Part 33

Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen, ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen; ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää, ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä, hän seisahtui -- ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen mielensuosion, katsein - elein -- joita ei kukaan, joka ne näki, milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa, huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli -- mutta älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.

Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin Rooman senaattoriksi.

Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.

"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, -- käänny --" ja hänen äänensä aleni kuiskeeksi -- "Walter de Montrealin puoleen."

Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.

IX Luku.

Albornoz ja Nina.

Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin, himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty. Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.

Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan, mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies, sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.

"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"

Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt -- sekä voittaakseen takasin kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen kaupungin ylivaltaa Italiassa.

Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille. Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana -- pikemmin menestyneenä kuin suurena -- pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa, hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä, joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä, voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.

Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta. Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi, täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo _volto sciolto_, joka, kuten yleensä italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat _pensieri stretti_, -- sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.

Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi Cesarinin palatsiin.

Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa. Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista; tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä sydämelleen.

"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut sairauttasi -- ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi, niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."

Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan luotuina.

"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan. Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen loukannut teitä -- saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää puhuko, älkää oudoksuko -- kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää, jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."

Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin:

"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi tosiaan syyttää kunnianhimoisista --"

"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."

"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!), teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt osani -- vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi. Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa _kahdesti_ aueta."

"Herrani -- herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti -- ette Castracani -- ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat, pettävät sukupuolemme -- itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat anteeksi -- uhreiltaankin. Pettelinkö _minä_ teitä väärällä toiveella? Olkoon -- mikä oli pyrintöni -- mikä puoleni? -- mieheni vapaus -- isänmaani pelastus. Nainen, -- voi, jalo herra, sukupuolenne liian harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta hän hairahtuu -- on kokonaan inhimillinen muihin nähden -- Jumala hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa! Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus -- pyhimyksen hartaus; hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden -- hänen heikko sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia -- tuo minut läpi rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia tähtiä -- tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin -- tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä -- tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan ja laskien kätensä sydämelleen, -- "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on innostuttava minua kuolemaan valituksetta -- mutta häpeättä!"

Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys -- liikutus -- ihastus -- kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.

Nina jatkoi:

"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte, se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette _hänelle_. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi! Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani -- samana hetkenä, jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva tuhoojani. -- Jalo herra, en rukoile teitä enää!"

Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä, erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta haureellisuudesta -- huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta tunnottomuudesta -- hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen, joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton, jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", -- hän jatkoi -- "niin rakastettava ja niin puhdas -- niin uljas ja niin hellä -- olet avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää -- älä ajattele minua enää -- paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", -- ja kardinaalin huulilla liehui ylenkatseellinen hymy -- "hänessä kaikki miehelle arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet verhosivat papin messupaitaan."

Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.

KAHDEKSAS KIRJA.

SUURI KOMPPANIA.

I Luku.

Leiri.

Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä, missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat. Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia, ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään. Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia. Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä kirjoitus, _"Yksin raunioitten keskellä"._ Ihana todella oli näköala, minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan, vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan. Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä rinteellä kohosi yli laakson.

"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät rosvon teltin ja tyrannin linnan!"

Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena, vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, -- ja aseenkantaja, jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.

"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän viiniköynnösten lomasta."

"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne, soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain rientäessään eteenpäin.

Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli ympäri maiseman.

"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja hiljattain liikkunut näillä tienoin?"

"En, herra; päinvastoin kerrotaan että jokainen peitsi on jättänyt tämän maan ja liittynyt Fra Morealen Suureen Komppaniaan. Palkan ja ryöstön toivo on viekotellut kaikkien Toskanan signorien palkkasoturit."

Hänen vaiettuaan torven ääni kuului taas melkein äskeisestä paikasta; siihen vastasi lyhyt sotainen merkki aivan ratsumiesten seljän takaa. Samassa takana olevasta vehmastosta näkyi haarniskan ja keihäitten välkettä. Toinen toisensa, rivi rivin perästä syöksähti pensaikosta esiin aseellisia miehiä, ja edustan viinitarhoista vielä suurempia määriä, kova-äänisten ja hurjien huutojen kaikuessa.

"Jumala, keisari ja Colonna!" kiljasi ritari sulkien silmikkonsa, ja vähänen joukko, piukkaan suljettuna, jokainen peitsi tanassa rynnisti edessä olevan vihollisen kimppuun. Jokunen kymmenkunta sortui maahan rynnäkössä jättäen ratsumiehille tien auki, ja odottamatta muitten hyökkäystä, ritari pyöräytti ratsunsa ja täyttä laukkaa kiiti alas kukkulan jyrkkää rinnettä; nuolivaaru kilpistyi tehottomana vasten rautasia asuja.

"Ellei heillä ole ratsuja", huusi ritari, "olemme pelastetut!"

Ja vihollista tosiansa ei näyttänyt haluttavan ryhtyä takaa-ajoon; kokoontuen kukkulan kielelle se vaan tyytyi katselemaan heidän pakoansa.

Yht'äkkiä eräässä tienmutkassa he näkivät edessään tilavan, melkein tasapintaisen aukean, joka keskeytti kukkulan vietoksen. Aukean etummaisessa päässä auringon paisteessa kiilsivät pitkän ratsumiesjonon rintalevyt, jotka tien polvekkeet siihen saakka olivat kätkeneet ritarin ja hänen seurueensa näkyvistä.

Pieni joukko seisahtui yht'äkkiä -- paluu -- eteentyminen katkaistuna; katsahtaen ensin edessä olevaa vihollista, joka pysyi hiljaa kuin muuri, jokainen silmä kääntyi ritarin puoleen.

"Jos tahdot, jalo herra", sanoi pohjolaisten johtaja huomaten päällikkönsä epäröimisen, "tappelemme viimeiseen mieheen. Olet ainoa italialainen, minkä milloinkaan tunsin, jonka edestä mielelläni kuolisin!"

Toiset suostumustaan muristen hyväksyivät nuot karkeat sanat, ja soturit painuivat taajempaan ritarin ympärille.

"Ei pojat", sanoi Colonna nostaen silmikkonsa, "noin kunniattomalla kentällä ei meitä tuomittu joutumaan turman omiksi, niin monista vaiheista selvittyämme. Jos nuot ovat rosvoja, niinkuin on luultavaa, saamme vielä ostaa tiemme. Jos jonkun signorin joukkoja, olemme hänen kiistoilleen vieraita. Tänne lippu -- ratsastanpa heidän luokseen."

"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon lippua. On vaara --"

"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"

Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.

Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu, soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä -- ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta, luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."

"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö, "pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet kenraalimme leiriin."

"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne kenraalin sekä vihollisenne nimeä."

Päällikkö hieman hymyili.