Part 21

Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa, jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]

Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin "hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus, ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti esiriput ympärilleen.

Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe kehnoon valaistukseen -- se hiipi eteenpäin -- se liikkui kaikua herättämättä -- pylväästä pylvääsen se liehui -- se vetäytyi vihdoin tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse -- se pysyi liikkumatta.

Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut; paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.

Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.

"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä! Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin kiikkiin --" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, -- "luulen kuulevani kolinaa -- ei -- tuuliko se on -- turhia, vanha Vico de Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan -- hiljaista -- en pidä tuosta hiljaisuudesta! Ei huutoa -- ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt, tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi -- vai olisiko vahtimies tavannut hänet?"

Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi. Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti -- kaikki oli hiljaisuutta.

"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.

Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata -- sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa, väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi polvensa hänen rintaansa. -- Tikari kohosi -- välähti -- laskeusi -- murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.

Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies, eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma. Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."

"Konna!"

"Hiljaa -- ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua, niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni, mutta älkää huutako -- älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"

Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa, etäällä jumaloivasta kansastaan -- hartaasta turvajoukostaan -- vain vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa, eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.

"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut, "tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani, saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."

"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."

"Kuinka pääsit tänne?"

"Toisten avulla."

"Mistä tämä yritys?"

"Toisten käskystä."

"Jos armahdan sinua --"

"Ilmaisen kaikki."

"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen kurkkuunsa.

"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan yhdestä ovesta."

"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."

"Sinulla on rikostoveria, koira!"

"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."

"Pyritkö karkuun?"

"En pääse, jos pyrkisinkin."

Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa. Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi ulottunut kappelissa oleviin -- jos heihin saattoi luottaa.

"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos epäilen vaan sinua kulkiessamme -- olet kuoleman oma. Ota lamppu."

Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa -- ehti alttarille -- jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.

"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet ensimmäinen uhri!"

Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan. "Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin --"

"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään, ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu vartijoitani, mitä sinulle teen?"

"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."

Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut heidän haltuunsa?"

"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua leikkaisivat poikki kurkkuni -- tai omanne'."

"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."

"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."

"Minä muistan -- Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on yllyttäjäsi."

"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa. Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden ja palkkaavat toisen käsivarren."

Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta, hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.

"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä -- se on pieni rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität, olet tunnustava kaikki."

"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno --"

"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"

"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin kidutuslava!"

"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."

"Olen tyytyväinen! -- _Donner und Hagel_, olen elänyt tarpeeksi kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta päälliköstäni sen jälkeen; -- muuten en pidä lukua vaikka te etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian yhdeksi ainoaksi haudaksi."

Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.

"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin tunnustukselle."

"_Perfede_", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin, hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi tällaisissa laupeudentöissä."

"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf, viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.

"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä! Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni tarpeesesi."

Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.

Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."

Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.

Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä, mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.

Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:

"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme pian kirkastavat vilkkaan verenne."

"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön, "mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan tuoretta!"

"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"

Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä -- Luca di Savelli nojautui pylvääsen, pystyssä pysyäkseen -- muut näyttivät vakavilta ja hämmästyneiltä.

"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä -- turhanpäiväinen naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme -- ne ovat täällä pian. Hei, Pandulfoni -- terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää viitta ylleni!"

Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan läheisten tuttaviensa kanssa.

VI Luku.

Julkinen manuu.

Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron, tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen, tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta, tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.

"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat -- jonka sotilas nyt olemme -- sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman, maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus, lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi, persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa, Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen keisarillisen istuimen vaalioikeutta -- oikeutta, joka, niinkuin ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman kansalle -- ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi, vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa. Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin ulkopuolella."

Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen, niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat, jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen; ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.

Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura edessään, jumaloiva kansa taampana -- hänen korviinsa tunkiessa Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui: mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt -- hänen rakastetun ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan _tuokin_ on minun!"

Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys. Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina, erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan -- vavistiin ja uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa, käsi yhä ojennettuna -- tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen -- huulet erillään -- uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella -- innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin kanssa."

Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.

Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. -- Kätenne." Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun, ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa, jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.

Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, -- korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen, ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa, ennenkuin se viskaa hansikkaansa.

VII Luku.

Pidot.