Part 27

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet. Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita. Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies, joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi hänelle:

"Astu sisään, mies -- astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset. Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!

"Tää kuoleman laulu on voittoisen, Sotajoukot se kaatavi henkäisten; Se katkovi tyrmän ja linnain salvat, Se hirttäjän kynsistä riistää halvat. Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää, Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää. Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko! Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko! Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle, Eläköön kiroo maan -- se on siunaus mulle!"

Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui palavaan rukoukseen.

Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.

"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella, että se kaikui kuin haamun suusta -- "mikä kova kohtalo toi sinut tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua -- hengität ilmaa, joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta vieras ei ole käynyt!"

"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua -- etsin häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".

"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin! Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon -- Jumalan huoneen häväistynä -- sen alttarin kumottuna, miksi eläisin minä -- viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä hengiltä!"

Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. -- "Muukalainen, miksi et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä kaupungista."

"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen kätensä ristiin -- "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle, tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] -- entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar -- vielä elävien joukossa?"

"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun aurinko?"

"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"

"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä päiväsi ovat varmaan luetut!"

"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä -- "älä puhu minulle itsestäni äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene elossa?"

Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:

"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista -- en tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa -- joitten nimeä en tunne."

"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"

"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.

"Neljä päivää! -- Etkö tiedä mitään enempää?"

"En -- mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi äänensä käheäksi kuiskeeksi -- "kysy _Becchineiltä_." [Florensissa tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon, ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]

Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen -- avaraan, uljaaseen taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta, olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten, "uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni keventyneenä!"

Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja -- leveät marmoriportaat, joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.

Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu, ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi siinä vast'ikään kuiskaellut.

"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, -- "kuin isännän, saattavat pian haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"

Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä ja eloisana -- paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas. Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä. Hän siemasi sen -- se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni taasen, -- lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt -- se lähestyi -- ja saliin saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä, joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.

"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä meitä pelkää, muukalainen, tilaa -- ja tavaraakin on yllin kyllin kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on yksi hopeapikari vielä -- mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa -- "emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."

"Olette siis --"

"Becchiniä!"

Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. -- "Ja aiotteko asua tässä talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"

"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."

"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin -- kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"

"Olen, nykyään."

"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä. Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."

"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! -- "mutta kuulkaa. Oletteko yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa teille koko vuotiset maahanpanijaiset."

"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen ruumishuoneeseen -- se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."

"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon -- "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen vaivan." Ja hän lähti huoneesta.

Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor, malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan -- niin kauan kuin tarvitsette. Kuulkaa -- ketä minun piti etsimäni?"

Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon, joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä, pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo, signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa --"

"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa sellaisen parissa!"

Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.

Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli, näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot, munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton äänettömät tiet.

III Luku.

Kukkia hautakumpujen vaiheilla.

Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän -- yltäkylläisyys vallitsi silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. -- Hän ei nukkunut enää sinä yönä!

Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa, ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."

"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."

"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi toinen naisista toiselleen.

"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska niin palavasti etsitte?"

"Se on totta."

"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen luokseen."

"Signora!"

"Seuratkaa meitä!"

"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"

"Tiedän."

"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"

"On, seuratkaa minua."

"Hänen luokseenko?"

"Hänen luokseen -- seuratkaa meitä!"

Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista. Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei päässyt selville.

He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu, jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.

"Mutta sanokaa" -- hän alotti.

"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."

Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle, ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian, joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki, jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa; kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä, viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! -- sellaisen ryhmän ja sellaisen näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.

Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."

Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä, joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa, kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää, kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."

"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.

"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on. Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"

Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa, jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä puhuttiin.

"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi, "salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."

"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."

"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin, joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa, jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään. Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa, sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen, lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena -- mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken. Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa; heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille naisille, jotka -- eivät toivoakseni mielipahaksenne -- toivat teidät tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."

"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka turhaan, katkeraa pettymystään vastaan -- "en voi jäädä teidän onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."

Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui Adrianin luokse, sanoen:

"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on -- on Irene."