Part 35

Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo. Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi, oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma. Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin, ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt eloon ja sallimus yhdistänyt heidät -- etäälle Rooman levottomasta hälinästä -- mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema -- aallottoman järven partailta kohoova palatsi -- laakson viinitarhat -- kukkulain humisevat metsiköt -- sekä tuo koti, Italian kaiken runouden ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan, nähdäkseen tien aukean erämaan -- tahi sodan kuutamoiset teltit -- tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.

Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit -- ruoat valmistetut taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! -- karkeilla jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset -- todistivat Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä. Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä, ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.

Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta. Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla puolen pensaikkoa -- saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä -- näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.

Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa, että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.

Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.

"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoi Montrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuoren Colonnan viereen.

"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin säveliinne", sanoi Adriaan.

"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän heitä laulamaan _uusimpia_ laulujaan. En koskaan enää voi kuulla runoutta, jota kuuntelin _nuorena_ ollessani!"

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän saakka pidättänyt -- mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia ulapoita."

Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"

Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon lempeän, armaan poloisen kuolemasta.

"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton oikeuksista -- hänen sukunsa häpeä -- äitinsä suuttunut murhe -- vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet -- poikansa kadottaminen -- kaikki jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut -- kuolo on liian karkea sana! -- hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi, kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme -- niin lakastui Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."

Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa asioissa hupsuja! -- Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"

Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten rukousta.

Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena. Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä, joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.

"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.

"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni, sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin, niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon -- miksi? Tähdet eivät ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni maailmassa."

"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."

Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi "enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".

"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello, nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa, ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."

Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä, pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat, ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla) ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta, vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"

Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi, mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit täyttää -- voittaa linnat -- ostaa kauppapaikat -- pystyttää palatsit -- perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa -- se on keino, jonka välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"

"Ja tuo päämäärä --?"

"On -- mikä hyvänsä", sanoi ritari kylmästi. "Lähtekäämme teltteihin, kaste lankee raskaana ja _malaria_ hiiviskelee näillä asumattomilla tienoilla."

He nousivat; -- mutta hetken ihanuuden hurmaamina he viivähtivät puron partaalla. Varhaisimmat tähdet loivat valonsa väreilevään kalvoon, ja lempeä tuulonen suhaili vienosti yrttien tutkaimilla.

"Näin katsellessamme", sanoi Montreal hellästi, "me käännämme tuon runoilijain vanhan Medusan-tarun toisapäin, ja katsomme ja ajattelemme itsemme _ulos_ kivestä. Äsken _auringonvalo_ kultasi lainosen harjan -- nyt se välkkyy yhtä kirkkaana ja soluu yhtä iloisena _tähtien_ tuikkeessa; samoin vyöryy ajan virta: toinen valolähde seuran toista, yhtä tervetulleena -- yhtä valaisevana -- yhtä sammuvana! -- Näette että Provencen runollisuus vielä elää sotisopani alla!"

Adrian läksi varhain vuoteesensa; mutta hänen omat ajatuksensa ja vallattoman hilpeyden äänet, jotka kuuluivat Montrealen teltistä, missä hän kestitsi joukkonsa päällystöä, pidot, joista hän hienotunteisesti soi roomalaisen ylimyksen jäädä pois, pitivät Colonnaa kauan hereillä; ja hän oli tuskin vaipunut rauhattomaan uinahdukseen, kun vielä äänekkäämpi melu häiritsi hänen lepoansa. Aikaisemman päivän sarastaessa koko laaja varuskunta oli pystyssä -- köysien natina -- miesten astunta -- äänekkäät käskyt ja äänekkäimmät kiroukset -- tavaravankkurien jyrinä -- aseseppien kalkutus ilmaisivat leirin muuttoa ja Suuren Komppanian lähestyvää matkaa.

Ennenkuin Adrian oli vaatteissaan, Montreal astui telttiin.

"Olen määrännyt satakunnan peistä luotettavan päällikön johdolla saattamaan teitä Romagnan rajoille, jalo Adrian; ne ovat valmiina tottelemaan käskyjänne. Tuokion kuluttua minä lähden, etujoukot ovat jo liikkeellä."

Adrian olisi mielellään kieltäytynyt saattojoukosta, mutta hän oivalsi siten vaan loukkaavansa ylpeätä päällikköä, joka pian poistui. Sukkelaan hän puki ylleen asunsa -- vilvas aamuilma ja kukkulain takaa iloisena nouseva aimo päivä virkistivät hänen väsynyttä mieltänsä. Hän läksi tapaamaan Montrealea, joka istui teltissään kirjoituskapineitten ääressä, voittoriemuinen hymy huulilla.

"Onnetar yhä suosii minua!" sanoi hän iloisesti. "Eilen florensilaiset säästivät minulta piiritysvaivat, tänäpäivä (sen jälkeen kun viimeksi tapasin teidät - joku minuutti sitten) on antanut haltuuni Rooman uuden senaattorin!"

"Mitä! ovatko joukkonne saaneet Rienzin vangiksi?"

"Eipä niin -- vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat -- kävi heidän luonansa -- sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo, kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."

"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."

"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni -- hänen toverinsa veljiäni -- hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa -- tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen --"

"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen, mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni, eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen vallanryöstäjän iestä."

Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.

"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."

Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla; ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä, että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.

Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa. Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle, josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, -- liehuvat liput -- auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, -- sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys -- valtavan sotavoiman pää -- Italian hirmu -- sankari, joka hän oli -- valtijas, joksi hän saattoi tulla!

Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen suuruudelleen.

YHDEKSÄS KIRJA.

PALAJAMINEN.

I Luku.

Riemukulku.

Koko Rooma oli liikkeellä! -- P. Angelosta Capitoliin akkunat, parvekkeet, katot täynnä iloisia tuhansia. Siellä täällä vaan, Colonnain, Orsinein ja Savellien synkissä kortteleissa, vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kuulunut niiden linnotuksista barbaarilaisvahtimiesten tavallista astuntaakaan. Portit olivat lukitut -- akkunat teljetyt -- kolkko äänettömyys ylt'ympäri -- kaikki todisti ylimysten poissaoloa. He olivat jättäneet kaupungin heti saatuaan varman tiedon Rienzin lähenemisestä. Campagnan kylissä ja linnotuksissa he palkkasotureittensa turvissa odottelivat hetkeä, jolloin kansa, epäjumalaansa kyllästyneenä, kutsuisi takasin jopa nuot julmat pyhimysten hävittäjätkin.

Noine poikkeuksineen koko Rooma oli täynnä liikettä! Kulta- ja hopeakankailla verhottuihin riemuportteihin, joita oli pystytetty jokaiselle pääaukealle, oli kirjoitettu tervehdys- ja ylistyslauseita. Välimatkoilla seisoi nuorukaisia ja neitosia kukkas- ja laakerivasut kädessä. Korkealla yli kansajoukkojen -- Hadrianuksen mahtavasta tornista -- Capitolin huipuilta -- apostoleille ja pyhimyksille omistettujen rakennusten harjoilta -- liehui lippuja kuin voiton merkiksi. Rooma jälleen avasi sylinsä tribuunilleen.

Väkijoukossa -- avaraan viittaansa kääriytyneenä -- tungoksen kätkössä -- ja todella useampain muistosta hävinneenä -- oli Adrian Colonna! Hän ei ollut voinut jäädä Irenen veljestä välinpitämättömäksi. Yksinään kansalaistensa joukossa hän seisoi -- tuo Colonnain uljaasta suvusta ainoa, joka oli kansan lemmikin riemuretkeä näkemässä.

"Sanotaan hänen varttuneen vankeudessa", virkkoi joku katselijoista, "hoikka hän kumminkin oli pulahtaessaan P. Angelon kirkosta päivän koittaessa!"

"Siinä puheessa on perää", sanoi toinen, pieni, juonikkaan näkönen mies, "minä näin hänen jättävän legaatille hyvästi."

Jokainen silmä kääntyi viimeisen puhujan puoleen; hän tuli kerrassaan tärkeäksi henkilöksi. "Niin", jatkoi pikkumies mahtavana, "heti saatuaan, nähkääs, Messere Brettonen ja Messere Arimbaldin, Fra Morealen veljet, saattamaan häntä Perugiasta Monte Fiasconeen, hän lähti legaatti d'Albornozen luo, joka keskusteli päälliköittensä kanssa avoimen taivaan alla. Väkijoukko seurasi. Minä sen mukana, ja -- tribuuni nyökkäsi päätään minulle -- nyökkäsipä -- ja sitten karmosiininen vaippa yllään ja karmosiininen lakki päässään hän silmäili kopeata kardinaalia, kopeampana kuin hän itse. 'Monsignore', sanoi hän, 'vaikka ette annakaan minulle rahaa ettekä aseita, millä torjua tien vaaroja ja ylimysten väjymisiä, olen valmis lähtemään. Rooman senaattoriksi hänen Pyhyytensä teki minut; pyydän teitä, monsignore, tavanmukaisesti heti vahvistamaan tuo arvo'. Olisittepa nähneet, kuinka kopea spanialainen ällistyi, punastui ja synkistyi, mutta puri vaan huultansa eikä paljoa puhunut."

"Ja vahvisti Rienzin senaattoriksi?"

"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."

"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."

"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias, joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään. Huonot liikeajat, kerrassaan."

Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"

Väkijoukko vaikeni -- sitten nurisi -- ja vaikeni jälleen. Parvekkeista ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta välähtivät näkyviin liput ja keihäät -- sitten kuin yhdestä suusta kajahti huuto -- "hän tulee! hän tulee!"

Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.

Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja, joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; -- "mitähän lähinnä seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen, Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia; oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.

"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? -- Häpeä!"

Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.

"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"

Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä, raskasaseista, haarniskoittua väkeä -- uljas joukko, jonka iloinen katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin oli todella laita, -- sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat liittolaisensa, -- ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"

"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne pelottaa ja roistoväki ne turmella."

Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat -- silloin musiikin säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin kaikista ääristä:

"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, -- kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia, -- nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni -- "_Phoenix roviolleen_!"

Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo säteili hänen silmästään -- voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa, koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle. "Olen palkittu", hän sanoi -- "palkittu kaikesta; -- onnistukoon minun tehdä teidät onnellisiksi!"

Väkijoukko antoi tietä -- senaattori kulki edelleen -- taas väkijoukko painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse muinaisen Rooman jumalattaren.