Part 31

Hänen Pyhyytensä istui pienen ja järeän, papereilla täytetyn pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu; akkunan viereisessä pienessä lokerossa oli elefantinluinen ristiinnaulitunkuva ja sen alla pääkallo ynnä sääriluut, joita koristuksia useimmat munkit silloin käyttivät samassa tarkotuksessa kuin muinaisajan ihmiset -- muistuttamaan elämän lyhyyttä ja sen vuoksi kehottamaan nauttimaan siitä parhaimman mukaan. Lattialla oli paavin alueitten kartta, jossa erittäinkin linnotetut paikat olivat selvästi näkyviin merkityt. Paavi kohotti hiukan päätänsä, kun kardinaalin tulo ilmoitettiin, ja hänen kasvoissaan näkyi avonainen, mutta tunteellinen ja hieman huolehtiva ilme.

"Poikani!" sanoi hän ystävällisesti vastaten spanialaisen nöyrään tervehdykseen, "tuskinpa saatoit aavistaa aamullisen pitkän keskustelumme jälkeen että uudet huolet näin pian vaatisivat neuvojesi tukea. Tosiansa, orjantappuraseppele pistää terävästi kolmenkertaisen kruunun alla, ja ikävöitsenpä usein entisen Toulousen professorin-istuimeni rauhallisuutta; elämäni on murhetta ja vaivaa".

"Jumalan tuuli puhaltaa keveämpänä kerittyyn karitsaan", huomautti kardinaali hurskaana ja säälivän vakavana.

Innocentius tuskin voi pidättää hymyään vastatessaan, "karitsa, joka ristiä kantaa, tarvitsee leijonan voimat. Sen jälkeen kuin erosimme olen saanut ikäviä tietoja; kurjeerimme ovat palanneet Campagnasta -- uskottomien raivo on hirmuinen -- Johan di Vicon voimat ovat lisääntyneet uhkaavassa määrässä, ja Europan peljätyin seikkailija taistelee hänen lippujensa alla".

"Puhuuko hänen Pyhyytensä?", huudahti kardinaali huolestuen, "Fra Morealesta, P. Johanneksen ritarista?"

"En kenestäkään huonommasta soturista", vastasi paavi. "Minä pelkään tuon hurjan seikkailijan ääretöntä kunnianhimoa."

"Syystä kyllä, teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali kuivasti.

"Muutamia hänen kirjeistään on joutunut kirkon palvelijain käsiin; ne ovat tässä, lue ne, poikani."

Albornoz otti kirjeet ja luki ne tarkkaan; sitten hän laski ne pöydälle ja oli hetkisen ääneti ja hajamielisenä.

"Mitä ajattelet poikani?" sanoi vihdoin paavi kärsimättömänä.

"Ajattelen että kun Montrealen tulinen nero ja Johan di Vicon kylmä konnuus lyöttäytyvät yhteen, niin teidän Pyhyytenne ehkä vielä saa kadehtia, jollei professorintuolin rauhallisuutta, niin ainakin sen tuloja."

"Mitä, kardinaali!" sanoi paavi kiivaasti ja kiukun puna kohosi hänen kalpeille ohimoilleen. Kardinaali jatkoi tyyneesti:

"Noista kirjeistä päättäen, Montreal on kirjoittanut kaikille Italian vapaiden peitsien päälliköille ja tarjonnut korkeimman palkan, joka miehelle joka liittyy hänen lippuihinsa, sekä luvannut parhaimman ryöstösaaliin. Hänellä on suuremmoiset tuumat siis! -- Minä tunnen miehen!"

"Mitä on tehtävä?"

"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta. "Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle. Ylös kirkon lippu!"

"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee, Balduinin hurskautta ei enää ole!" --

"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa -- vapaus ja uskonto. Jos uskonto alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää sanaa. 'Ylös kirkon lippu -- ja alas tyrannit!' Julistakaamme puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."

"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi -- vast'edes, kenties, sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."

Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle, minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan. Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa tietää kaikki, mitä --"

"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä sanoma. Tuo Johan di Vico -- rutto häneen! -- joka yhä kutsuu itseänsä (tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset -- Belialin pojat! -- ovat kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? -- Muuan Baroncelli, uusi villitsijä, julmin -- verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan on suosinut -- on noussut -- on päässyt roistoväen avulla valtaan ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"

"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"

"Voi, niin on laita!"

"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani voittoretkelläni --"

"Poikani, tuo kapinoitsija, kerettiläinen --"

"Muuttuu teidän Pyhyytenne anteeksi annon kautta rauhalliseksi alamaiseksi ja puhdasoppiseksi katoolilaiseksi", sanoi Albornoz. "Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, aina tarkotuksemme mukaan. Mitä väliä on hyveellä, joka on hyödytön, ja rikoksella, joka on hyödyllinen meille? Kirkon sotavoima lähtee tyranneja vastaan -- se julistaa kaikkialla paavillisille kaupungeille kansanvaltaisten laitosten palauttamisen. Näettehän, teidän Pyhyytenne, että Rienzin, kansan lemmikin, vapautusta tervehditään teidän todenperäisyytenne vakuutteena -- näettehän, teidän Pyhyytenne, että hänen nimensä on taisteleva edestämme -- näettehän, teidän Pyhyytenne, että suurta villitsijää Rienziä tulee käyttää pikku villitsijän Baroncellin tuhoamiseksi. Meidän täytyy voittaa takasin roomalaiset. Kun he saavat kuulla että Rienzi on meidän leirissämme, niin, uskokaa pois, joukottain on karkureita saapuva tyrannien puolelta -- uskokaa pois, emme milloinkaan enää kuule Baroncellistä."

"Aina älykäs", sanoi paavi mietteissään; "totta on, saatamme käyttää tuota miestä, mutta varoen. Hänen neronsa on pelottava --"

"Ja sentähden sovitettava; jos hänet vapautamme, hänestä on tehtävä meikäläinen. Kokemukseni on osottanut minulle, että, kun et lain voimalla pysty kansanvillitsijään, muserra hän kunnianosotuksilla. Älköön hän kauemmin olko kansan tribuunina. Antakaa hänelle patriicinen _Senaattorin_ nimi, silloin hän on paavin virkamies."

"Tahdon miettiä tuota, poikani, -- tuumasi miellyttävät, mutta huolestuttavat minua. Ainakin hän tutkittakoon, -- mutta jos hän huomataan kerettiläiseksi --"

"Niin hän minun nöyrän neuvoni mukaan julistettakoon pyhimykseksi."

Paavi taivutti alas päätänsä, mutta koetus oli liian vaikea hänelle, ja hetkisen ponnisteltuaan, hän räjähti makeaan nauruun.

"Mene nyt, poikani", sanoi hän ystävällisesti taputtaen kardinaalin kelmeätä poskea. "Mene nyt. -- Jos maailma kuulisi sinun, mitä se sanoisikaan?"

"Että Giles d'Albornozella on juuri tarpeeksi uskontoa muistaakseen että valtio on kirkko, mutt'ei liikoja unhottaakseen että kirkko on valtio."

Näihin sanoihin keskustelu päättyi. Samana iltana paavi määräsi että Rienzille myönnettäisiin tutkinto, jota hän oli pyytänyt.

IV Luku.

Emäntä ja palvelija.

Puuttui kolme hetkeä puoliyöstä, kun Albornoz, ryhtyen jälleen lempijän toimiin, lähetti signora Cesarinille seuraavan kirjelmän:

"Käskynne on täytetty. Rienzin uskontunnustus tulee tutkittavaksi. Olisi hyvä, jos hän valmistelisi itseään. Soveltunee tuolle tarkotuksellenne, josta käsitykseni on hämärä, saattaa vangitun tietoon mikä olette -- tuon armon aikaansaaja. Noin sokeasti jalo sydän voipi luottaa toiseen! Lähetän tämän tuojan mukana määräyksen, jonka nojalla joku palvelijoistanne päästetään vangitun kammioon. Olkoon teidän asianne, jos tahdotte, saattaa hänen tietoonsa tuo hänen kohtalonsa uusi vaihe. Voi, signora, olkoon onni yhtä myötäinen minulle ja suokoon minulle saman suosijan -- huuliltanne on tuomioni lankeava."

Päätettyään tuon kirjeen Albornoz kutsui uskotun palvelijansa, erään espanjalaisen aatelismiehen, joka ei jalossa sukuperässään nähnyt mitään estettä kaikenmoisten kardinaalin käskyjen täyttämiselle.

"Alvarez", sanoi hän, "tuo signora Cesarinille kahdenkesken: hänen palvelijansa eivät tunne sinua. Sitten lähdet valtiovankilaan: tuon näytettyäsi päällikkö laskee sinut sisään. Pidä varalla, kuka käy vangitun Cola di Rienzin luona. Ota selvä hänen nimestään, tutkistele, mistä hän tulee. Ole tarkka, Alvarez. Tiedustele mistä syystä tuo Cesarini on huolissaan vangitun kohtalosta. Kaikki myöskin, mikä koskee häntä itseä, hänen syntyperäänsä, varallisuuttaan, sukuaan, olisi tervetullutta tietoa. Ymmärräthän? Hyvä. Varovaisuutta -- sinulla ei ole mitään määräystä minulta, mitään tekemistä luonani. Olet vankilan virkamies, tahi paavin -- mielesi mukaan. Anna tänne rukousnauha, sytytä lamppu ristiinnaulitun kuvan eteen; pane tuo jouhipaita tuohon sota-asuun. Tahdon että näyttäisi siltä kuin koetettaisiin sitä salata! Sano Gomezelle että dominikaani päästetään sisälle."

"Noissa munkeissa on intoa", jatkoi kardinaali itsekseen, kun Alvarez täytettyään hänen käskynsä oli poistunut. "Ne polttaisivat ihmisen -- mutta raamatun päälle! Ne tulee sovittaa itseensä, jos kolmenkertainen kruunu todella on voittamisen arvoinen.; jos se olisi minun, niin lisäisinpä siihen kotkan sulan."

Ja vaivuttuaan tulevaisuuden aatoksiin tuo rohkea mies unhotti intohimonsa esineenkin. Todellisessa elämässä, määrättyyn ikään tultuaan, kunnianhimoiset miehet tosin rakastavat, mutta se on vaan välinäytöstä. Ja useimmilla miehillä on tosiaan elämässä kiivaampia, vaikk'ei lukuisempia puuhia kuin lemmenpuuhat. Lempi on joutilaan tointa, mutta toimeliaan joutoa.

Signora Cesarini oli yksin, kun kardinaalin lähetti saapui, ja tuskin hän oli kirjoittanut hänen mukaansa muutamia kiitollisuutta ilmaisevia rivejä, jotka näyttivät jaottavan kaikki varokeinot, joilla signoran kylmyys tavallisesti oli ympäröinnyt hänen ylpeytensä, kun hän kutsui paaschi Angelon luoksensa.

Lähestyvän yön hämärä vallitsi huoneessa, kun nuorukainen astui sisään, ja hän erotti vaan himmeästi signoran uhkean vartalon piirteet; mutta hänen äänestään hän huomasi hänen olevan syvästi liikutetun.

"Angelo", sanoi hän lähestyen, "Angelo --" ja hänen äänensä petti hänen. Hän vaikeni ikäänkuin henkeänsä vetääkseen ja jatkoi sitten, "sinä yksin olet palvellut meitä uskollisesti; sinä yksin olet seurannut meitä retkillämme, maanpaossa, -- sinä yksin tiedät salaisuuteni -- sinä seurueestani olet ainoa roomalainen! -- Roomalainen! Tuo oli kerran suuri nimi. Angelo, se nimi on langennut, mutta vaan sentähden, että roomalaisen suvun luonto ensin lankesi. Ylpeä se on, mutta horjuva; riehuva, mutta pelkuri; uljas lupaamaan, mutta rehellisyydeltään mädännyt. Olet roomalainen, ja vaikka olen kokenut uskollisuuttasi, niin syntymäsi epäilyttää minua vilpistä."

"Signora", sanoi paaschi, "olin lapsi, kun otitte minut palvelukseenne, ja olen nyt vasta miehuuden rajalla. Mutta vaikka lienenkin vielä poika, niin tahtoisinpa uhmata uljaimman ritarin tahi rauhanrikkojan peistä puolustaakseni Angelo Villanin uskollisuutta hänen hallitsijattarelleen ja synnyinmaalleen."

"Voi, voi!" sanoi signora katkerasti, "niin ovat tuhannet suvustasi _sanoneet_! Mitä he ovat tehneet? Mutta tahdon luottaa sinuun, niinkuin olen aina luottanut. Tiedän että tavottelet mainetta, että sinussa on nuorukaisen puhdas ja kirkas kunnianhimo."

"Olen orpo ja äpärä!" virkkoi Angelo töykeästi. "Ja olot ärsyttävät minua toimintaan, tahtoisin voittaa oman nimeni."

"Ja olet voittava", sanoi signora. "Vielä näemme ajan, jolloin saat palkintosi. Mutta nyt ole vikkelä. Tuo tänne yksi paaschipuvuistasi -- vaippasi ja päähineesi. Sukkelaan, äläkä virka hiiskaustakaan kenellekään siitä mitä olen sinulta pyytänyt."

V Luku.

Tornin asujain.

Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian. Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!

Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan, vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia, kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.

Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun, mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin, missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi -- "olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi -- vainonnut minua uhrinasi -- Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"

Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen kummalliset kohtalonsa -- hänen murtumaton henkensä -- tuo uusi mahti, jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven mielissä -- Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio; jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen -- kaikki tuo yhdessä teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen -- ei ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä -- ei ainoakaan käsi olisi ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni läksi Avignoniin -- ja joutui vankityrmään!

Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova sydämen hirveän historian -- kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten rajut vaihdokset -- suuttuneen mielihaikean -- kolkon murheen -- ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan erakkomajoissa -- tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka hän unelmissaan oli uudistava -- barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan -- neljä intohimoa, joista jokainen ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen -- intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa -- tuo vapauden ja samalla vallan -- tiedon ja samalla uskonnon haaveksija -- innoittelija -- himoitsija!

"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa -- lohduttavaa. Niitä, jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat, niitten aika on nyt -- olen mielissäni että säästin niille leipää!" Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen. Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa. Ha, ha! se on etevämpi -- se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika, ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun. Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen vankeutensa kumppanit katosivat samassa.

Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.

"Hiukan melua ja kahleitten kilinää -- hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! -- paremmat hereisen unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet -- vieläpä kansatkin -- surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai Rooma!"

Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan. Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.

Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en -- tiedä -- olenko varma --" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen hitaasti kohotessaan seisomaan -- "olenko varma että elävä olento seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."

Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat permannolle -- naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten, kiiltävien kyynelten -- naisen käsivarret syleilivät vangin polvia! Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? -- oletko hän? -- ei, ei -- mutta puhu!"

"Armaani -- jumaloimani -- etkö minua tunne?"

"Olet -- olet!" huudahti Rienzi hurjasti, -- "olet Ninani -- puolisoni -- oma -- --"

Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain heikosti ja epäselvästi häämöttää.

Vihdoin toinnuttuaan -- vihdoin tultuansa järkiinsä -- ensimmäisten katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen perästä. -- Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti suruisena hänen? muotoaan. -- "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin erosimme! -- mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi -- miksi annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä, vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani -- Colani? Valtimosi lyö nopeammin kuin ennen -- otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle olevasi terve!"

"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! -- Sairas mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve -- kyllä! Ja sinä -- sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi. Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä --" sitten keskeytti hän yht'äkkiä -- "Rooma -- kerro minulle Roomasta! Ja sinä -- kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."

"Ei -- ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen. "Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan. Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."

"Voi, sano se vielä kerta!"

"Sinua kuullaan, Colani -- sinun täytyy päästä vankeudestasi!"

"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"

Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, -- ja sen hallitsijana!