Part 28

"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli ilmaissut etsittävänsä nimen -- "Irene -- Irene di Gabrini, kerran kuuluisan Rienzin sisar!"

"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin. Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen luokseen, mutta paras se onkin -- hän lähti pois monta päivää sitten erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen. No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista, tummista silmistään, "Lemmen hovista?"

"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan, mutta vielä epäillen.

"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota vastaan, kuningatar, alamaisesi."

Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse, jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa, hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.

Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen. Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt", sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä. Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."

Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti käännettyinä olivat seuraavat:

Florentiiniläisen neidin laulu.

Sä nauti hetken riemussa, Jos huomen synkistyypi, Tai murhe linnas helposta Pian kuolemalle myypi.

Me kuolon kaikki -- murhe pois! Sep' oiva herra vasta! Jos kaiken päivän pilvet ois, Sais yökin varhemmasta.

Sä lemmi -- juhli -- hulmua, Se haudan ohje meillä! Kun itse kumpus kuolema Verhoopi laakereilla.

[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti istutettiin vainajien hautakummuille.]

Kun katsot lemmittyysi sie, Saa silmäs kirkkahiksi -- Jos pyhäin osa riemu lie, Näin valmistumme siksi.

Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana -- kukin vuorostaan jatkaen esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli, toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä, paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta mässäyksestä -- kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat -- kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.

Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä, ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi -- tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin, hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat. Hän kääntyi ja huomasi Marianan.

"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"

"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista -- parempi on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."

Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä _sinäkin_ unhotetaan!"

"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien, "en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti, jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi -- _pyhäkin_ lempi -- näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."

"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene -- (sekö hänen nimensä?) -- oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään, enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"

IV Luku.

Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.

Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin. Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, -- siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta -- kaiken tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.

"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan, "minä tunnen sen itsessäni -- tuon Raatelevan ja Näkymättömän -- tuhoni on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"

Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin, ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin surullisine kulkueineen, väistyivät _bene vobistaan_ jupisten horjuvaa tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut sekä elää että kuolla.

"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini, taivaallisen järven rannoille - Irene!"

Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä talosta.

"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan ja erittäin avarapoimuisia -- näin eroten toskanalaisen kuosin yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta -- "turhaa paeta leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"

"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin? Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme turvallisemman asunnon."

"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen, jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan tietäisimme mihin paeta -- mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"

"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa, miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! -- Ei tuota kellohevosta eikä ruumisvaunuja."

Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa -- katsoi häntä kasvoihin -- kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!" (hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) -- "rutto!"

"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä -- älä koske minuun, olet koskenut häneen -- tässä eroamme!"

"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu! -- auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"

Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen, säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä. Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman tartunta ei pelottanut? -- hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen lähestyivät ennenmainitusta koppelista. -- "Pikemmin, pikemmin, Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa. Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän katon alle."

"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme laiminlyö."

"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä -- siitä minä pidän huolen. Minä autan teitä, niin -- eteenpäin -- mutta hiljaa!"

Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana, otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan sortajaa -- ruokkimaan nälkäistä -- lievittämään kurjuutta. Ne yksin tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen -- jonka uskonto on itsenuhraamista -- jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen -- jonka jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan askelin kuoleman haudoilla!

Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan -- niin pitkin tuota katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa -- kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko, joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin, etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!" vastasivat mielettömät juopuneet.

"Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko! Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko. Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle, Eläköön kiro maan -- se on siunaus mulle!"

"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."

"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."

"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan. Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on muitakin keinoja kuin gavocciolo." --

Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä, osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.

V Luku.

Erehdys.

Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten mielenponnistusten siittämää.

Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen. Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla, pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa, nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa! Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista katkonaisista houreista että _hänen_ tähtensä kaupunkiin oli tultu, kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset, tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen -- ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia -- hänelle osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman uskollisuutensa uhrina -- hänestä riippuvana -- häilyen elämän ja kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava -- tuo ylpeiltävä, mutta holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava -- tuo pelastettava pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön romantillista intoa -- morsiamen harrasta jumaloimista -- äidin hellää huolenpitoa lapsestaan.

Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset -- hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät voimat pettäisi häntä -- kykenemättä sulkemaan silmiään -- vaikka hän samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa vaipui unosen helmaan -- kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana. Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan pettynyt -- sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö", sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei, nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."

Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.

Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää -- hänen kasvonsa, huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina. Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen -- vaan pitkäveteisin siemauksin Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua, tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten, milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät vartalot.

"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi heistä äreästi; "vaikka tämä on _kolmas yö_! Hän on meidän omamme".

"Hiljaa, hän nukkuu -- pois; rutto ei ole tarttunut häneen".

"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"

"Lähtekää -- tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"

Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle, kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui kuulumattomiin.

Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut -- hän tuskin veti henkeään -- Irene tunnusteli hänen valtimoansa, tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä -- se heikosti tykytti -- hän rauhottui -- siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli kuoleman kokenut ja joka -- vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien Valtijas -- oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki poistettaisiin.

Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata -- kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy -- säteilevä hehku -- ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä, yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului -- aamu koitui puolipäiväksi -- ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella -- munkkia ei kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut tykytystä -- hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla --." Hän kääntyi poispäin hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa. Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa -- hän tahtoi kuulla pahimman -- hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä." Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen tuota "jälleen?"

Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten silmänsä -- muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.

"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä -- aurinko on korkealla -- minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa, minun on jatkaminen etsimistäni."