Part 26

Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite -- hyljätyn vai hyljääjien?

Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.

"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon työn."

Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi kädellään Luca Savellia luokseen.

"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava puolellemme."

"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut --"

"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca; meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P. Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään otamme haltuumme Capitolin -- kumoamme kapinoitsijan lait -- hajotamme tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen senaattorin käsiin -- Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo herra, katsomme soveliaan toimen."

"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."

Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti. "Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi, teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."

"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona, --"

"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuu San Lorenzosta!"

"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastava Orsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"

"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.

"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.

Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat uudestaan kapinaan!" hän jupisi.

"Eivät, teidän korkeutenne -- eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."

Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa -- ratsastaen kumoon tahi keihästäen kuka eteen sattui -- täyttäen ilman huudoilla ja kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan sortajat palanneiksi.

Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan, jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:

_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_

"Mitä kujeita tuo on!" huusi legaatti jo vapisten ja katsoi ylimyksiin.

"Teidän korkeutenne", sanoi eräs neuvosmiehistä, joka oli tullut Capitolista ottamaan vastaan legaattia, "me huomasimme sen siinä päivän koittaessa; muste oli vielä märkä saapuessamme tänne. Pidimme parhaana näyttää sitä teidän korkeudellenne."

"_Tekö_ piditte! Kuka te sitten olette?"

"Neuvoskunnan jäseniä, teidän korkeutenne, ja tribuunin jyrkkä vastustaja, niinkuin nähtiin silloin kuin hän tahtoi uutta veroa --"

"Neuvoskunnan -- loruja! Ei neuvoskuntia tarvita! Järjestys on kerrankin saatu toimeen. Orsini ja Colonna pitävät teistä vast'edes huolta. Vai vastustitte veroa? Se oli aivan oikein, kun tyranni siitä puhui; mutta minä varotan teitä, ystäväni, vastustelemasta niitä veroja, joita _me_ tulemme panemaan. Kiittäkää onneanne, jos voitte ostaa kirkolta rauhaa niilläkään hinnalla -- ja hänen Pyhyytensä on vähän floriinien tarpeessa."

Neuvosmies vetäytyi nolostuneena takasin.

"Repikää pois tuo hävytön lappu. Ei, malttakaa, kiinnittäkää sen päälle kymmenentuhannen floriinin palkinnon lupaus tuon kerettiläisen päästä! _Kymmenen tuhannen_, se on minusta liian paljon _nykyään_ -- mutta muuttakaamme luku. Te Rinaldo Orsini, herra senaattori, lähtekää sotureinenne P. Angeloon, saammepa nähdä, kestääkö kerettiläinen piiritystä."

"Ei ole tarpeen, teidän korkeutenne", sanoi neuvosmies virkaintonsa puuhassa, "P. Angelo on vallotettu. Tribuuni, hänen puolisonsa sekä yksi paaschi pääsivät viime yönä pujahtamaan tiehensä, valepuvussa, kerrotaan."

"Voi", sanoi vanha Colonna, jonka tylstynyt järki vihdoin käsitti, että jokin merkillinen seikka viivytti hänen ystäviänsä. "Mitä on tekeillä? Mikä tuo lappu on? Eikö kukaan sano minulle sen sisällystä? Vanhoja silmiäni hämärtää."

Hänen tehdessään noita kysymyksiä kimakasti ja terävästi, syvä ja luja ääni vastasi -- ei kukaan tiennyt mistä se tuli, väkijoukko oli supistunut muutamiin harvoihin etupäässä munkkeihin, joitten uteliaisuutta ei mikään voinut hillitä, ja joiden puku oli heidän turvansa, sekä sotamiehiin -- ääni, joka karkotti punan monilta poskilta, vastasi Colonalle, sanoen:

_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_

KUUDES KIRJA.

I Luku.

Lempivän olinpaikka.

Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut Roomaan ennen Rienzin kukistumista.

Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana. Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi polveileva juoksu -- milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi -- jonka reunalla vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.

Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas olento oli hallitseva -- sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt, hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.

Tuossa yksinäisessä paikassa -- joka muistista kertoessanikin, sillä nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän siinä auvoinnut -- joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta (ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka niin kauan ovat vallinneet kertomista -- tuossa paikassa Adrian vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies -- tuo itsessään mullistus -- joka oli herättänyt koko Europan ihailun, innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen, itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat pyrinnöt, -- oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä. Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden kuvausten yhteyteen.

Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta, ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista. Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan; mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää. Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan hän oli saatettu.

Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla -- erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. _Hänen_ kätensä eivät punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen raunioille. Colonnat ovat palanneet -- riemuitsevat -- Rienzi ei ole mitään -- kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne ovat kohdanneet."

Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset -- Irenen olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta -- lippu juhlasalista -- ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.

II Luku.

Etsivä.

Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä. Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, _mitä_ ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille, ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää, kaatuivat kuolleina toisten keskelle.

"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä hotommalta naamarin takaa -- "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen? Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta [paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka matkaasi, -- tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna rotille ja madoille liian saastainen!"

Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin, joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset -- kaikki oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin, yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston, aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!

Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään, päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle, jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin, poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä, -- "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" -- ja hän katseli ympärilleen, olisiko joku tautinen lähellä.

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari --"

"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.

"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä ainakaan _levitä_ tautia!"

Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.

"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä -- en jaksa liikkua."

Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa, vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, -- _äiti ei pelännyt pienokaisensa, vaan itsensä puolesta_. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttä _Miserere Domine_. -- Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat seurakunnatta!

Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.

"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"

"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa. Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut nunnat ovat paenneet ruttoa."

Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:

"Kautta Äidin, Pojan on Ota kuolon tehoton; Anteeks' anna velkamme, _Miserere Domine_!"

Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.

"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."

"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut. "Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."

"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää -- tieni -- tieni --"

"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota Adrianin kiihko liikutti.

"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä kuului ratsastajan korviin rukoileva säe --

"Miserere Domine!"

Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua. Hän kulki poikki torin -- se oli tyhjä kuin erämaa -- synkkien, suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan kiljuntakin olisi ollut siunaus!