Part 30

"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita -- on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää, suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti. Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain. Mahtavat vainosivat minua -- ylpeys ja kateus karkottivat minut vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut, minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti, teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä]; teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"

"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo; "hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."

"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän arvoamme vakuuttaessaan omaansa."

Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka! Käskikö keisari hänen pois?"

"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja kaunopuheliaisuudellaan."

"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin tuli vankeuteen?"

"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me, jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut, että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa -- vapaaehtoisesti, sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana, läksi oikopäätä Avignoniin!"

"Hullusti tehty!"

"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli syytetty kerettiläisyydestä -- panna oli vielä hänen päällänsä. Oli välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä -- lähteä vapaana tahi lähteä kahleissa -- joko roomalaisena tahi rikoksellisena. Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan -- häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan', oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di Rienziä."

"Ja tultuaan perille?"

"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".

"Mitä paavi sanoi?"

"Ei mitään. Tuo torni on hänen vastauksensa."

"Jyrkkä vastaus."

"Mutta on pitempiäkin teitä ollut vankilasta palatsiin, ja Jumala ei luonut Rienzin kaltaisia miehiä tyrmiä ja kahleita varten."

Angelon sanoessa tuon kovaäänisesti ja koko sen innostuksen valtaamana, minkä kukistuneen tribuunin maine oli herättänyt Rooman nuorisossa, hän kuuli huokauksen takanansa. Hän kääntyi hieman hämillään, ja signora Cesarinin huoneen ovessa seisoi ylhäisen näköinen naishenkilö. Hän oli puettuna uhkeaan vaatteukseen, kulta ja jalokivet himmentyivät hänen tummain silmiensä loiston rinnalla, ja hänen tuossa seisoessaan pystyisenä ja valtaavana, ei milloinkaan enemmän näyttänyt otsa luodulta kuninkaallista kruunua varten -- ei milloinkaan inhimillinen kauneus täydellisemmin toteuttanut sankaritar ja kuningatarihannetta.

"Antakaa minulle anteeksi, signora", sanoi Angelo epäröiden, "puhuin kovasti, häiritsin teitä; mutta olen roomalainen ja aineeni oli --"

"Rienzi!" sanoi nainen lähestyen, "se on sovelias aine liikuttamaan roomalaisen sydäntä. Ei mitään anteeksipyyntiä. Voi, jospa" -- ja signora vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten muuttuneella ja arvokkaammalla äänellä -- "jospa sallimus asettaa Rienzin takasin hänen oikeaan asemaansa, hän on tietävä mitä sinä hänestä ajattelet."

"Kun te, signora, joka olette Neapelista", sanoi Angelo omituinen korko äänessään, "noin puhutte maanpakolaiseksi joutuneesta, mitä tuntenen minä, jonka hallitsija hän oli?"

"Rienzi ei ole Rooman yksin -- hän on Italian -- maailman", vastasi signora, "ja sinä Angelo, joka uskallat puhua noin kukistuneesta, olet osottanut kuinka uskollisesti palvelet niitä, joilla on onni omistaa sinut."

Puhuttuaan signora katseli kauan ja tarkkaan paaschin alas käännettyä ja punastunutta muotoa, katsein, jotka olivat tottuneet lukemaan sielun kasvoista.

"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen, "naiset harvoin -- paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu pihalta?"

"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. -- Kardinaali itse on tullut."

"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.

II Luku.

Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.

Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja kylmäverinen -- urhea kuin ritari, viekas kuin pappi -- sellainen oli Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.

[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä vaivannut häntä enää tileillä.]

Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu, ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.

"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on eronhetkestä saakka ollut luonanne."

"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen maineensa kavaltamista."

"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."

Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:

"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte rakastavanne minua."

"Luulette!" matki spanialainen.

"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? -- Minä pyydän teitä sitä käyttämään hyväkseni."

"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä? Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? -- Valtani on orjanne."

"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi -- se on kosto!"

Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.

"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu. Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen anteeksi! Jatkakaa, signora."

"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.

"Tietysti", vastasi kardinaali hiukan kummastellen, "olisimmepa kehnoja valtiomiehiä, jollemme tuntisi paavin vallan pääkaupungin tilaa; ja sydäntäni surettaa tuo onneton kaupunki. Mutta miksikä tiedustelette Rooman oloja -- olettehan --"

"Roomalainen! Tietäkää, jalo herra, että minulla on syyni, minkätähden sanoin olevani Neapelista. Teidän tunnollisuudellenne paljastan salaisuuteni -- olen Roomasta! Kertokaa minulle sen tilasta."

"Ihanaiseni", vastasi kardinaali, "pitihän tietämäni että tuo otsa ja olemus eivät olleet kevyestä Campaniasta. Pitihän järkeni sanoman minulle että niistä näkyi maailman valtijattaren leima. Rooman tila", jatkoi Albornoz vakavampana, "on pian kuvattu. Tiedätte että ky'ykkään, mutta röyhkeän Rienzin kukistuttua, Pepin, Minorbinon kreivi (Montrealen kätyri), joka oli antanut apuaan hänen karkottamiseensa, oli aikeissa luovuttaa Rooma Montrealen haltuun -- mutta hänellä ei ollut voimia eikä älyä tarpeeksi, ja ylimykset ajoivat hänen tiehensä, samoin kuin hän oli ajanut tribuunin. Jonkun ajan kuluttua uusi kansanvillitsijä, Juhani Cerroni, vihittiin Capitolissa. Hän taas karkotti ylimykset, uusia mullistuksia seurasi -- ylimykset kutsuttiin takasin. Rienzin heikko seuraaja kutsui kansan aseisin -- turhaan; peloissaan ja toivottomana hän luopui vallastaan ja jätti kaupungin Orsinein, Colonnain ja Savellien esteettömän riehunnan saaliiksi."

"Tuon tiedän, jalo herra, mutta kun hänen Pyhyytensä oli noussut Clemens VI:n istuimelle --"

"Sitten", sanoi Albornoz ja hänen kelmeä otsansa hieman synkistyi, "sitten seuraa kertomuksen mustempi osa. Kaksi senaattoria valittiin paavin suostumuksesta".

"Niiden nimet?"

"Bertoldo Orsini ja yksi Colonnoista. Muutaman viikon kuluttua elantovarojen korkea hinta alkoi purra roistoväen vatsaa -- kansa nurisi, tarttui aseisin, piiritti Capitolin --"

"Hyvä, hyvä", huudahti signora taputtaen käsiänsä ja osottaen vilkkainta osanottoa kertomukseen.

"Colonna vain pääsi pakoon viheliäisessä valepuvussa; Bertoldo Orsini kivitettiin kuoliaaksi."

"Kivitettiin!"

"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko. Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen välikappale."

"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora äkkiä, "ja se on -- Rienzin palauttaminen!"

Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? -- Olettehan jalosukuinen -- saatatteko toivoa plebeijin nousevan? Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."

"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen -- vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista ja hautakivistä -- teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan _omista_ laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä, jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"

"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi, "ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu, puhu aina!"

"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta; mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja Colonnain ikeen alla -- heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi kuin italialainen signora -- minä olen roomalainen nainen -- itken verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin, jalo herra, -- että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri, suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."

"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."

"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja ylpeä -- suuret henget aina ovat -- mutta hänen ainoakaan toiveensa ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen kaikki ajatukset hänen eduistaan -- niistä en puhu. Tahtoisitte palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet. Kansanvillitsijät eivät myöskään -- Rienzi yksin onnistuu; hän yksin pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa -- hän yksin kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa, palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"

Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:

"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä, älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen lemmenkilpailijaa?"

"Jalo herra", sanoi signora, "te olette minun ihailijani, mutta arvonne ei minua kiusaa -- kultanne ei voi ostaa. Jos minua rakastatte, minulla on oikeus käyttää palvelustanne mihin toimeen haluan -- se on ritariuden laki. Jos milloinkaan suon etusijan kuolevaiselle rakastajalle, niin suon sen sille miehelle, joka antaa takasin synnyinmaalleni sen sankarin ja pelastajan."

"Suloinen isänmaanystävä", sanoi kardinaali, "sananne rohkaisevat toivoani, mutta ne laimentavat kunnianhimoani; sillä mielelläni tahtoisin että lempi yksin, eikä palvelus, soisi minulle pyytämäni aarteen. Mutta kuulkaa, ihana nainen, arvaatte valtani liian suureksi: en voi pelastaa Rienziä -- häntä syytetään kapinannostosta, hän on kerettiläisyydestä kirkonkirouksessa."

"Voitteko saada hänen tutkittavaksi?"

"Kenties, signora."

"Se _on_ hänen vapautuksensa. Ja toimittaa hänen yksityisesti paavin puheille?"

"Epäilemättä."

"_Se_ on hänen takasin asettamisensa! Siinä kaikki mitä pyydän!"

"Ja sitten, suloinen roomatar, on _minun_ pyyntöni vuoro", sanoi kardinaali intohimoisesti, laskeutuen polvelleen ja tarttuen signoran käteen. Tuona hetkenä ylpeä signora tunsi olevansa nainen -- hän punastui hän vapisi, mutta tuo ei ollut (jos kardinaali olisi voinut lukea tuon sydämen) intohimoa tai heikkoutta; se oli kauhua ja häpeää. Kärsivänä hän antoi kätensä kardinaalille, joka peitti sen suuteloilla.

"Näin tenhottuna", sanoi Albornoz nousten seisomaan, "en epäile menestyksestä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."

Hän puristi hänen kättään sydämelleen -- nainen ei tuntenut sitä. Hän huokasi jäähyväisensä -- hän ei kuullut sitä. Pitkään hän katsoi ja hitaasti hän läksi. Mutta hetkistä ennen kuin signora tointui ja tunsi olevansa yksin.

"Yksin!" hän huudahti haikeasti, "yksin! Voi, mihin olen ryhtynyt -- mitä olen sanonut! Uskoton ajatuksissakaan _hänelle_! Voi, en koskaan, koskaan! Minä, joka olen tuntenut hänen pyhäin huultensa suutelon -- joka olen uinunut hänen kuninkaallisella sydämellään -- minä! -- Pyhä Äiti ole minulle suosiollinen ja anna minulle voimia!" hän jatkoi, katkerasti itkien ja lankesi polvilleen sekä vaipui hetkeksi rukoukseen. Sitten noustuaan ylös tyynenä, mutta kuolonkalpeana ja kyyneleet vuotaen raskaasti pitkin hänen poskiaan, hän astui akkunan ääreen; hän työnsi sen auki ja kumartui eteenpäin. Ehtooilma hiveli hellästi hänen ohimoltaan; se viivästi, se lievensi kuumetta, joka poltti sisällä. Uhkaavana kohosi hänen edessään synkässä varjossa torni, johon Rienzi oli lannistettu; hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja kääntyessään poispäin hän veti esiin hameensa poimuista vähäsen ja terävän tikarin. "Pelastettuani hänen kunniaan", hän jupisi, "_tämä_ on pelastava minun häpeästä!"

III Luku.

Pyhiä miehiä -- viisasta neuvottelua -- oikeita päätelmiä -- kehnoja perusteita.

Vaikka Espanian sotainen kardinaali oli rakastunut signora Cesarinin kauneuteen ja melkein yhtä paljon hänen ylevään henkeensä, lempi ei niinkään ollut hänessä vallitseva intohimo, kuin tuo kaiken elämän toiminnan täydellisen menestyksen kunnianpyynti, joka siihen saakka oli elähyttänyt hänen luonteensa ja viitannut hänen elämänratansa. Mietiskellessään signoran luota lähdettyään tuota hänen toivomustaan, saada Rooman tribuuni palautetuksi, hänen kokenut ja juurtajaksainen järkensä katsahti, mitä etuja hänen omille valtiollisille aikeilleen saattaisi koitua tuosta palveluksesta. Olemme nähneet että uusi paavi oli aikeissa ryhtyä hankkimaan takasin perintötiluksiansa, jotka kykenevät ja vihamieliset tyrannit olivat häneltä riistäneet. Tätä tarkotusta varten jo koottiin sotavoimia ja kardinaali oli salaisesti nimitetty niitten päälliköksi. Mutta nuot voimat eivät vastanneet yritystä, ja Albornoz oli suuresti riippuvainen asian moraalisesta voimasta, jonka tuli hankkia rekryyttejä lippujen juureen hänen kulkiessaan Italian valtioitten läpi. Rienzin ihmeellinen kohoaminen oli herättänyt ääretöntä innostusta kaikissa Italian valtioissa. Ja sitä oli vielä valtaavalla kaunopuheliaisuudellaan pitänyt vireillä ja tulistuttanut Petrarca, joka siihen aikaan, ollen suuremmassa mahdissa, mihin yksinäinen kirjamies milloinkaan, ennemmin tai myöhemmin on päässyt (Ferneyn viisaskin lukuunotettuna), oli pannut liikkeelle rohkeimman neronsa Rooman tribuunin hyväksi. Rienzin kaltainen seuralainen vaikuttaisi kardinaalin leirissä maneetin tavoin Italian nuorisoon ja yritteliäisyyteen. Lähestyessään Roomaa hän saattoi itse päättää, minkä verran oli järkevää päästää Rienzi paavillista valtaa edustamaan. Ja sillävälin roomalaisen vaikutusta? saattoi käyttää hyväkseen joko pelottamaan kapinallisia ylimyksiä tahi sovittamaan itsepintaista kansaa. Toiselta puolen kardinaali oli kyllin älykäs huomatakseen ettei mitään hyvää saattanut koitua Rienzin nykyisestä vankeudesta. Päivä päivältä se herätti syvempää ja yleisempää osanottoa. Hänen yksinäiseen tyrmäänsä puolet tasavaltalaisen Italian sydämiä olivat kääntyneinä. Kirjallisuus oli liittänyt uuden ja äkkiarvaamattoman ja sentähden mahtavan vieläpä epäsuhtaisen voimansa hänen asiaansa; ja paavi, joka ei uskaltanut ruveta hänen tuomarikseen, oli tullut hänen vihatuksi vanginvartijakseen. "Kansanmieleinen vanki", virkkoi kavala kardinaali itsekseen, "on vieraista vaarallisin. Tee hänestä jälleen palvelijasi, tai tuhoa hän vihollisenasi! Tässä tapauksessa en minä näe muuta valittavaa, kuin irtipäästämisen tahi puukon!" Näin mietiskellen tuo kyvykäs, syvästi aikansa macchiavellismiin perehtynyt vehkeilijä erotti valtiomiehestä lempijän.

Kääntyen sitten tuohon toiseen ominaisuuteen hän tuossa rakastettunsa vakavassa osanotossa tunsi ikäviä aavistuksia. Mielellään hän olisi jonkun isänmaallisuuden haaveilun tahi kostonpyynnin syyksi lukenut Cesarinin huoleksimisen, ja lemmittynsä jäykässä ja ylpeässä luonteessa oli paljon, mikä puolusti tuota uskoa. Mutta hänen oli tunnustaminen itsellensä mustasukkaisesti vaanivansa jotakin piilevää sivutarkoitusta, joka koski hänen turhamaisuuteensa ja säikäytti hänen lempeänsä. "Olkoon miten tahansa", hän tuumi kääntyen vastenmielisesti pelostaan, "minä saatan käyttää hänen omia aseitaan; voin saada Rienzin vapaaksi ja vaatia palkkaani. Jos se kielletään, sama käsi, joka avasi vankilan, saattaa jälleen ummistaa kahleet. Hänen huolessaan on minun valtani!"

Noita ajatuksia kardinaali yhä mietiskeli palatsissaan, kun hän yhtäkkiä kutsuttiin paavin luokse.

Paavin palatsissa ei vallinnut enää Clemens VI:n loistava ja hieno ylöllisyys, ja ivallinen kardinaali hymyili itsekseen etuhuoneitten kolkolle hiljaisuudelle. "Hän tahtoo näyttää esimerkkiä -- tuo limogesiläisparka!" tuumi Albornoz, "ja saa vaan harmikseen huomata että mitättömin piispa saa hänen varjoon. Hän nöyryyttää itsensä ja luulee että nöyryys tarttuu".