Part 25

Ninan ystävällinen taito sai Irenen uskomaan että hänen aiotun Florensin-matkansa aiheena oli vain hänen veljensä hellä tarkotus saada häntä muuttamaan olinpaikkaa, jota hänen omat ajatuksensa katkeroitsivat ja jossa hän itsensä ja Adrianin välisen suhteen takia oli alttiina kaikelle, mikä saattoi olla kiusallista ja ikävää. Sen pikaisuuden syyksi pantiin äkkiarvaamatta Florensiin aseita ja rahaa lainaamaan matkustavan lähetyskunnan lähtö, joten hän saisi turvallisen ja arvokkaan saattojoukon. -- Kärsivällisesti hän alistui tuohon, mitä hän piti huojennuksena, ja sovittu oli että hän oli jonkun ajan vieraileva erään Ninan sukulaisen luona, joka oli mahtavan florensilaisen luostarin abbedissa. Luostarin yksinäisyyden aatos oli tervetullut tuolle särjetylle sydämelle ja väsyneelle mielelle.

Mutta vaikka hänelle ei oltu ilmaistu Rienziä uhkaavaa vaaraa, niin syvästi murheellisena ja pahaa aavistaen hän vastasi hänen syleilyynsä ja jäähyväis-siunaukseensa; ja vihdoin kantotuolissaan, Rooman porttien ulkopuolella, hän katui lähtöä, jolle vaaran mahdollisuus loi pakenemisen näön.

Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään, draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.

"Niin", sanoi yksi joukosta -- Luigi, teurastaja -- "sanotaan hänen tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja häpeä, että rahasto on tyhjä."

"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy -- hepo juoksee tiehensä, marhaminta jää kouraan."

"_Sinunko_ neuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."

"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille lait antoi -- puhdisti Campagnan rosvoista -- täytti katujen varret kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja hurjimmat soturit --"

"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, -- siinä suurkiitokset avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? -- Me, jotka teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."

"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa. -- "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."

"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.

"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."

"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes he tulevat porteillemme -- kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme. Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta -- kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni, jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä tarvitsemme."

"Voi!" huokasi muuan satulaseppä. "Sopikoon hän vaan ylimysten kanssa. Ne olivat ainakin hyviä ostajia."

"Minä puolestani", sanoi eräs hauskannäköinen veitikka, joka oli ollut haudankaivaja huonoina aikoina, mutta nyt avannut puodin ja ruvennut myymään rihkamoita elossa oleville, "minä hänelle kaikki antaisin anteeksi, mutta en tuota porfyrivaasikylpyä."

"Se oli paha paikka se", sanoivat useat pudistaen päätänsä.

"Ja joutavia temppuja koko ritariksi rupeaminen paitsi tuota viiniä, joka juoksi hevosen sieramista -- _siinä_ oli hiukan järkeä."

"Hyvät herrat", sanoi Cecco, "siinä se hulluus oli, ettei hän tehnyt ylimyksiä päätä lyhemmiksi, kun ne pyristelivät hänen verkossaan, niin sanoo Messere Baroncellikin. Niin, Baroncelli on kunnon mies, ei hän tyydy puolinaisiin toimiin. Se oli jonkinlaista kansan pettämistä. Silloin emme olisi ikinä menettäneet niin monta reipasta poikaa San Lorenzon portilla."

"Totta, totta, se oli häpeä; jotkut sanovat että ylimykset olivat lahjoneet hänen."

"Ja nuot jalot Colonna-parat", virkkoi toinen -- "poika ja isä -- ne olivat perheensä parhaita, paitsi Castelloa. Minun tulee heitä surku ja sääli."

"Mutta asiaan", sanoi eräs, joka oli _rikkain_ joukosta, "_verossa se ponsi löytyy_, Kehtaa verottaa _meitä_. -- Uskaltakoon!"

"Sitä hän ei uskalla; sanotaan paavinkin jo nousevan karvat pystyyn, joten hänellä ei ole muihin kuin meihin turvattavaa!"

Ovi lensi seljälleen -- mies syöksähti suu auki sisään:

"Hyvät herrat, paavin legaatti on saapunut Roomaan ja kutsunut luokseen tribuunin, joka vast'ikään on lähtenyt hänen luotaan."

Ennenkuin kuulijat ehtivät tointua hämmästyksestään, sai torvien toitotus heidän rientämään paikoiltaan; he näkivät Rienzin olevan liikkeellä uljaassa loistossaan, tavanmukaisen ratsujoukkonsa keralla. Hämärä oli tulossa, ja soihdunkantajat kulkivat hänen edellään. Hänen kasvoillaan vallitsi syvä tyyni, mutta se ei ollut tyytyväisyyden tyyntä. Hän kulki edelleen, ja katu oli jälleen autio. Rienzi saapui Capitoliin ääneti ja läksi siihen palatsin huoneustoon, missä Nina kalpeana ja hätäisenä odotti häntä.

"Hyvin, hyvin, hymyilethän! Ei -- se on tuo hirmuinen hymy, pahempi kuin synkkä katseesi. Puhu, lemmittyni, puhu! Mitä kardinaali sanoi?"

"Vähän, mikä sinua ilahuttaa. Hän puhui ensiksi komeasti ja juhlallisesti tuosta rikoksesta julistaa roomalaiset vapaiksi; sitten kavalluksesta mennä vakuuttamaan että Rooman kuninkaan valitseminen on roomalaisten asia."

"Hyvä -- vastauksesi?"

"Sellainen, joka sopii Rooman tribuunille: vakuutin ja todistin joka oikeuden. Kardinaali siirtyi toisiin syytöksiin."

"Mihin?"

"Ylimysten verenvuodatukseen San Lorenzon porteilla -- puolustaessamme itseämme valapattoisilta salamurhaajilta; tuo on oikeastaan päärikos. Paavi kallistaa korvansa Colonnain puheille. Sitten pyhyydenhäväistys -- niin, pyhyydenhäväistys (naura jo Nina, naura!) kun kylvin porfyriastiassa, jota Konstantinus käytti pakanana ollessaan."

"Onko mahdollista! Mitä vastasit?"

"Nauroin. 'Kardinaali', sanoin, 'mikä ei ollut liika hyvä pakanalle, ei ole liika hyvä kristilliselle katoolilaiselle!' Ja tuo tuulikuiva ranskalainen oli kuin puulla päähän lyöty. Sitten kysyin minä vuorostani, 'syytetäänkö minua siitä, että olen tehnyt tuomioistuimeltani jollekin vääryyttä?' -- Äänettömyys. 'Sanotaanko minun rikkoneen ainoatakaan valtion lakia?' -- Äänettömyys. 'Kuiskataanko edes ettei kauppa kukoista -- ettei henki ole turvattu -- ettei ulkomailla tai kotona Rooman nimi ole kunnioitettu siihen määrään, jolle ei mikään edellinen hallitus pysty vertoja vetämään?' -- Vaiti. 'Siis', sanoin, 'minulle on tuleva kiitoksesi eikä moitteesi, herra kardinaali'. Ranskalainen katsoi katsomistaan, tutisi ja vapisi ja sitten puhkesi sanoiksi. 'Minulla on vaan yksi paavin määräys täytettävänä -- luovu heti tribuuniudestasi, muuten kirkko laskettaa päällesi juhlallisen kirouksensa'."

"Mitä -- mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"

"Kirkonkirous!"

Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta. Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous -- minulle -- _minulle_!"

"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"

"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain kansalta -- kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt --"

"Nyt -- mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa -- kansan taikausko! Voi Cola!"

"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin rikoksesta -- jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen verellä -- jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista -- jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä -- silloin, silloin -- mutta ei! Herra, _sinä_ et hylkää minua!"

"Mutta _ihmiset_!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen. Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen, niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä. Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?

Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta, joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.

"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty -- peruuttamaton -- muuttumaton hänen synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun syntymätähteni, -- mikä kuvaa -- mikä heijastaa minun elinrataani ja sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden, joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa, niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto, Hirmukuolema eli Mustasurma.]

Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa. Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä. Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.

"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle. "Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan pannaanjulistuksen. _Voi kirkon kiroomaa!_"

VI Luku.

Temppelin kukistus.

Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä -- tuo tribuunia kohdannut kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman -- vahvistaa maansa oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina, hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit olivat kiinni -- kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous, joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä, näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli tehokkaampi kiroojan poissaollessa.

Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä -- heidän tähtensä tribuuni sai noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: -- kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia -- kerettiläisyyden, poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat -- heitä pöyristytti -- ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia sydämiä, tribuuni oli yksin!

Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt, vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta nuristen, kotonansa.

Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri), saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin palkinnon Cola di Rienzin päästä.

Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin ennen, Capitolin isonkellon ääni -- kansa, välinpitämättömänä, alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.

Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.

Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:

"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle? Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! -- olkoon niin. Tartutteko aseisin _omien_ oikeuksienne -- _oman_ Roomanne puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne? Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita, _teidän_ kätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja, silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä -- eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille. -- Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa! Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan palatsiin, karkottakaa tuo roisto -- karkottakaa vihollisenne (tehkää minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää synnyttäneet hänen sanansa -- "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät kohtalonne haltuun."

Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna -- sinä olet kirottu mies!"

"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minä _teidän_ takianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi? Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olen _tehnyt_ Rooman ja väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te -- te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne! Hyvät ihmiset, teidän _kanssanne_ olisin tahtonut taistella, teidän _edestänne_ kuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille, jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa, kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut voitollinen; -- olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa, iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on useita Rienziä, mutta onnellisempia!"

"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä poikki."

"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"

"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja, "niinkuin kaksi veljeäni? -- Taivas heitä armahtakoon!"

Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita) _syyttänyt_, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu, kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä, terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen, se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin, jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta kansalliseen välinpitämättömyyteen Englanti _näkikin_, silloin kun sen lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen, sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu yhden ainoan suojelushenkensä mukana.

"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin takana.

"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua -- näiden muutamien uskollisten kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla; jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, -- en sano kaikki, vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä -- minä katkasen virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"

Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään; ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.

Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli, joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä. Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.

"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni puhuu oivallisesti -- niin hän ainakin puhuu -- mutta marakattikin pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää pitoja ja kylpee porfyriastioissa -- hävetköön vähän -- jossa P. Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella kannattaa, mutta mitä _te_ siitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"

"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi -- ikävä kyllä, paha, että hän rupesi verottamaan meitä!"

"Torvi soi", sanoi Baroncelli, "_hopeainen_ torvi, Herra nähköön! Ensi viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta menkää -- miksi ette lähde liikkeelle ystäväni -- sataviisikymmentä palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten -- jos ne katkovatkin neljä tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."

"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme puolesta."

"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! -- Jos uskotte tribuunia, niin hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman jaloin kansa -- tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä miehestä riippuisitte -- ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys, nyt on myöhästä."

Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata, katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan heidän hyväksensä.

Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin, jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan -- vuodattamatta kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.

VII Luku.