Part 29

Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan -- kummasteli voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään, mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä, hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan, jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli, kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni -- pian, pian, en hetkeäkään enää menetä."

Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana. Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin: "vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"

Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa? Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."

Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti Rienzin rintaa vastaan.

"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"

"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.

"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle? Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä -- poikki rosvojen vuoristojen -- läpi vihollisteni linnotuksen -- halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni hintaa -- olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn tarkotukseen!"

Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään, vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.

"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta, "tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."

"Totta", vastasi Rienzi heräten haaveiluistaan. "Mutta älä pelkää, minä olen uneksinut pelastavani hänet, sukuni helmen ja lemmikin. Ole pelkäämättä, minä en pelkää."

"Tiedätkö mistä etsiä?" sanoi Adrian kärsimättömänä, "luostarissa on perin toisellaisia vieraita."

"Voi, niin sanoo uneni!"

"Älä unista puhu", sanoi lempijä, "ellei sinulla ole muuta opasta, niin erotkaamme heti häntä etsimään. Minä lähden tuota katua, sinä vastakkaista, ja auringon laskiessa kohdatkaamme toisemme samassa paikassa."

"Jyrkkä mies!" sanoi tribuuni juhlallisena, "ole herjaamatta näkyjä, joissa taivas puhuu vertauksissa valituilleen. Sinä pyydät neuvoa inhimilliseltä viisaudeltasi, minä vähemmän luulotteleva, seuraan salaperäisen Kaitselmuksen käden viittaa, joka nytkin valopatsaana liikkuu silmäini edessä hirmujen korvessa. Niin tapaa minut tässä päivän laskiessa, niin näet kenen opas on varmin. Jos uneni puhuu totta, olen näkevä sisareni elossa, ennenkuin aurinko ennättää tuon kukkulan, P. Markuksen kirkon luona."

Rienzin ankara vakavuus herätti Adrianissa toivoa, jota hänen järkensä ei ottanut hyväksyäkseen. Hän näki hänen poistuvan uljain ja reippain askelin, ja hänen laahustava vaatteuksensa loi hänen ryhtiinsä vielä enemmän arvokkaisuutta; sitten hän poikkesi oikeanpuoliselle kadulle. Hän ei ollut ehtinyt puoliväliin, kun hän tunsi viitastaan nykäistävän. Hän kääntyi ja näki Becchinon ruman naamarin.

"Pelkäsin että olitte valmis ja että toinen oli tehnyt tehtäväni", sanoi haudankaivaja, "kun ette palannut vanhan ruhtinaan palatsiin. Ette erota minua toisista, näemmä; minä olen se, jota pyysitte etsimään --"

"Ireneä!"

"Niin, Irene di Gabriniä; lupasitte hyvän palkinnon."

"Saatte."

"Seuratkaa minua."

Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia. "Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra, josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet olivat Bianca di Medici ja -- mikä tuo toinen oli?"

"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia ruumiita."

"Sen teit -- oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"

"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole nähnyt, hopealla kirjaeltu."

"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko keskellä."

"Oli."

"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään -- kihlauspäivänämme!" Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.

"Etkö muuta tiedä heistä?"

"En mitään."

"Siinäkö kaikki, mitä olet saanut tietoosi, lurjus?" huusi Adrian.

"Malttakaa. Koetuksesta koetukseen on minun vieminen teidät, porras portaalta, voittaakseni palkintoni. Seuratkaa, signor."

Kuljettuaan useita katuja ja kujia Becchino seisahtui toisen, vähemmän uljaan rakennuksen edustalle. Taas hän kolahutti kolmasti vartijan ovea, ja ulos astui tällä kertaa vanha mies, surkastunut ja halvattu, jota kuolema ei näyttänyt kehdanneen korjata.

"Signor Astuccio", sanoi Becchino, "antakaa anteeksi, mutta sanoinhan että vaivannen teitä vielä. Tämä on se herra, joka haluaa tietää mitä usein olisi paras olla tietämättä -- mutta se ei ole minun asiani. Tuliko eräs naishenkilö -- nuori ja kaunis -- tummatukkainen ja sorjavartaloinen tähän taloon, ruton ensi oireissa, kolme päivää sitten?"

"Kyllä, hyvinhän sen tiedät, ja vielä paremmin tiedät että hän kaksi päivää sitten läksi: hänestä oli vähän vaivaa, vähemmän kuin monista!"

"Oliko hänen yllään mitään silmiinpistävää?"

"Oli, oli, kiusallinen mies, sininen vaippa, hopeatähtinen."

"Lieneeköhän teillä aavistusta hänen entisistä oloistaan?"

"Ei muuta kuin että hän kovin houraili Santa Maria di Pazzin luostarista, rosvoista ja pyhäinhäväistyksestä."

"Oletteko tyytyväinen, signor?" kysyi haudankaivaja, voittoriemussaan kääntyen Adrianiin. "Mutta tyydytänpä teidät paremmin, jos teissä on rohkeutta. Haluatteko seurata?"

"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää peljättävää?"

Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan. Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget jalkain vieressä.

Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa järkähtämättömät.

"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen, "tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? -- Näky kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa -- jollei tosiansa, niinkuin minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, _omani_."

"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."

"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta, mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."

Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken kuolevaisten ylpeyden -- tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken, mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!

Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan partaalla ja katsoi alas.

* * * * *

Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri vainajata. Mutta alhaalla, _siellä_ oli iljettävä kauhistus! Sekasin viskottuina -- muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja mädäntyneissä kääriliinoissaan -- viruivat viimeksi saapuneet vieraat, ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten, kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen, sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan, häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina! Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit -- neuvosmiehen taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen, siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä, seiniin ja -- -- --

* * * * *

Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut, jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton miekalla lannistetut vangit?

Mutta koko tuossa hovikunnassa -- täynnä kauneutta ja jaloutta, nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta -- yhteen ainoaan kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena -- pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan -- oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan äidillekin tuntemattomana, -- mutta yllään tuo kovaonninen vaippa, jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää -- hän horjahti haudankaivajain syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella -- venyi viheriällä nurmella -- opas seisoi hänen vieressään -- pidellen suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa. Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.

"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta; harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään. Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä, heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin pitäisitte lupauksenne."

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi palvelus vielä."

"Äiti parkani sielun kautta, teen."

"Ota tuo -- tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan -- erikseen -- yksin! Lupaatko? -- vannotko? -- hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin tulee kunnian ja epätoivon -- torvien soidessa ja lippujen liehuessa -- uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! -- Paitsi ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"

SEITSEMÄS KIRJA.

VANKEUS.

I Luku.

Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.

On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu yhdestä ainoasta aiheesta -- yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta, kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden päätökseen -- uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän, niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin, lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.

On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin -- tuohon rauhalliseen valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta, pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen -- heidän leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.

Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa; ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti kansalaisvapauden yleistä suojelusta -- nosti alhaista ja vastusti sortajaa.

Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar. Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini. Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa hetkeä.

Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.

"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme ei pidä kiirutta."

"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen, katsellen surkutellen komeuttaan.

"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. -- "Mitähän nyt uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"

"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.

"Mikä hän muu on, kun, vaikka on paavi, ei vielä huomaa, että olisi aika heittää naamari silmiltä? Siivo kardinaali -- irstas paavi, se on se vanha sananlasku; jokin vika on sen miesparan päässä, jos hän noin erakkona pysyy."

"Aha, jo ymmärrän, mutta onpa toden totta hänen Pyhyydellään tarpeeksi sijaisia. Piispat kyllä pitävät huolen, etteivät naiset, taivas heitä siunatkoon, tule vanhanaikaisiksi; eikä Albornozkaan todista sananparttasi, mitä kardinaaleihin tulee."

"Totta, mutta Giles on taistelija, -- kardinaali kirkossa, mutta sotilas sen ulkopuolella."

"Voittaako hän tämän linnan, luuletko, Angelo?"

"Linna on naispuolinen, mutta --"

"Mutta mitä?"

"Signora on luotu valtaan ennemmin kuin lempeen, olkoon hän kuinka kaunis tahansa. Hän pitää Albornozta ruhtinaana, mutta ei lempijänä. Millainen hänen askeleensa, se halveksii kultakankaitakin!"

"Kuule", huudahti Giacomo rientäen akkunaan, "kuule kavioitten kapsetta! Julkinen joukko!"

"Palaavat haukkajahdista", vastasi Angelo, katsellen halukkaasti ratsastajia, jotka kulkivat ohi pitkin kapeata katua. "Töyhdöt liehuvat, ratsut tepastelevat -- katsos kuinka tuo keikari mielistelee naistaan!"

"Vaippansa näkyy olevan samankarvainen kuin minun", huokasi Giacomo.

Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen. Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.

"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."

"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista häkkiä", lisäsi Giacomo.

"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei ole meitä korkeampi."

"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."

"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä _olen_ roomalainen ja olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di Rienzin nimelle tuleva."

"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni", mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa. Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta, että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan hopeakruunun? Ja --"

"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää kuinka asian laita on. Lähdettyään _viimeksi_ Roomasta (tiedäthän että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa) _tribuuni_ -- --" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka _oli_ ja _on_ oleva -- matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana suojanaan, -- tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."

"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, -- niinkuin veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."