Part 23

"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava. Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle, ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet, jalosukuiset kuin te -- patriicein loistava luokka -- käyttäessänne mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin miekkanne -- ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta, _hänestä_ tulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän asianne on tutkittu -- teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne, luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi -- olette vapaat!"

Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän vertansa.

Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan, kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä; sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. -- Puhuja oli elämänsä varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa -- ja anella menestyksettä ja turhaan!

Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset päästettiin parvekkeelle; -- noitten tuhansien hiiskumattomina läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa. Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä heidän sopivan kansan kanssa.

Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, -- älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. --

"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi sananparreksi ja ennustukseksi.

Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa, lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit suovat toisilleen kauneutta.

Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta, josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä, tarkkaava: -- uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin -- nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.

"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka ylpeilevät lemmittysi nimestä. -- Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut, armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani! eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni, tenhottareni, muistuttajani -- samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."

Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa tarkasteli hänen jaloa muotoansa -- huolet asettuivat, kunnianhimo vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan, johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi. Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.

Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka päivänpaiste oli melkein mennyttä!

II Luku.

Pako.

Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan, vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa kirjeen. -- "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. -- Tuo Palestrinaan -- sitä kalliota ei valloteta! -- Tuo Johan di Vicolle, häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! -- Tuo Neapeliin; Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! -- Ja tuo tavatkoon Walter de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki annan anteeksi -- kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.

Ylimykset saapuivat -- paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä. Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon. Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista urhoollisen.

Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä, ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja kunnianosotuksia.

Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan teki onnettoman _valtiotaidon_-erehdyksen, jota jonkun Viscontin tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa -- oli Rooman naisten vastaanottopäivä.

Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.

"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin, Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."

"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"

"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme hyljätty tänään."

Puhuessaan hän huolimattomasti pudotti nenäliinansa -- Colonnan ylpeä puoliso ei kumartunut -- ei ainoakaan käsi liikahtanut; tribunessa näytti hetkisen kummastelevan ja käyvän hämilleen. Liidättäessään katseensa läpi seuran, hän huomasi monien, jotka hän tiesi Rienzin vihamiesten puolisoiksi, kuiskaelevan keskenään merkitsevin silmäyksin, ja yhtä useampi pahansuopa pilkkahymy oli nähtävissä hänen nöyryytyksestään. Hän tointui heti ja sanoi signora Frangipanille hymyillen: "pääsemmekö hauskuudestanne osalliseksi? Näytti juolahtaneen mieleenne jokin hupainen ajatus, jota olisi synti olla päästämättä kaikkien tiedoksi."

Näin puhuteltu keveästi punastui ja vastasi: "ajattelimme, signora, että, jos tribuuni olisi ollut saapuvilla, hänen ritarilupauksensa olisi nyt ollut koetuksessa."

"Kuinka, signora?"

"Hänen suloinen velvollisuutensa olisi ollut auttaa hätääntynyttä." Ja signora katsahti nenäliinaan, joka yhä oli lattialla.

"Minua siis tarkotti, signorat, tuo ylönkatse", sanoi Nina nousten majesteetillisena seisomaan. "En tiedä, ovatko herranne yhtä rohkeita tribuunille, mutta sen minä tiedän, että tribuunin puoliso ei ole pahoillaan, jos vast'edes pysytte poissa. Neljä vuosisataa sitten Frangipani-niminen hyvin saattoi taipua kumartumaan Rasellin edessä; tänä päivänä roomalaisen patriicin puolison tulisi myöntää etusija Rooman ensimmäisen virkamiehen puolisolle. Minä en pakota teidän kohteliaisuuttanne, enkä etsi sitä."

"Olemme menneet liian kauas", kuiskasi joku naisista naapurilleen. "Kenties ei tuo yritys onnistu; silloin --"

Tribuunin äkkinäinen tulo katkasi pitemmät puheet. Hän oli kiireissään ja hänen otsaansa synkistivät nuot rypyt, joita ei kukaan milloinkaan nähnyt peljästymättä. "Kuinka, ihanat naiset!" sanoi hän luoden silmänsä nopeasti ympäri huoneen, "te ette ole vielä hyljänneet meitä. Pyhän ristin kautta, herranne mielistelevät rehellisyyttämme jättäessään meille noin suloisia panttivankeja, tai muuten Jumal'avita, he ovat kiittämättömiä aviomiehiä. Niin", sanoi hän kääntyen äkkiä Gianni Colonnan puolison puoleen, "teidän miehenne on paennut Palestrinaan, teidän, signora Orsini, Marinoon, hänen mukanaan ylkänne, ihana Frangipanin morsio, -- tulitte tänne siksi, että --. Mutta te olette turvassa sanaltakin!"

Tribuuni vaikeni hetkeksi, nähtävästi koettaen hillitä itseänsä huomatessaan peljästyksen, jonka hän oli saanut aikaan -- hänen silmänsä kohtasivat Ninan, joka unhottaen äskeisen kiivastuksensa tarkasteli häntä huolestunein katsein. "Niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet ainoa tässä ihanassa seurassa, joka et tiedä, että nuot korkeasukuiset, jotka äsken kirvotin pyövelin kourista, ovat toisen kerran valapattureina. Yön hiljaisuudessa he ovat jättäneet kotinsa ja kuuluttajat paraikaa julistavat heidät pettureiksi ja kapinoitsijoiksi. _Rienzi ei anna enää kellekään anteeksi_!"

"Tribuuni", huudahti signora Frangipani, jonka suonissa oli enemmän kylmäverisyyttä kuin koko hänen suvussaan, "jos minä olisin sinun sukupuoltasi, niin viskaisin nuot sanat, petturi ja kapinoitsija, jotka miehestäni sanoit, vasten omia kasvojasi! -- Korska mies, paavi on tuon tehtävän pian tekevä!"

"Herrallennepa on suotu kyyhkyläinen, kaunokaiseni", sanoi tribuuni ylönkatseellisesti. "Älkää peljätkö naiseni, niin kauan kuin Rienzi on elossa, hänen verivihollisensa puoliso on turvattu ja kunniassa. Kansa on tuokion kuluttua oleva täällä, vahtimiehemme saattavat teidät rauhassa kotiin, tai tämä palatsi olkoon teidän suojanne -- sillä minä varotan teitä, teidän herranne ovat syöksyneet suureen vaaraan. Ja ennen kuin montakaan päivää on ehtinyt kulua, Rooman kadut saattavat olla tulvillaan verta."

"Suostumme tarjoukseenne, tribuuni", sanoi signora Frangipani, johon tribuunin menettely koski ja vaikutti kunnioitusta. Ja puhuessaan hän laskeutui polvelleen, poimi ylös nenäliinan ja tarjoten sitä kunnioittaen Ninalle sanoi: "signora, antakaa minulle anteeksi. Minä yksin näistä läsnäolevista kunnioitan teitä enemmän vaarassa kuin ylpeydessänne."

"Ja minä", vastasi Nina, nojautuen luottavaisella sulolla Rienzin käsivarteen, "minä vastaan: jos vaaraa on olemassa, sitä enemmän tarvitaan uljuutta."

Koko päivän ja yön soi Capitolin iso kello. Mutta seuraavan aamun koettaessa oli kokoontuneitten joukko hajanainen ja harva; suuri peljästys ylimysten paosta oli vallannut kansan sydämet, ja Rienziä katkerasti ja ääneen, syytettiin siitä, että hän oli säästänyt heitä tuota onnettomuutta aikaan saamaan. Tuona päivänä huhuja oli liikkeellä; tyytymättömät enimmäkseen pysyivät kotonaan tai kokoontuivat välinpitämättömiin, toimettomiin joukkioihin. Seuraava päivä valkeni; sama uneliaisuus vallalla. Tribuuni kutsui neuvostonsa (joka oli eduskunnallinen kokous).

"Lähdemmekö liikkeelle", sanoi hän, "niine harvoine, jotka tahtovat Rooman lippua seurata?"

"Aikaamme", sanoi Pandulfo, joka, vaikka luonnostaan arka, hyvin tunsi kansan mielialan ja sentähden oli tarkkanäköinen neuvonantaja. "Pysykäämme alallamme; odotelkaamme, kunnes kapinoitsijat ryhtyvät johonkin pirulliseen väkivaltaisuuteen, silloin kiukku yhdistää epäröivät ja kosto johtaa heitä."

Se oli neuvoston päätös. Jotta viivyttelemisellä näyttäisi olevan arvokkaat syynsä, sanansaattajia lähetettiin Marinoon, johon suurin osa ylimyksiä oli paennut, käskemään heitä heti palaamaan.

Samana päivänä, jolloin Rienzille tuotiin kapinoitsijain kopea kielto, saapui pakolaisia kaikista Campagnan ääristä. Talojen poltot -- luostarien ja viinitarhojen hävitykset -- karjojen ja hevosten ryöstöt -- todistivat ylimysten sodankäyntitapaa ja saivat eloa toimettomiin roomalaisiin, näyttämällä mitä armoa heidän itse sopi odottaa. Illalla roomalaiset omasta ehdostaan riensivät Capitolin edustalle: -- Rinaldo Orsini oli anastanut aivan Rooman läheisyydestä linnotuksen ja pistänyt tuleen tornin, josta liekit näkyivät kaupunkiin saakka. Tornin asukas, korkeasukuinen vanha leskivaimo, oli palanut elävältä. Silloin nousi hurja huuto -- ääretön kiukku -- silmitön raivo. Toiminnan hetki oli lyönyt.

III Luku.

Taistelu.

"Olen nähnyt unen", huudahti Rienzi, hypäten vuoteestaan. "Leijonamielinen Bonifacius, Colonnain vihollinen ja uhri ilmestyi minulle luvaten voittoa. Nina, valmista laakeriseppele! tänäpäivänä on voitto meidän!"

"Rienzi, tänäpäivänäkö?"

"Niin, kuule kelloa -- kuule torventoitotusta. Kuulenpa valkean sotaorhini kärsimättömänä tömistelevän! Suutele minua, Ninani, ennenkuin varustaun voittoon -- maltappas -- lohduta Irene-rukkaa, älä laske häntä näkyviini -- hän itkee sitä, että viholliseni ovat hänen ylkänsä heimoa; en voi kestää hänen kyyneleitänsä, olen vaalinut häntä hänen kätkyessään. Tänä päivänä pysyköön heikkous poissa hengestäni! Konnat, kaksinkertaiset valapatot! Kesyttymättömät hukat -- kohtaanko kerrankin teidät miekka miekkaa vastaan? Pois, suloinen Nina, Irenen luokse! Adrian on Neapelissa, ja vaikka hän olisi Roomassa, Irenen lemmitty on pyhä, olkoon hän sata kertaa Colonna." Tribuuni lähti pukuhuoneesensa, missä paaschit ja kamaripalvelijat odottelivat, hänen sota-asunsa valmiina. "Kuulin vakoojiltamme", sanoi hän, "että he ovat porttiemme edustalla ennen puolta päivää -- neljätuhatta jalkamiestä, seitsemänsataa ratsastajaa. Antakaamme heille kunnon tervetulijaiset, hyvät herrat. Mitä, Angelo Villani, sievä paaschini, miksikä et ole emäntäsi luona?"

"Tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka sotilas varustautuu Roomaa puolustamaan", sanoi poika, poikamaisen mahtipontisena.

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, niin puhuu Rooman oikea poika!"

"Ja signora sanoi että pääsen hänen turvajoukkonsa mukana porteille, kuulemaan uutisia --"

"Ja voitonsanaa saattamaan -- pääset. Mutta älköön laskettako sinua nuolten kantomatkan piiriin. Mitä, Pandulfoni, sinä sotisovassa?"

"Rooma tarvitsee joka miehen", sanoi porvari, jonka heikkoja hermoja yleinen innostus oli karaissut.

"Niin -- ja minä olen jälleen ylpeä siitä että olen roomalainen. Nyt, hyvät herrat, ylleni dalmaticum: tahtoisin, että jokainen vihollinen tuntisi Rienzin, ja, sotajoukkojen Jumala auttakoon, taistellessani keisarillisen kansan etupäässä, minulla on oikeus keisarilliseen vaatteukseen. Ovatko munkit valmiina? Porteille marssiessamme laulettakoon juhlallista hymniä -- niin läksivät esi-isämme taisteluun."

"Tribuuni, Johan di Vico on saapunut puolustamaan buono statoa sata ratsumiestä muassaan."

"Onko! -- Sitten on Herra pelastanut meidät yhdestä vihollisesta ja suonut tyrmillemme petturin! -- Anna tänne tuo lipas, Angelo. -- Niin -- ole tarkkaavainen! Pandulfo, lue tämä kirje."

Porvari luki hämmästyen kavalan prefektin vastauksen Colonnan kirjeesen.

"Hän lupaa Colonnalle taistelun kuluessa karata hänen puolelleen prefektin lippu mukanaan", sanoi Pandulfo. "Mitä on tehtävä?"

"Mitäkö? Ota sinettini -- tuossa -- toimita hän heti Capitolin vankilaan. Käske hänen miehiänsä jättämään Rooma ja sano heille, että, jos he huomataan olevan tekemisissä ylimysten kanssa, heidän päällikkönsä on kuoleva. Lähde -- toimita tuo silmänräpäystäkään viivyttelemättä. Sillä aikaa lähden kappeliin messua kuulemaan."

Tunnin kuluttua roomalainen sotajoukko -- laaja, sekalainen -- vanhuksia ja poikia ynnä parhaassa ijässä olevia miehiä, marssi San Lorenzon porttia kohti; sen luvusta, joka nousi kahteenkymmeneen tuhanteen jalkamiehiä, ei kuudetta osaakaan saatettu pitää sotakuntoisena; mutta ratsuväki oli hyvin varustettu ja sen muodosti alempi aatelisto ja varakkaammat porvarit. Niitten etupäässä ratsasti tribuuni täydessä sota-asussa, kypärissä hopeaisista tammen ja oliivin lehdistä sommiteltu seppele. Hänen edessään liehui Rooman suuri kirkkolippu, ja koko tuon väenpaljouden etupäässä kulki joukko munkkeja P. Fransiskuksen veljeskunnasta, laulaen pitkäveteistä hymniä, jonka jokaisen värsyn lopussa aseitten kalske, torvien toitotukset ja rumpujen syvä jyminä mahtavasti yhtyivät lauluun, ja olivat ikäänkuin sen sotaisena köörinä.

Tuossa järjestyksessä he saapuivat laajalle aukealle, jonka aika ja hävitys olivat raivanneet porttien sisäpuolelle, sekä asettuivat pitkiin riveihin kummallekin puolelle, ulottuen kauas pitkin katuja, ja jättäen väliinsä leveän tilan, ja odottivat johtajansa käskyjä.

"Portit auki ja vihollinen sisään!" huusi Rienzi korkealla äänellä, kun torvien toitotukset ilmaisivat ylimysten tuloa.

* * * * *

Sillävälin kapinoitsevat ylimykset, jotka olivat lähteneet liikkeelle Monument-nimisestä paikasta, lähenivät reippaasti ja rohkeina.

Vanhan Colonnan rinnalla, jonka mittava vartalo ja uljas ryhti hyvin tulivat näkyviin hänen loistavassa sota-asussaan, ratsastivat hänen poikansa, Frangipani, Savelli ynnä Giordano Orsini, Rinaldon veli.

"Tänä päivänä on tyranni kukistuva", sanoi ylpeä ylimys, "ja Colonnan lippu liehuva Capitolin harjalla!"

"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. -- "Voitto ei ole oleva _teidän_ yksin, hyvä herra!"

"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasi Colonna kopeasti.

"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."

"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."

"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat luvanneet avata portit. -- No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta, joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.

"Portit ovat auki -- ei peitsen kärkeä välky vallilla!"

"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena, "Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. -- Pietro, kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen pojanpojistaan -- Giannnin esikoiselle -- kauniille nuorukaiselle, joka tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään. "Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."

"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa, voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.

"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta tuolla tieteelläsi on."

Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan -- silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin joukkoinesi!"

Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä -- kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. -- eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana. -- Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske ja kavioitten töminä -- kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti -- "Rooma, tribuuni ja kansa! _Spirito Santo Cavaliere_!" Pääjoukko seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan täyttä laukkaa portista.

"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" -- hän pysähtyi äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen -- silloin mahdottoman suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan -- samaksi sekavaksi veriseksi läjäksi.