Part 24

Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana. Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.

"Kosto ja Colonna!" -- "Karhu ja Orsini!" -- "Sääli ja Frangipani!" "Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto, kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! -- _Spirito Santo Cavaliere!_" Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena. Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen äänensä: "missä on Colonna?" -- "Tänne Orsini!" -- _"Spirito Santo Cavaliere!"_ Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan joukkonsa rynnäkköön.

Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa; ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut hirveä; -- maa oli kuin verinen räme -- ja surmattujen (ratsujen ja ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta -- vaimoja, lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja -- ja voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.

Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.

"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; "_siunattu sinä, jolla ei ole omaisesi verta kostettavana_! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"

Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.

Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja äitien parannan -- kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten -- yhtyessä voittoriemun jylinään -- taistelutanterelta kuului vaimojen ja jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! -- vihollinen!"

"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen -- mutta ne eivät saata olla niin rohkeita!"

Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen paikoille.

"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, -- "mutta malttakaa -- johtaja on aseeton -- lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"

Hengästyneenä -- pölyisenä -- Adrian seisahtui heimolaistensa verestä punottavan lätäkön ääreen -- kuolleitten kalpeitten kasvojen tuijottaessa häneen.

"Liian myöhään -- voi, voi! -- hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"

"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla mutta kolkolla äänellä. -- "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän ehkäissyt!"

"Pois korska mies! -- pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja -- voi Gianni! -- Pietro! -- -- eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika parka -- eikö se voinut sinua pelastaa?"

"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle, -- "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän rikkomustaan. -- Poistukaa, minä pyydän -- jättäkää hän meidän haltuumme".

Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja. Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen: tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyi Adriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään --:

"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"

"Varovainen!"

"Kuule -- kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia. Kaksinkertaisesti valapattoja -- salamurhaajia -- kapinoitsijoita -- kuule minua!"

"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun välilläni ei ole sovintoa."

"Tuleeko _sinustakin_ valapatto? -- Tule, tule, en kuule noita sanoja. Rauhotu -- lähde pois -- ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä -- hetken kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."

Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat häneltä kielletyt -- sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen: "tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä, Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi -- puhut totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa olevani roomalainen. Mutta -- mutta -- katso noita verisiä ruumiita -- me emme enää tapaa toisiamme! -- Sisaresi -- Jumala olkoon hänen kanssaan! -- hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu -- tahdon olla tyyni -- tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.

Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä -- ei ollut keskeyttänyt häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut -- toiminut niinkuin paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.

"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman ystäväni ja parhaimman neuvonantajani -- parempaa miestä ei Rooma ole milloinkaan menettänyt!"

Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain välittäjä -- luonnoltaan jalo -- intohimoton isänmaanystävä -- ensimmäinen toimimaan -- toiminnassaan tervein -- katoaa pimeään näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa rengasta jää vihan ja vihan väliin -- siksi kun uupumus, hirmutöistä kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.

IV Luku.

Perustuksen onteluus.

Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut, vaikka ne _hänestä_ olivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: -- niitten lempeä yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä -- hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta näytelmältä, josta hän palasi _tosielämään_, -- oman sydämensä toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa -- silmää väsyttävää, kiihkeätä loisteliaisuutta, -- hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.

Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen sydämellään.

Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen (sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa -- ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta), niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki; ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon, oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa -- veljensä vaaran ja ylkänsä poisjäämisen.

Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut. Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava ja synkkä -- kaikki hilpeys oli poissa -- puuhaavaiset, huolestuneet neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja; ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi -- voitto oli hänen veljensä -- vihollinen lannistettu -- Rooma oli vapaa -- mutta Colonnain ylevä huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! -- Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon uhrirukka -- niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa, ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:

"IRENE. -- Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene, suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen että annat minulle anteeksi, -- sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa, kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona. Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun. Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi -- kaiken sen humauksen, josta uneksuin -- sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja huuliisi -- ensimmäisen lemmentunnustuksesi -- ensimmäisen suutelomme -- viimeisten jäähyväistemme nimessä -- vannon olevani uskollinen kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua? Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti. Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme -- kuolleita kaikelle muulle -- kihlattuja muistossamme -- ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata, loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin -- silloin ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" --

"Hän rakastaa minua -- hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"

Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin, ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan helmassa.

Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, "_Roma fu terribilmente vedovata_" ["Rooma hirmuisesti leskeytyi"]. Lukuisat hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin. Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia. Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto, joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se uudella verotuksella.

Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet hirmuisesti kärsiä taistelusta -- ne kylmäverisesti kuuntelivat sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka, mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja. Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli -- perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä -- joka rahvaan mieleisellä luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi", jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi, oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa. Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta, jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä -- ja puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta, jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden tueksi -- vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.

"Meidän on eroaminen."

"Eroaminen!"

"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."

"Cola --"

"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit kaunistukseni, neuvonantajani. _Nyt_ olet vaan minulle häiriöksi. Ja --"

"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä -- älä synkistä kulmiasi -- älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi kuin iloisten hetkien toveri -- kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi, Cola -- enkä jalkavaimosi?"

"Liian rakas -- liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka itse vapautin, hylkäävät minut. -- Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan -- nyt kun maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi kuin ylimysten raivotessa -- ylimykset ovat paenneet; kansa on kavaltamaisillaan Rooman ja minun."

"Ja tahtoisitko että _minustakin_ tulisi petturi! Ei, Cola; kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."

"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa liikutuksessa, -- "saatat puhua _kuolemasta_ sanan oikeassa merkityksessä. -- Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä Roomaa!"

"En koskaan -- koskaan."

"Oletko päättänyt?"

"Olen."

"Olkoon niin", sanoi tribuuni syvästi murheellisin äänin. "Valmistaudu pahimpaan."

"_Pahinta_ ei ole sinun luonasi Cola!"

"Tule syliini, uljas nainen, sanasi kurittavat heikkouttani. Mutta sisareni? Jos kaadun, _sinä_, Nina, et ole elävä jälkeeni -- kauneutesi hekumallisimman sydämen ja voimakkaimman käden saaliina. _Meillä_ on oleva sama hauta Rooman vapauden pirstojen keskellä. Mutta Irene on heikompaa ainetta, lapsi parka, minä olen ryöstänyt häneltä lemmittynsä ja nyt --"

"Olet oikeassa; Irene lähteköön. Ja hyvin saattanemme salata häneltä hänen lähtönsä todellisen syyn. Olojen muutos olisi paras hänen murheelleen ja joka tapauksessa se näyttäisi uteliaista luonnolliselta. Minä lähden häntä valmistelemaan."

"Lähde, armaani. Tahtoisin mielelläni olla yksin ajatuksineni. Mutta muista, hänen on lähteminen tänään -- hiekkamme juoksee nopeaan."

Kun Nina oli sulkenut oven, niin tribuuni otti kirjeen esiin ja luki sen uudestaan huolellisesti. "Paavin legaatti lähtenyt Siennasta -- käskenyt tuota tasavaltaa peräyttämään apujoukkonsa Roomasta -- julistanut minut kapinoitsijaksi ja kerettiläiseksi -- sieltä lähtenyt Marinoon ja on nyt keskusteluissa ylimysten kanssa. Voi, ovatko uneni olleet valheellisia -- yhtä petollisia kuin valveilla olevaiset, jotka päivällä imartelevat ja pettävät? Tuollaisessa vaarassa hylkääkö kansa minut ja itsensä? Pyhimysten ja marttyyrien sotajoukko, urhojen ja sankarien haamut, oletteko ijäksi jättäneet muinaisen kotinne? Ette, ette, minua ei nostettu näin sortuakseni; minä olen he vielä masentava -- ja jättävä nimeni perinnöksi Roomalle, sortajan varotukseksi -- vapauden esikuvaksi!"

V Luku.

Rakennuksen laho.