Part 32

Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia, jotka Rooman vapauttivat -- sellainen hänen katseensa, kun hän päivän koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"

"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä. "Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa -- jos he minun vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna, sanoit, huomenna?"

"Huomenna, Rienzi; ole valmis!"

"Olen -- voittoriemuun! Mutta kerro minulle, mikä onnellinen sattuma toi sinut Avignoniin?"

"_Sattuma_, Cola!" sanoi hän hellästi nuhdellen. "Saatoinko viipyä turvallisessa joutilaisuudessa Praagissa, tietäessäni sinun kuihtuvan paavin vankikomeroissa? Keisarin hovissakin sinulla oli puolueesi ja suosijasi. Raha oli helposti hankittu. Läksin Florensiin -- salasin nimeni -- tulin tänne juonittelemaan, vehkeilemään voittamaan vapautesi tai kuolemaan kanssasi. Voi! eikö sydämesi sanonut sinulle että aamuin illoin uskollisen Ninasi silmät vartioivat tätä kolkkoa tornia, ja että yksi ystävä, vaikkakin mitätön, ei koskaan voinut luopua sinusta?"

"Suloinen Nina! Mutta -- mutta -- Avignonissa mahti ei taivu kauneuden edessä palkatta. Muista, on olemassa pahempi kuolema kuin elämänloppu."

Nina kalpeni. "Ole pelkäämättä", hän sanoi matalalla, mutta lujalla äänellä, "ihmisten huulien sanovan että Rienzin puoliso hänet vapautti. Ei kukaan tässä irstaassa hovissa tiedä että olen puolisosi."

"Vaimo", sanoi tribuuni synkästi, "huulesi karttelevat vastausta, jota etsin. Turmeltuneena aikanamme ja turmeltuneessa maassamme sinun ja meidän sukupuolemme häpeällisesti unhottavat minkä pitaalin vähinkin tahra tartuttaa vaimon kunniaan. Uskon että sydämesi ei milloinkaan solvannut minua; mutta jos heikkoutesi, kuolemani pelko solvaisisi minut, olisit katkerampi Rienzin vihollinen kuin Colonnain miekat. Nina puhu!"

"Voi, jospa sieluni voisi puhua!" vastasi Nina. "Sanasi ovat sulosäveliä minulle, ja jokainen ajatukseni kaikuu niistä. Koskisinko tuota kättä, kohtaisinko tuota katsetta, enkä tietäisi että kuolema olisi sinulle häpeätä kalliimpi! Rienzi, viimeksi erotessamme murheen ja toivon vaiheilla, mikä oli sanomasi minulle?"

"Muistan sen hyvin", vastasi tribuni. "'Jätän sinut', sanoin, 'keisarin hoviin, nerollasi vireillä pitämään suurta asiaamme. Sinussa on nuoruutta ja kauneutta -- ja hovissa on tunnottomia konnia. En varota sinua; se olisi sinulle ja minulle arvotonta. Mutta minä jätän sinulle kuoleman vallan.' Ja sitten, Nina --"

"Kätesi vapisten antoivat minulle tämän tikarin. Elän -- tarvitseeko minun muuta sanoa?"

"Jalo, lemmitty Ninani, se on kylläksi. Pidä tikarisi vielä."

"Pidän, kunnes tapaamme toisemme Rooman Capitolissa."

Kevyt kolkutus kuului ovelta; Nina verhoutui salapukuunsa.

"Kohta lyö puoliyö", sanoi vartija ilmaantuen kynnykselle.

"Tulen", sanoi Nina.

"Ja sinä valmista ajatuksesi", hän kuiskasi Rienzille: "asesta koko huikaiseva nerosi. Voi! taasko eroamme? Kuinka sydämeni surkastuu!"

Kynnyksellä seisova vartija katkasi eronhetken katkeruuden. Valepaaschi painoi huulensa vangitun kättä vastaan ja läksi kammiosta.

Vartija jäi hetkeksi jälelle ja laski pöydälle pergamentin. Se oli hovista tullut, tribuunin tutkintoa koskeva paituu.

VI Luku.

Pappi ja sotilas.

Laskeutuessaan portaita alas Nina kohtasi Alvarezen.

"Kuuleppas soma paaschi", sanoi spanialainen iloisesti, "nimesihän on Villani, sanoit -- Angelo Villani -- luulenpa tuntevani sukulaisesi. Suvaitseppas, nuori herra lähteä kanssani tuonne kammioon tyhjentämään yömaljanen armaasi terveydeksi; mielelläni kuulisin, miten vanhat ystäväni elelevät."

"Toisella kertaa", vastasi vale-Angelo vetäen viittansa tarkemmin kasvoilleen; "on myöhäistä -- minun on kiire."

"Jopa joutavia", sanoi spanialainen, "et minusta hevillä pääse", ja hän tarttui tukevasti paaschin hartioihin.

"Päästäkää irti minä!" sanoi Nina kiivaasti ja melkein itkien, sillä hänen lujat hermonsa olivat vielä kiihotuksissa. "Vartija, henkesi uhalla -- portti auki!"

"Tuota tuittupäätä", tuumi Alvarez, oudoksuen moista paaschissa löytyvää arvokkaisuutta; "ei, ei ollut tarkotukseni loukata sinua. Saanko käydä huomenna luonasi."

"Kyllä huomenna", sanoi Nina pyrkien tiehensä. "Lähden tästä sentään", virkkoi Alvarez, "saattamaan sinua kotiin -- saammehan jutella tiellä."

Niin sanoen ja huolimatta luullun paaschin estelemisistä hän seurasi Ninaa. "Emäntäsi", sanoi hän välinpitämättömästi, "on ihmeen kaunis; hänen mitättömin toivomuksensa on Avignonin jaloimman miehen laki. Lienee kotosin Neapelista -- onko hän? Mykkäkö sinä olet, kaunis nuorukainen?"

Paaschi ei vastannut, vaan ripeästi astuen ja hitaan spanialaisen pahasti hengästyessä, hän kiiruhti poikki vähäsen aukean, joka oli tornin ja signora Cesarinin palatsin välillä. Eivät saaneet Alvarezen puuhat esiin tavuakaan vastahakoiselta kumppanilta, ja saavuttuaan palatsin portille, hän huomasi itsensä tylysti jätetyksi muurien ulkopuolelle.

"Rutto tuohon poikaan!" sanoi hän purren huuliansa; "jos kardinaali toimittaa yhtähyvin asiansa, kuin hänen palveliansa, jumal'auta, monsignor on onnen mies!" Vitkastellen palasi spanialainen kotiinsa, eikä häntä lainkaan haluttanut kohdata Albornozta, joka, samoin kuin monet etevät miehet, arvosteli tarvitsemiensa ihmisten kykyjä täsmälleen menestyksen mukaan. Hänelle suodun vapauden nojalla hän astui kardinaalin huoneesen jotenkin töykeästi ja huomasi hänen vakavasti keskustelevan erään ritarin kanssa, jonka pitkät, ylöspäin kierretyt viikset sekä vaipan alta välkkyvä haarniska näyttivät ilmaisevan sotaista ammattia. Mielissään tuosta lykkäyksestä, Alvarez nopeasti poistui; ja todella kardinaalin ajatukset tuona hetkenä ja tuona yönä liikkuivat peräti toisellaisilla kuin lemmen aloilla.

Keskeytys kuitenkin vaikutti Albornozen ja vieraan keskustelun lyhenemiseen. Jälkimäinen nousi seisoalleen.

"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa, jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä -- "luulen, herra kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi. Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne --"

"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle -- välillämme on rauha. Sotilaat ymmärtävät toisensa!"

"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen. "Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."

"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.

"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet minun!"

Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva. Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua nukuksissa.

VII Luku.

Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.

Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset, kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus -- paikan erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä edessä _Petrarcan_ puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja sitten -- samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän aikakautensa tulimajakoiksi -- ratsastajan katse siirtyi runoilijasta pois.

Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi -- kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää näillä arvottomilla sivuilla -- paitsi nimeltä ja varjona; vaan tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta! Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) -- mitä olemme sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka, halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä -- hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan -- on ikuinen velallisesi! Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi, silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties, hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten _nimet_ säilynevät hautaa kauemmin; mutta _ajatukset_ jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät kuolemattomiksi -- toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne; ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden kuolemattomuutta valmistamaan! --

Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.

Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi, kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille, kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan -- talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan; sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän riemastuen hyppäsi pystyyn.

"No, Brettone, olen lukenut hetket -- mitä kuuluu?"

"Albornoz suostuu."

"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. _Pardieu_, nytpä veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään nääntymäisilläni?"

Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan, kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka suuntäyden lomassa.

"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"

"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja, kun on perillä."

"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."

"Niitten on niin näin laita. -- Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."

"Mitä arvellee hän Roomasta? Sinne, veljeni, sinne sieluni kallistuu. Noista pikku kaupungeista ja pikku tyranneista en välitä, käyköön niitten kuinka tahansa. Mutta paavi ei saa palata Roomaan. Rooman täytyy tulla omakseni. Tuon uuden valtakunnan pääkaupungin, tuon uuden Attilan saaliin! Siellä kaikki seikat ryhmittyvät edukseni! -- paavin poissaolo, keskisäädyn heikkous, rahvaan köyhyys, ylimysten mieletön ja julma raakuus ovat kauan sitten tehneet Roomasta helpoimman, mutta kunniakkaimman vallotettavan."

"Rukoile taivasta, veljeni, ettei kunnianhimosi sinua viimein paiskaisi perikatoon; sinä aina hukkaat maan näkyvistäsi. Tosiansa, äärettömän rikkautemme avulla saattaisi --"

"Meistä tulee jotakin suurempaa kuin Vapaita Veikkoja, tänään kenraaleja, huomenna seikkailijoita. Muistatko kuinka normannin miekka voitti Sicilian ja kuinka äpärä Wilhelmi teki Hastingsin kentällä sauvastaan valtikan? Tahdonpa sanoa sinulle, Brettone, tuossa hajallisessa Italiassa kruunut ovat aidanseipäissä taitavan käden noukata ne peitsensä kärkeen. Minun suuntani on määrätty; muodostan kauniimman armeijan Italiassa ja voitan sillä Capitolista valta-istuimen. Hassu olin kuusi vuotta sitten! -- Olisin sen sijaan että lähetin tuon hullun rahjuksen Minorbinin Pepinin, itse jättänyt unkarilaisen ja lähtenyt sotureineni Roomaan, niin Rienzin kukistusta olisi seurannut Montrealin nousu. Pepin viekastettiin, ja hän viskasi otuksen pois ajettuaan sen kumoon. Leijona ei usko enää ajoa sakaalille!"

"Mainitsit Rienzin kohtalon, Walter, ota siitä oppia."

"Rienzin", vastasi Montreal, "minä tunnen tuon miehen! Rauhallisina aikoina ja rehellisen kansan parissa hänestä olisi tullut suuren hallitsijasuvun kanta-isä. Mutta hän unissaan hankki lakeja ja oikeuksia ihmisille, jotka halveksivat edellisiä eivätkä halua suojata jälkimäisiä. Me, jotka olemme rajumpaa rotua, tiedämme että uusi valta-istuin on rakennettava läänitys- eikä kansalaistietä; ja kaupunkiin meidän on vieminen leirimme. Rahvaan kädestä tuo uljas tribuuni sai valtansa, -- rahvas sen häneltä veikin; minä voitan sen miekalla ja miekka kädessä sen pidänkin!"

"Rienzi oli liian julma, hänen ei olisi pitänyt suututtaman ylimyksiä", sanoi Brettone, mielien lopettaa viinilekkerin, mutta veljen kova käsi tempasi sen häneltä, ehkäisten aikomuksen.

"Huh", sanoi Montreal, päättäen kulauksensa pitkään henkäykseen, "hän ei ollut tarpeeksi julma. Hän koetti olla oikeatuntoinen sekä olla tekemättä erotusta jalosukuisen ja talonpojan välillä. Hänen olisi pitänyt raivata ylimykset sukupuuttoon, juurta jaksain ja vesoineen päivineen. Mutta sitä ei pystykään kukaan italialainen tekemään. Se on pidätetty minulle."

"Ethän teurastaisi kaikkia Rooman jaloimpia?"

"Teurastaisi! En teurastaisi, mutta anastaisin heidän tiluksensa ja lahjottaisin ne uudelle ylimystölle, Pohjolan reippaalle ja rajulle ylimystölle, joka ymmärtää suojella ruhtinastaan ja _tahtoo_ suojella häntä, joka on heidän oman voimansa lähde. Mutta kylläksi siitä. Ja puhuessamme Rienzistä -- yhäkö häntä vankeudessa kiusataan?"

"Minä tänä aamuna ennen lähtöäni sain kummia kuulla. Koko kaupunki oli liikkeellä, kansaa joka kadunkulmassa. Sanottiin Rienzin asiaa tutkittavan tänään, ja hänen tuomariensa nimistä pääteltiin hänen vapaaksi pääsemistänsä varmaksi."

"Haa! Tuon sinun olisi pitänyt kertoa minulle oitis."

"Sotisiko se tuumiasi vastaan, jos Rienzi asetettaisiin takasin Roomaan?"

"Hm; en tiedä -- syvää ajatusta ja älykkäitä toimenpiteitä tarvittaisiin. En mielelläni lähtisi tästä paikasta, ennenkuin saan kuulla mitä päätetään."

"Olisi ollut viisainta ja varminta, Walter, että olisit jäänyt soturiesi luokse ja uskonut minulle kokonaan tämän seikan suorittamisen."

"Eikä", vastasi Montreal; "olet rohkea poika ja mielevä -- mutta minun pääni on näissä asioissa parempi kuin sinun. Mutta", jatkoi ritari alentaen äänensä ja kaihtaen kasvojaan kädellään, "olen luvannut tehdä toivioretken tuon rakkaan virran rannalle. Voi, minua! -- Mutta kaikkea tuota, Brettone, sinä et ymmärrä -- äläkä siitä huoli. Mitä turvallisuuteeni tulee, niin saatuamme tuon Albornozen aneen, en paljoa pelkää, vaikka tulisinkin ilmi; sitä paitsi olen floriinien tarpeessa. Täällä on tässä maassa saksalaisia, jotka voisivat syödä italialaisen armeijan suuruksekseen, jotka halusta pestaisin joukkooni, mutta heidän päällikkönsä vaitelevat käsirahoja -- nylkyrit! -- Mitenkä kardinaalin floriinit maksetaan?"

"Puolet nyt -- puolet kun joukkosi ovat Riminin edustalla!"

"Riminin! Tuo ajatus hioo miekkani. Muistatko, kuinka tuo kirottu Malatesta ajoi minut Aversasta, hajotti leirini ja pani minut antamaan kaiken saaliini hänelle? Siinä raukeni vuosikausien työ! Ilman sitä lippuni liehuisi nyt St. Angelossa. Tuon velan olen maksava tulella ja miekalla, ennenkuin kesä on lehtensä varistanut!"

Montrealen kauniit kasvot kävivät pelottaviksi hänen tuota sanoessaan; hänen kätensä puristivat miekan kahvaa ja hänen voimakas ruhonsa huojui huomattavasti, merkiten noita rajuja ja armottomia intohimoja, jotka rosvoukselle ja kostolle omistetun elämän ohessa olivat turmelleet luonnon, joka alkujaan oli täynnä sekä sääliä että provencelaisen ritarin tosi urheutta.

Sellainen oli tuo hirmuinen mies, joka nyt (nuoruuden hurjuus talttuneena sekä kunnianhimo karaistuna ja kohdistettuna) kilpaili Rienzin kanssa Rooman herruudesta.

VIII Luku.

Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.

Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla. Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri. Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.

Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen että rahakukkaroon nähden.

Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.

"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin valtiosta, joka _oli_ vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan oikeutta."

"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."

"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no, ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki eteenpäin.

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua -- maan äärissä -- laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja Rooman tribuunin kohtaloita!"

Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa, hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.

Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.

"Pyytäisin sinua, suuri herra", sanoi kimakka, käskevä ääni, "siirtämään ruhoasi hiukan syrjään -- en näe lävitsesi, ja mielelläni tahtoisin että silmäni olisivat ensimmäisinä näkemässä Rienziä, kun hän palaa oikeussalista."

"Kaunis paaschi", virkkoi soturi leppyisesti, tehden tietä Angelo Villanille, "et ole aina pääsevä perille maailmassa käskemällä väkevämpääsi. Vanhemmaksi tultuasi uhkaat heikkoa ja mielistelet voimallista."

"Sitten täytyy minun vaihtaa luontoa", vastasi Angelo (joka oli ruumiiltaan lyhytläntä, eikä vielä täysin varttunut), koettaen yhä kurkottaa itseänsä väkijoukon päitten yli.

Soturi katseli häntä hyväksyen ja huokasi; kummallinen liikutus vavahutti hänen huuliaan.

"Puhut oikein", sanoi hän hetken päästä. "Suo anteeksi kysymykseni töykeys, oletko Italiasta? Kielessäsi olen tuntevinani Rooman murteen, mutta olen nähnyt näkösesi kasvonpiirteet tällä puolen Alppeja."

"Vai niin, veikkoseni", virkkoi paaschi ylpeästi, "mutta, kiitos Taivaan, olenkin Roomasta."

Samassa kova huuto kuului lähinnä oikeussalia olevasta väkijoukosta. Torventoitotukset sen jälleen viihdyttivät syvään äänettömyyteen, ja paavin vartiomiehet, joita oli asetettu oikeustalon edustalle, oikasivat itsensä sekä peräyttivät rahvasta askeleen verran taapäin.

Torvien vaiettua kuului julistajan ääni, mutta hänen sanansa eivät ulottuneet siihen paikkaan, missä Angelo ja soturi seisoivat; ja vain mahtava riemuhuuto, joka kajahti ylt'ympäri laajaa väkijoukkoa -- akkunoista huiskuvat huivit -- katkonaiset huudahdukset, jotka kulkivat suusta suuhun, ilmaisivat paaschille, että Rienzi oli vapautettu. "Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa!" huoahti paaschi suruisena.

"Ja saatkin", sanoi soturi, ja nostaen pojan syliinsä hän jättiläisen voimin tunkeutui eteenpäin sekä puskien elävän virran oikealle ja vasemmalle hän suuntasi kulkunsa vartijain viereen, josta Rienzi oli kulkeva.

Paaschi, puoleksi mielissään, puoleksi harmissaan, sätkytteli vastaan, mutta huomattuaan sen turhaksi hän tyytyi ääneti asemaansa, mitä hän piti syvänä arvonsa alennuksena.

"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."