miehenne _luotettavia_? Eivätkö he vehkeile ylimysten kanssa?"

"Mitä!" sanoi Brettone äreästi, mutta hieman hämillään.

"Älkää töllistelkö!" virkkoi tribuuni-senaattori kiivaasti. "Minä tiedän, että olette urheitten miesten urhea päällikkö. Te ja veljenne Arimbaldo olette hyvin minua palvelleet ja minä olen hyvin teidät palkinnut. Olenko? Sanokaa!"

"Senaattori", vastasi Arimbaldo, ryhtyen puheeseen, "olette pitänyt sananne mitä meihin tulee. Olette kohottanut meidät ylimpään arvoasteeseen, minkä valtanne myöntää, ja siten on mitätön palveluksemme jalosti sovitettu".

"Minua ilahuttaa että tuon myönnätte", sanoi tribuuni.

Arimbaldo jatkoi hieman rehennellen, "toivoakseni, jalo herra, ette epäile meitä?"

"Arimbaldo", vastasi Rienzi syvällä äänellä ja vaivoin hilliten kiivastustaan, "olette oppinut mies ja näytätte kannattavan yhteisen sukumme pelastusta tarkottavia tuumiani. _Te_ ette saa pettää minua. Meillä on jotakin yhteistä. Mutta, älkää närkästykö, petos piirittää minua, ja ilmakin, jota hengitän, tuntuu huulilleni myrkyltä."

Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.

Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä. "Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää. En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä roomalaista?"

"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."

"Entäs sitten!"

"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) -- ylimykset Rienzin heikontamina -- pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta, sitten Rooman kuningas."

Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.

Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä, hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan. Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut tarmoa _uhrata hänelle_! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi ainoa henkilö; ellei kansa -- ellei suurempi joukko -- ponteva, innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä -- ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen lipulleen _maksutta_! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja. Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan; jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen, että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä, -- toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen tuhannen miehen _nimelliseen_ voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen, hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa, kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.

Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli -- kiljui -- näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"

Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat, tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt, joihin luottaminen oli turmiota tuottava -- joita julkisesti epäillä oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin samallaiseen valtaan -- vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon vielä suuremman miehen kaltainen -- uskonnolliselta innoltaan, jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin, salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja. Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean -- verensyöksy, levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen -- jupisevat huulet -- rauhaton uni -- salainen haarniska -- ne olivat kummankin vallan palkinnot!

Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt tuskallisen kivuliaaksi -- hänen ylevä henkensä häntä vielä piti pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis, hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen. Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.

Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan -- ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin, heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa puhuivat _tulevaisuudesta_ -- kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta "hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan, jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet, jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.