Part 22

Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin. Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista. Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna, olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan, että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä -- ainoa, jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita -- Italian pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa -- eikä ainoastaan tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat, vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä, katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan -- sellaisen ritarillisen hovinäytelmän -- jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä, miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä. Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin, oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen, pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.

Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.

"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."

"Hän kutsuu -- kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien illanvietto -- (rutto hänen ystävyyteensä!) -- päivän puuhien perästä".

"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.

Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat, kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.

"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."

Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti, Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle vakavasti:

"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu -- tutkinto -- kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomion _täytäntö_ odottaa meitä! Tulkaa."

"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion täytännön aika!"

"Mennyt yö oli kummallisempi. -- Tulkaa."

Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat vailla -- hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.

"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa, ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla, ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni, neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi -- ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän, viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.

"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."

"Tribuuni --" alkoi Colonna.

"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.

Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus. Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa -- vähemmän hämärä hänen jättämänsä maine -- jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet samoina kuin noitten miesten!

"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti kainaloonsa -- "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? -- Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin kanssani. Huomenna -- ei, eikä ylihuomenna -- mutta ensi viikolla -- viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin -- niin kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään -- tuossa hän onkin. Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."

Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa, josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki läpi tungoksen ja vähitellen katosi.

"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat istuutuneet. "Huomasitteko tuota _meitä_ -- tuota kuninkaallista olemistapaa?"

"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan hovikuntansa edessä."

"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."

"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.

Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä; ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (_Suavis colorataeque sententiae_ Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.

Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi ankaruudeksi.

"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"

Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.

"Minä! --" sanoi hän.

Rienzi hymyili. -- "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole murhamiehen rotua. Mutta sitten: -- jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä) minä --"

"Kyllä, ja te vaalenitte."

"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään. _Ne tulevat tänään luokseni illalliselle!_ -- Eteenpäin vikaari!"

VIIDES KIRJA.

KÄÄNNE.

I Luku.

Tribuunin tuomio.

Nuot muutamat sanat, jotka tribuuni oli lausunut Tapani Colonnalle, vaikka ne kiihottivat ylpeän ylimyksen raivoa, olivat senlaatuisia, että hän harkitsi parhaaksi totella niitä. Hän siis määrättynä hetkenä saapui Capitolin saliin yhdessä muitten kutsuttujen kanssa. Rienzi otti heidät vastaan miellyttävämpänä kuin milloinkaan.

He istuivat uhkeasti katettuun pöytään salaisen levottomuuden ja pelon ahdistamina, nähdessään että, paitsi Tapani Colonnaa, ei ketään muuta kuin salaliittolaisia oltu kutsuttu kemuihin. Rienzi, välittämättä heidän äänettömyydestään ja hajamielisyydestänsä, oli tavallista hilpeämpi -- Colonna-vanhus tavallista synkempi.

"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada teidät hymyilemään."

"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun vieraanani."

"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen kohonnut, mutta _me kaikki_ olemme kohonneet -- barbaarisesta sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te, jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat todistaa päällikkökuntonne."

"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä ja Baijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."

"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset kuin kansalaiseripuraisuudet."

"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa, jos tällaisia juhlia paljon vietetään."

"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"

"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat", vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi -- ettäkö sen hallitsija olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"

"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi", vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa harkittavaksi."

Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin, kuin oli odotettu.

"Tuohon kysymykseen saatetaan vastata kahdella lailla. Sen miehen, joka on _syntynyt_ hallitsijaksi ja joka halliten pelon varassa ylläpitää muukalaista sotavoimaa, tulee olla kitsaan. Sen miehen, joka on _tehty_ hallitsijaksi, joka mielistelee kansaa ja haluaisi hallita rakkauden nojalla, on voittaminen sen suosio anteliaisuudella ja häikäseminen sen oikut komeudella. Se on minun tietääkseni ollut tavallinen ohjesääntö Italiassa, joka on jotakuinkin kokenut kaikellaista valtioviisautta."'

Ylimykset yksimielisesti hyväksyivät Savellin vastauksen, paitsi vanha Colonna.

"Anna minulle anteeksi, tribuuni", sanoi Tapani, "jos en yhdy ystävämme hovimiehen selitykseen, ja, vaikka kaikin kunnioituksin, olen sitä mieltä että munkin karkea vaatteus, nöyryyden juhlapuku, paremmin sinulle soveltuisi, kuin tuollainen pöyhkeä komeus, ylpeyden verho!" Näin sanoen hän kosketti tribuunin purppuraviitan väljään, kullalla päärmättyyn hijaan.

"Vaiti, isä!" sanoi Gianni, Colonnan poika, punastuen vanhuksen tarpeetonta karkeutta ja pelottavaa suoruutta.

"Ei, ei laisinkaan väliä", sanoi tribuuni teeskennellen välinpitämättömyyttä, vaikka huuli värisi, silmä iski tulta; sitten hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi kamala hymy huulilla -- "jos Colonnaa miellyttää munkin vaate, hän saa sitä kyllä nähdä tarpeekseen, ennenkuin eroamme. Nyt, jalo herra Savelli, kuulkaa kysymystäni, siihen tarvitaan kaikki terävyytenne. Onko valtion hallitsijan parempi olla liian suopea vai liian oikeatuntoinen? Vetäkää henkeänne ennenkuin vastaatte: menette tainnoksiin -- vaalenette -- vapisette -- peitätte kasvonne! Petturi ja salamurhaaja, omatuntosi paljastaa sinut! Herrani, auttakaa rikostoverianne ja vastatkaa kysymykseeni."

"Ilmi tultuamme", sanoi Orsini hypäten pystyyn epätoivoisena, "emme kukistu kostamatta -- kuole, tyranni!"

Hän karkasi kohden Rienziä, joka myöskin oli noussut seisomaan, ja suuntasi tikariniskun hänen rintaansa; terä lävisti purppuraviitan, mutta luiskahti vahinkoa tekemättä sivulle -- ja tribuuni katseli pettynyttä murhaajaa halveksivasti hymyillen.

"Viime yöhön saakka en ollut uneksinutkaan että minun valtaviittani alle tarvitsisi kätkeä haarniskaa", sanoi hän. "Hyvät herrat, olette luettaneet minulle ikävän läksyn, minä kiitän teitä."

Näin sanoen hän löi yhteen käsiään, ja salin perässä olevien kaksoisovien äkkiä auettua nähtiin neuvoshuone, veripunaisella, valkoraitaisella silkillä verhottu -- rikoksen ja kalman karva. Pitkän pöydän ääressä istuivat neuvosmiehet, virkapuku yllään; syytettyjen paikalla seisoi roistonnäköinen mies, jonka vieraat hyvin tunsivat.

"Tuokaa Rodolf Saksilainen!" sanoi tribuuni.

Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.

"Konna, _sinäkö_ meidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.

"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki on parempi ottaa kuin kulta!"

"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"

"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa -- ei itseeni, vaan Roomaan? Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot tiessään (syyttäjänne kaltaiset) -- linnotukset riisuttuina -- laki puolueettomana -- kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa, kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen? Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen valta, -- ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto. Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja -- te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia -- muisteliko tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte valtani edessä -- imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja kuolematonta -- ei tätä haurasta runkoa -- teidän iskunne tavotti, -- niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, -- niiden loukatun majesteetin tähden -- rikokselliset ja uhrit -- teidän täytyy kuolla!"

Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki neuvossaliin.

Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten mielialan omituisena vastakohtana.

Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä ja vakuuttaen paavin kostoa.

Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu, että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä kiusaa minua!"

"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."

"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole kylmettynyt tänä kirottuna yönä."

Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:

"Kuolema kapinoitsijoille! -- kuolema! kuolema!"

Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne, toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.

Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä iloisena.

"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa; puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."

"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."

"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.

Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.

"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet -- olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet -- antakaamme anteeksi!"

Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa -- ja rohkeasti. Olenko mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! -- Olen! Luuleeko joku teistä että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon? Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin meissä, -- että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys liikuttaa -- että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"

"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."

"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän --"

"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.

Rienzi sävähti ja vaaleni.

"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä", kuiskasi Pandulfo.

Tribuuni havahti aatoksistaan.

"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia -- käärmeen sikiöt ovat kädessäni -- enkä muserra niitä -- ne saattavat pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi -- se on niitten vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta: 'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. -- Hei, upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."

Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset luulivat lukevansa kohtalonsa.