Part 3

"Ei mar", sanoi Luigi, reipas, veitikkamainen teurastaja, "mitä mies rehellisesti pystyy voittamaan neitosilta tahi vaimoilta, pitäköön hyvänänsä, olkoon hän plebeiji tahi ylimys -- se on minun siveys-oppini; mutta kun inhottava patriicivanhus, huomatessaan etteivät lempeät sanat tahdo vaikuttaa lempeitä silmäyksiä, väkisin vie neidon saksalaisen karjun seljässä, jolla on puukko vyöllä yljän lohdutukseksi -- häntä minä sanon irstaaksi ja avionrikkojaksi."

Tällaisia olivat huomautukset ja mielenpurkaukset, jotka seurasivat ylimystä, mutta perin erilaisia olivat katseet ja sanat, mitkä kohtasivat saksalaista soturia.

Yhtä kiireesti, vieläpä kiireemminkin teki väkijoukko tietä hänen aseissaan raskaasti astuessaan, mutta ei kunnioituksesta -- silmä välkkyi hänen lähestyessään, poski vaaleni -- pää kumartui -- huuli värähti; jokainen tunsi vihan ja pelon pudistuksen, ikäänkuin kohdatessaan peljätyn verivihollisen. Selvään ja kiukuissaan huomasi julma palkkasoturi yleisen inhon merkit. Hän astuskeli töykeästi ja katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulleen -- puoleksi ylenkatseellisesti hymyillen, puoleksi kostoa uhkaavana; ja hänen pitkä, vaalea, suortuvainen tukkansa, kellertävä huulipartansa ja jäntereinen runkonsa olivat italialaisten tummien silmien, sysimustien kiharoitten ja hentojen vartaloitten jyrkkänä vastakohtana.

"Perkele korjatkoon nuot saksalaiset kurkunleikkojat!" jupisi hampaitansa kiristellen joku porvareista.

"Amen!" vastasi sydämestään toinen.

"Hiljaa!" sanoi kolmas, arasti katsahtaen ympärilleen. "Jos joku heistä sattuu kuulemaan, olet mennyt mies."

"Voi Rooma, Rooma! mihin olet vajonnut!" sanoi katkerasti muuan mustaan puettu ja muita ylhäisemmän näköinen kaupunkilainen, "vapistessasi palkatun barbaarin astuessa kaduillasi!"

"Kuulkaa häntä, hän on oppineitamme ja varakkaita kaupunkilaisiamme!" sanoi teurastaja kunnioittaen.

"Hän on Rienzin ystävä", sanoi toinen joukosta, kohottaen lakkiaan.

Silmät maahan luotuina ja kasvoissa murhe, häpeä ja kiukku nähtävästi kuvaantuneina, Pandulfo di Guido, jalosukuinen ja arvossa pidetty kaupunkilainen, kulki hitaasti halki väkijoukon ja katosi.

Sillävälin Adrian, päästyään eräälle kadulle, joka vaikka se olikin väkijoukon lähellä, oli tyhjä ja autio, kääntyi julman toverinsa puoleen. "Rudolf", hän sanoi, "kuule! -- ei laisinkaan väkivaltaa kaupunkilaisille. Palaja väkijoukkoon, kokoa ystävämme, vie pois ne tuolta näyttämöitä; älä salli että Colonnaa moititaan tämän päivän väkivaltaisuuksista; ja vakuuta minun nimessäni puoluelaisillemme, keisarin kädestä saamani ritariarvon kautta vannovani, että Martino di Porto on näistä häväistyksistä minun miekastani saapa rangaistuksensa. Mielelläni tahtoisin itse, omassa persoonassani, hillitä melskeen, mutta minun läsnäoloni vain näyttää enentävän sitä. Mene -- sinun sanasi painavat heidän joukossaan."

"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova; minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta -- joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon -- (paitsi omiansa!) -- minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut kuuliaisuutta."

"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen, mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:

"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e _meistä_ peräytyvä puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule! melu kasvaa -- eripuraisuus yltyy -- mene -- älä silmänräpäystäkään hukkaa!"

Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.

Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen: "Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde -- tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar -- kuinka ovat petolliset ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi -- pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina -- kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka, hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä -- ja me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta -- me Caesarein pojat, puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat pelkuruuttamme -- jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme kiitollisissa sydämissä!"

Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden, että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois, sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan enkelin heikkoutta.

Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman. Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa, rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan -- näitten äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.

Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä, vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri, päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen kaltaiseksi -- mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden -- vaikutuksen jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten virrasta.

Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.

Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä -- huuto, jossa puhui tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus -- ilmaisi puheen päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt. Jokainen poski hehkui -- jokainen kieli puhui; puhujan mielentila oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut aseet plebeijien kiukulta -- hän oli saarnannut vapautta, mutta hän oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta. Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa -- kun hän aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta, puhuu kansalle, jota sorretaan.

IV Luku.

Eräs seikkailu.

Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa, joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.

Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan. Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja muinaisesta historiasta.

Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa -- vaikka hän jälleen oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä. Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus, jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan, joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.

Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa, yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.

Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut runoilijan ystävyyden -- ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä, hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää samaa perus-aatteitten ylevyyttä -- mutta hän ei ollut onnistunut. Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.

Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä ja poissa Roomasta.

Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden ritarillisuudella.

Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla; ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi maanmiestensä hellemmät intohimot -- hän kunnioitti kauneutta ja piti lempeä jumaluutena.

Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa, johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin. Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin, "varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian, joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi -- nyt olen tutkiva miestä itseä."

Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului, riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain silmäyksin.

"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana kotoakaan."

"Oi! Benedetta, se on _hän_! tuo nuori signor, hän on Adrian!"

"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin kuin tähän asti."

Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.

"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi liian ylpeä --"

"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"

"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit _hänestä_?"

Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.

"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."

Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.

"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi viikkoa sitten palasi Roomaan".

"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"

"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin käyttänyt aikasi."

"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta? Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen -- kunniakas ja aurinkoinen aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta, ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö siinä ole kylläksi lemmen onnea?"

"Mutta jos hän ei rakasta _sinua_?"

"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin, kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo, tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä, olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus mennyttä!"

Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu -- kaikki sen hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet? Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet, mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi, kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa merkkiä.

Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.

"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora, juokse -- tahi joudumme heidän käsiinsä!"

Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään -- naisten liehuvat verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen toveriensa äänekäs nauru.

"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"

"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".

"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' -- eikä hän ollut vaan kuudentoista!"

"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! _Oh che bella faccia!_ mikä väri, mitkä silmät! -- älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden -- ei tarvitse: riemuitse voitostasi -- itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."

"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy laatuun -- minä en ole ilman ystäviä -- tämä häväistys ei ole tapahtuva!"

"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? -- vastustelee ja huutaakin! -- Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen ympärilleen -- lopettakaa tämä musiikki -- sillä lailla! kantakaa hän edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi, kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."

Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen hänen eteensä.

"Voi, signor kulta, pelastakaa meidät Kristuksen tähden! vapauttakaa nuori emäntäni -- hänen ystävänsä pitävät teistä paljon! Me olemme kaikki colonnalaisia, olemme totta tosiaankin colonnalaisia! Pelastakaa omien klienttienne heimolainen, armollinen signor!"