Part 34

"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen nykyinen vihollisensa."

"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin", vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme tottuneimman soturin lannistamina."

Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen, hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."

Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa, etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.

Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja, alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain, jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.

"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.

Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään, hymyili mielistyen.

"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin -- luolista, turuilta, vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa keisarikunnan sotavoimat häpeään."

Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui, ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa. Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja, ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt. Riettaita naisia seisoi ryhmittäin -- juoruten, toraillen, eleillen -- villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta, ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat, silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä. Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman heittäytymisen pelottavasti näkyviin.

"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari vakavana uudelle tuttavalleen.

"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä, jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa. Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa varten -- nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."

Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä -- ja alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja syvällä äänellä seuraavan lauluun:

Suuren Komppanian laulu.

Hei, urho päivän paahtama, -- Hei, Pohjan valjo mies, Hei, rautapaita, peitsikäs -- Hei, veikko, minne ties? "Me poikki merten tullahan Ja halki vuoriston, Tää seura uljas retkeilee Montrealin joukkohon." Oi, sun rinta huoleton, Käsvarsi raskas on -- Oi, peitset vapahain!

Hei, linnan uhka ruhtinat -- Hei, räämäporvarit, Apuulian voima, Romagnan, Hei, Tuscan kaupungit! Mi vaivaa nyt? Mi kaivaa nyt? Mi kumma pelvon luo? "Se marssi, lippu hurmeinen, Montrealin joukon tuo!" Oi, elo armas tää -- Oi, taiston myrskysää! Oi, peitset vapahain!

Hei, kilvet hautakaarrosten Normannin urhojen, Miks häilytte? Miks päilytte? Hei, käykö tuulonen? "Ei tuuli meitä häilytä, Mutt' urhot haudastaan, Kun Pohjan kunnon elvyttää Taas Montreal joukollaan." Vain Rooger urhea Se meidän vertoja, Oi, peitset vapahain!

Hei, mainehelle herkkä jos Ja urhotöille oot -- Jos tahdot saada kunniaa Ja runsaat kultako'o', Jos joutilaisuus iljettää. Lait vaivaa vastuksin -- Hei, astu ratsus selkähän, Käy joukkoon Montrealin. Sun kult' on saiturin Ja neito armahin! Oi peitset vapahain!

Hetken perästä ja kuljettuaan muutaman kapean vallituksen poikki joukko saapui eloiseen kortteliin, mutta jossa peräti toisellainen elämä vallitsi. Pitkiä riviä aseellisia sotilaita oli järjestetty kummallekin puolen tietä, joka vei vähäiselle kunnaalle pystytettyyn avaraan telttiin, jonka harjalle sininen lippu oli vedetty, ja pitkin tuota tietä kulki edestakasin aseellisia miehiä täydessä järjestyksessä, mutta tummissa kasvoissa tyytyväisyyden ja mielihyvän sävy. Muutamilla, jotka pyrkivät telttiin, oli tavaramyttyjä hartioilla -- ne, jotka olivat paluumatkalla tuntuivat päässeen taakastaan, mutta silloin tällöin maltittomina aukoen kouriaan he näyttivät tavantakaa laskevan niissä löytyviä kolikoita.

Ritari kääntyi kysyväisenä seuralaisensa puoleen.

"Se on kauppiasten teltti", sanoi päällikkö, "niillä on esteetön pääsy leiriin, ja heidän omaisuuttaan ja persoonaansa pidetään ankarasti rauhotettuna. Ne ostavat pilkkahinnasta kunkin sotamiehen ryöstösaalis-osuudet, ja kumpikin puoli on kauppaan tyytyväinen."

"Näytäänpä jonkinlaista raakaa oikeuttakin noudatettavan keskuudessanne", sanoi ritari.

"Raakaa! Jumaliste! Ei ole ainoatakaan kaupunkia Italiassa, joka olisi iloitsematta niin tasapuolisesta oikeudesta ja yhtä puolueettomista laeista. Nuot teltit tuolla ovat tuomarien, joitten tehtävänä on tutkia sotilaitten, sotilaille tekemät vääryydet. Tuo oikealla, jonka päällä näette kultasen pallon, on armeijan rahasto. Fra Moreale ei ole miehilleen velkaa."

Niillä keinoin todella P. Johanneksen ritari oli koonnut Italian parhaimmin varustetun ja tyytyväisimmän sotavoiman. Joka päivä toi hänelle rekryyttejä. Italian palkkasoturien keskuudessa ei muusta puhuttu kuin hänen palveluksessaan hankituista rikkauksista, ja jokainen tasavaltaa tai tyrannia palveleva ikävöiden kaipasi Fra Morealen laitonta lippua. Jo olivat liioitellut kertomukset Suuren Komppanian riveistä löydettävästä onnesta ehtineet Alppein taakse, ja nytkin ritari, edetessään leirin keskuuteen, näki useista telteistä Saksan ylimystön ja Gallian ritarien uljaita lippuja ja vaakunakuvia.

"Näette", sanoi Vapaa Veikko, osottaen noita merkkejä, "eipä ole hurja kaupunkimme eri arvoasteita vailla. Ja nytkin, puhuessamme, moni kultakannus kiitää Pohjolasta tännekäsin!"

Kortteli, johon he nyt saapuivat oli hiljainen ja juhlallinen; vain etäältä kuului epäselvää humua tai taakse jääneestä sekaseurasta äkkinäistä huutoa, minkä matkan pituus vienonsi omituiseksi soinnuksi. Muuan soturi kulki poikki heidän tiensä, astuskellen verkalleen ja ääneti johonkin naapuriston telttiin, eikä näyttänyt tuskin huomaavan heidän tuloaan.

"Olemme kenraalin majan edustalla", sanoi soturi.

Hiukan muista erillään oli Montrealen purppuralla ja kullalla kirjaeltu teltti. Vähäsen puron lirinä hiveli hyväillen korvaa, ja korkea, lakkapäinen pyökki loi varjonsa uhkeaan purjekankaaseen.

Joukko jäi ulkopuolelle ja ritari saatettiin heti peljätyn seikkailijan eteen.

II Luku.

Adrian vielä kerran Montrealen vieraana.

Montreal istui pitkän pöydän päässä, seurassaan joukko miehiä, muutamat sotilaita, muutamat siviiliä, joita hän kutsui neuvonantajikseen ja joiden kanssa hän nähtävästi laati kaikki suunnitelmansa. Noilla eri kaupungeista lähteneillä miehillä oli kullakin tarkoin selvillä itsekunkin valtion sisälliset olot. He täsmälleen tunsivat Signorien voimat, kauppiaan varat, roistoväen vallan. Näin Montreal johti laitonta leiriään yhtä paljon valtiomiehenä kuin kenraalina. Nuot tiedot olivat Suuren Komppanian päällikölle verrattomasti tähelliset. Niitten nojalla hän pystyi osaavasti arvaamaan ajan, milloin oli karattava vihollisen kimppuun, sekä summan, jonka saattoi vaatia vihollisuudesta luovuttaessa. Hän tiesi mihin puolueeseen liittyä -- missä sekaantua -- mistä pysyä erillään. Ja tavallisesti kun Montrealen lippu ilmaantui jonkun kaupungin muurien edustalle, se salaisesta sopimuksesta oli jonkun sisällä nousevan mylläkän merkkinä. Kenties hän siten toimi yhtä paljon vastaisen kuin silloisen politiikkansa eteen.

Divaani oli kiivaassa neuvottelussa, kun upseeri astui sisään ja kuiskasi jonkun sanan Montrealen korvaan. Hänen katseensa kirkastui. "Laske sisään", hän sanoi heti. "Hyvät herrat" hän lisäsi käsiään hykertäen, "takertuipa luullakseni lintusemme verkkoon. Katsotaanpas."

Samassa kaihdinta nostettiin ja ritari laskettiin sisään.

"Mitä!" jupisi Montreal vaaleten ja nähtävästi pettyneenä. "Ainako minun noin hullusti käy!"

"Herra Walter de Montreal", sanoi vangittu, "olen jälleen vieraananne. Näistä muuttuneista piirteistä tuskin enää tunnette Adrian di Castelloa."

"Antakaa minulle anteeksi, jalo signor", sanoi Montreal nousten erinomaisen kohteliaana seisomaan, "palvelijoitteni hairahdus sai minun hetkeksi hämille. -- Olen iloissani saadessani taasen puristaa kättä, joka on niin monet laakerit voittanut sittenkuin erosimme. Maineenne on tehnyt hyvää korvilleni. Hei!" jatkoi päällikkö läiskäyttäen käsiään, "katsokaa virvotuksia ja leposijoja tälle jalolle ritarille ja hänen seurueelleen. Signor Adrian, olen kohta luonanne."

Adrian poistui. Montreal, huolimatta neuvoskunnastaan, astui kiivain askelin teltissä edestakasin; sitten kutsuen upseerin, joka oli tuonut Adrianin, hän sanoi: "Kreivi Landau yhä vartioitsee solatietä?"

"Niin, kenraali!"

"Lähde sievään takasin -- väjyjät viipykööt puoleen yöhön. Väärä kettu meni ritaan."

Upseeri lähti, ja pian sen jälkeen Montreal hajotti neuvoston. Hän kävi Adrianin luokse, joka oli majotettu hänen oman telttinsä viereiseen suojaan.

"Herrani", sanoi Montreal, "totta on että miehilläni on käsky pysäyttää jokainen, joka tavataan Florensiin vievillä teillä. Olen sodassa tuon kaupungin kanssa. Aivan toisellaista vankia odotin. Tarvitseeko minun lisätä että te miehinenne olette vapaat!"

"Otan kohteliaisuutenne vastaan, jalo Montreal, yhtä auliisti kuin se suodaan. Saanko toivoa saavani joskus palkita sitä? Mutta sallikaa minua kaikin kunnioituksin sanoa että, jos olisin tiennyt Suuren Komppanian olevan tällä kulmalla, olisin muuttanut suuntani. Kuulin että aseenne, (mielestäni hiukan kunniakkaammin) olivat suunnatut Malatestaa, Riminin tyrannia vastaan."

"Niin olivat. Hän _oli_ viholliseni, mutta _on_ alamaiseni. Voitimme hänet. Hän suoritti vapautensa hinnan. Ascanion kautta marssimme Siennaan. Kuudestatoistatuhannesta floriinista säästimme tuon kaupungin, ja nyt vaanimme kuin ukonpilvi Florensin päällä, joka uskalsi lähettää kurjan apunsa Riminin puolustajille. Marssimme ovat ripeät ja leirimme on vast'ikään pystytetty tälle tasangolle."

"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"

"Niin -- Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."

"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä on joutunut, sen tiedän -- ja helposti käsitän että Innocentius on peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin hirmuista vihollista."

Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen hänen salaisten tuumainsa perillä -- ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa lahjovat turmeltuneet -- hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset -- hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän lannistaa -- jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava hänen voimansa."

Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten aavistus välähti hänen mieleensä.

"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."

"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz, legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi -- sillä hän on ylpeä kuin perkele -- tribuunin osaksi tullut kunnioitus, tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta. Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan. Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan -- ajakaa tyrannit kirkon tiluksilta -- uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".

"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on kardinaalin, mutta ansio Rienzin."

"Entäs nykyään?"

"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan. Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin, niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."

"Nytpä arvaan", sanoi Adrian hymyillen, "keneksi minä luultiin!"

Montreal keveästi punastui. "Oikein arvattu."

"Mutta Roomassa", jatkoi provencelainen -- "Roomassa teidän arvoisa sukunne ja Orsinit, tultuaan valituiksi ylimpään valtaan, riitaantuivat keskenään, eivätkä kyenneet säilyttämään arvoaan. Francesco Baroncelli, uusi villitsijä, Rienzin mitätön osottelija, kohosi ylimysten rikkoman rauhan raunioille, sai tribuunin arvonimen sekä käytti edeltäjänsä merkkejä. Mutta vähemmän älykkäänä kuin Rienzi, hän pyrki paavin vastaiseen suuntaan. Ja legaatin sopi siten ruveta paavin puolesta yllyttelemään vallan-anastajaa vastaan, Baroncelli oli heikko mies; hänen poikansa harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa, aivankuin Paduan ja Milanon jalosukuiset tyrannit. Neitojen raiskiot, puolisoitten häväistykset olivat Rienzin juhlallisen ja mahtavan hallituksen jokseenkin jyrkkänä vastakohtana; lopuksi Baroncelli sortui kansan raatelemana. Ja nyt, jos kysytte, kuka Roomaa hallitsee, niin vastaan: 'Rienzin toivo'."

"Merkillinen mies ja monivaiheiset kohtalot. Mihinkä ne päättyvät!"

"Salamurhaan aluksi ja ikuiseen maineesen lopuksi", vastasi Montreal tyynesti. "Rienzi palajaa takasin; tuo rohkea phoenix on kiidättävä tiensä läpi myrskyn ja usvien omalle polttoroviolleen; minä näen sen, surkuttelen, ihailen. -- Ja sitten", lisäsi Montreal, "minä näen _tuonnemmaksi_."

"Mutta miksi pidätte niin varmana että Rienzin, jos hän takasin asetetaan, hukka perii?"

"Eikö sitä jokainen silmä näe, jota kunnianhimo ei sokase? Kuinka voi kuolevaisen nero, olkoon se kuinka suuri tahansa, kansanomaisilla keinoilla ohjata tuota turmeltuneinta kansaa? Ylimykset -- niitten leppymättömän julmuuden te tunnette -- väärinkäytöksiin piintyneet, kammovat jokaista lain varjoa; ylimykset, hetkeksi nöyryytetyt, vartoovat tilaisuutta ja nousevat. Kansa taas luopuu. Tahi uusi senaattori, yhdessä kohden kokemuksesta viisastuneena, tietää että kansan suosiolla on kova ääni, mutta epävarma käsivarsi. Hän ylimysten tavoin ympäröitsee itsensä ulkomaalaisilla miekoilla. Osasto Suurta Komppaniaa on oleva hänen hovimiehinään, ne ovat hänen herransa! Maksaaksensa niitten palkat, kansaa täytyy verottaa. Silloin on epäjumala kirottu. Ei ainoakaan italialainen käsi pysty hillitsemään noita itsepintaisia Pohjolan piruja; ne tekevät pystyn ja luopuvat. Uusi yllyttäjä johtaa kansaa, ja Rienzi joutuu uhriksi. Painakaa mieleenne ennustukseni!"

"Ja sitten te katsotte tuonnemmaksi?"

"Ja näen Rooman pitkiksi aikakausiksi vajoovan syvimpään alennustilaan; Jumala ei luo kahta Rienziä; _tahi_", sanoi Montreal ylpeänä, "uutta eloa vuodatetaan tautiseen, näivettyneesen runkoon, -- uusi hallitsijasuku perustetaan. Tosiansa katsellessani ympärilleni, minä uskon että kansojen ohjaajan tarkotus on uudistaa Etelä Pohjolan hyökkäyksillä; ja että vanhoista frankkein ja germaanien roduista maailman tulevat valtijaat nousevat."

Montrealen lausuessa tuon, pitkään miekkaansa nojautuneena, uljas sankarimuoto -- avonaisine, pelottomine ilmeineen kuinka eroava tuosta synkästä, kavalasta älystä, mikä Etelän piirteille on ominaista -- puhuen sekä innostusta että aatosta -- hän saattoi näyttää soveliaalta edustamaan tuota pohjoisen ritariuden henkeä, josta hän puhui. Ja olipa Adrian luulla näkevänsä edessään jonkun länsimaailman goottilaisista vitsauksista.

Torventoitotus katkasi heidän keskustelunsa, ja muuan upseeri astui sisään ilmoittamaan että Florensin lähetystö oli saapunut.

"Taas on minun pyytäminen anteeksi, jalo Adrian", sanoi Montreal, "ja sallikaa minun pitää teitä vieraana ainakin tämä yö. Täällä olette turvallisena lepäävä, ja lähtiessänne mieheni saattavat teidät minkä alueen rajoille haluatte."

Adrian, joka ei ollut vastahakoinen tutustumaan enemmän tuohon kuuluun mieheen, suostui tarjoukseen.

Hän jäi yksin ja nojaten päätään kädellään hän vaipui mietteisinsä.

III Luku.

Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. -- Rakkaus, jonka korvaa kunnianpyynti.

Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana. Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi, jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään -- ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen, kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet. Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen elämän epäilyttäväksi, -- esittäen kuoleman ikuisena erona -- jolloin, joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole. Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina. Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja vielä voinen olla maalleni hyödyksi."