Part 36

Kultakankailla verhottua ratsua -- yllään lumivalkea, jalokivistä välkkyvä hame -- ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa, loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy onnellisuutta säteillen -- huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta vavahdellen -- hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä lempeen että valtaan syntyneeltä, -- kulkiessaan kuin Zenobia läpi Rooman komeuden -- ei vangittuna, vaan kuningattarena.

Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty, hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan. Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä -- tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään -- kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon, jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.

Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco del Vecchio.

_"Hän ei nähnyt minua"_, jupisi seppä, "_vanhoja ystäviä ei enää muisteta!_ Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia -- olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt _minua_. Vai niin!"

II Luku.

Naamiaiset.

Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus, jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon, oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan -- minä sen aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä -- suuren shakkipelin huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi, päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän, niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet -- hän huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä ohjissa -- että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään, hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti luotti siihen, että noista oli tuleva _hänen_ narrejaan, jotka unissaan pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt vastapuolueen juonista.

Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone de Montrealen!

Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.

Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene siis oli elossa, -- jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, -- Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna, vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.

Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää -- mikä oli hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa -- sovittaa kiisteleviä puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin, hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta -- ja vaikka Stefanello itse saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä, häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan; mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi koettaa. Hän kutsui Giulion.

"Senaattori pitää pidot tänä iltana -- arveletko niihin paljo väkeä saapuvan?"

"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen vierastensa laadun salaamiseksi."

Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa toistaiseksi -- käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.

Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää. Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.

Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin pidoille.

Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.

Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin -- joka kauheassa levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka. Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.

Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan tytön ihanan muodon -- hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti lemmen ensimmäinen raju tuulissää, -- nuoruutta joka suonessa -- intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta. Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi -- roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku, kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen kiintynyt.

Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi "varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo -- pitäkää häntä silmällä!"

Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi sankean hajamielisyyden tieltä.

"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään -- hän ei lähesty meitä -- lurjus, lurjus! -- häntä on varalla pidettävä."

"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."

"Olet oikeassa, armaani, meillä on ystäviä täällä; olemme hyvässä turvassa. Ja kautta isäni tuhan, tunnen että minun on tottuminen vaaraan. Nina lähtekäämme liikkeelle, liittykäämme joukkoon itsekin naamareissa."

Musiikin sävelet kajahtelivat iloisesti, senaattorin ja hänen perheensä hävitessä tungokseen. Mutta yhä hänen silmänsä kääntyivät Adrianin harmaasen kaapuun ja hän huomasi sen seuraavan hänen askeleitansa. Lähestyessään Capitolin yksinäistä sisäänpääsypaikkaa, hän hetkeksi kadotti tunkeilevan vieraansa näkyvistään; mutta juuri ehdittyään sisälle ja kääntyessään äkkiä, Rienzi huomasi hänen vieressään -- seuraavassa silmänräpäyksessä vieras oli kadonnut väkijoukkoon. Mutta tuo silmänräpäyksen aika riitti Adrianille -- hän oli saavuttanut Irenen. "Adrian Colonna (hän kuiskasi) odottaa sinua leijonan vieressä."

Omiin aatoksiinsa vaipuneena Rienzi ei huomannut sisarensa äkillistä kalpeutta eikä mielenliikutusta. Tultuaan palatsiin hän kutsui viiniä -- siemaus virkisti hänen mieltänsä -- hän kuunteli hymyillen Ninan säihkyviä huomautuksia; ja pukeutuen naamariinsa ja salapukuunsa, hän virkkoi iloisesti, "Nyt totuuteen -- kummallista että se juhlatiloissa puhuu vain naamarien takaa! Sisareni, suloiseni, olet menettänyt entisen hymysi, tahtoisin mieluummin katsella sitä kuin -- mutta onko Irene kadonnut?"

"Vain luullakseni muuttamaan pukua, Colani, liittyäkseen vieraitten joukkoon", vastasi Nina. "Salli minun korvata hänen hymynsä?"

Rienzi suuteli puolisonsa kirkasta otsaa hänen hellästi painuessaan hänen poveansa vastaan. "Sinun hymysi on päiväpaiste", sanoi hän, "mutta tuo tyttö huolestuttaa minua. Tulisipa hänen mielestäni nyt ainakin olla iloisemman näkönen."

"Piileehän lempi siskoni apeassa katsannossa", vastasi Nina. "Eikö muistu mieleesi, kuinka hän rakasti Adrian Colonnaa?"

"Yhäkö tuota haaveilua kestää?" virkkoi Rienzi aatoksissaan. "Niin, hän on valtijaalle sopiva morsian."

"Se olisi liitto, joka paremmin kuin valtijoihin solmittu, vahvistaisi valtasi Roomassa!"

"Niin, jos se olisi mahdollinen; mutta tuo kopea suku! -- Ehkäpä juuri tuo naamariniekka, joka askeleitamme vaanii, oli hänen lemmittynsä. Tahdonpa katsoa. Lähtekäämme liikkeelle, Ninani. Peitynkö viittaani hyvin?"

"Oivallisesti -- entäs minä?"

"Aurinko pilven takainen."

"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme triumfitkin?"

Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä äänen.

"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut -- vieläkö koskettaa tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"

"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua? Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat sinun unhottamaan Irenen."

"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua vainajien joukossa! -- vaippasi, hopeatähtisen -- kuka muu pitäisi Rooman tribuunin vaakunaa?"

"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri lienee korjannut, _senkö_ näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon minä, en silloinkaan, kun katselin _sinua_ maatessasi nähtävästi hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"

"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"

"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön. Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua. Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. -- Veljeni löysi minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."

"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"

"Hän kertoi tavanneensa sinut; turhaan etsimme sinua. Vihdoin saimme tietää että olit lähtenyt kaupungista, ja -- ja minä iloitsin, Adrian, mutta nureksin.'"

Nuoret rakastavat hetkeksi antaantuivat jälleenyhdistyksensä autuuteen, uutten selitysten tuottaessa uutta hurmausta.

"Ja nyt", kuiskasi Irene, "nyt kohdattuamme toisemme --" hän vaikeni ja naamari peitti hänen punastumisensa.

"Nyt kohdattuamme toisemme", sanoi Adrian, tarttuen puheeseen, "olitko sanoa, älkäämme erotko? Usko minua, kultaseni, toivo elää sydämessäni. Vain näitten lyhyitten, armaitten hetkien vuoksi olen viivyttänyt Palestrinan matkaani. Jospa saisin nuoren orpanani veljesi ystävyyteen, ei mikään este olisi liittomme tiellä. Mielelläni unhotan entiset -- onnettomain sukulaisteni (omien vikojensa uhrien) surman; eipä kenties hänen palaustaan tervehtivissä väkijoukoissa ainoakaan paremmin arvostellut Cola di Rienzin suuria ja yleviä ominaisuuksia, kuin arvosteli Adrian Colonna."

"Jos niin lienee laita", sanoi Irene, "minä parhainta toivon; mutta kylläksi on minulla lohtua ja autuutta tietäessäni rakastavamme toisiamme kuin ennen. Voi, Adrian, minä olen surkeasti muuttunut, ja olen usein ajatellut sitä mahdottomaksi unelmaksi, että nähtyäsi minut vielä minua rakastaisit."

"Ihanampi olet ja armaampi kuin koskaan", vastasi Adrian kiihkeästi, "ja aika, joka on kukoistuksesi valmistanut, vaan opetti minut syvemmin tuntemaan arvosi. Hyvästi, Irene, en jää tänne kauemmaksi; pian saat toivoakseni kuulla menestyksin keskustelleeni heimoni kanssa, ja ennen viikon vierittyä palannen omistamaan kätesi päivän valossa."

Lempivät erosivat. Adrian viipyi paikallaan ja Irene riensi kammioonsa kätkemään mielenliikutuksensa ja hurmauksensa.

Hänen poistuessaan ja nuoren Colonnan verkalleen kääntyessä lähtemään, muuan mittava naamariniekka töykeästi pyrki hänen pateilleen.

"Olet Colonna" se sanoi, "ja senaattorin vallassa. Eikö vapise?"

"Jos lienen Colonna, ynseä naamari", vastasi Adrian kylmästi, "pitäisi tietämäsi tuo vanha sananparsi, joka kolonnaa järkyttää, varokoon sen romahdusta."

Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello", sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"

"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."

"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä, joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"

Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin, tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."

"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian, tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan, kohtaloni, ja isänmaani _minulle_ antaman aseman mukaisemmassa asussa. Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."

"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt _olemme_ tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena -- voi; sen vakuuden _prisca fides_ on mennyttä! -- vaan keisarillisen hovin ritarina ettette luottamuksessanne pety."

Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.

"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan teihin!"

Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:

"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."

"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."

"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"

"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan -- hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään tarmollasi alaa -- ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi. Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"