Part 20

Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli oikeatuntoinen -- päättäväinen -- sorretun ystävä -- sortajan kauhu. Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi, vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa, eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi elpyä.

Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli turha toivoa sovintoa.

Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun Rooman arvoa ja majesteettia -- epäilemättä nuot näytelmät, joita toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet, suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa, toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa, näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen unelman -- Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja henkistä suloa!

Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa raittiutta. -- Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin, kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.

Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen, oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta, häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan hänen suuruuttansa -- monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä, on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa. Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari. Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi, sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus, jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä, niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä -- mistä huvista olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin, jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli kansanyllyttäjän avu.

Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo, kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta, ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli, mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä, näemme vast'edes.

Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä, levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana -- hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.

IV Luku.

Vihollisen leiri.

Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.

Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin. Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava -- milloin luja, milloin epävarma aikeissaan -- aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli vallalla.

"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan valvomaan."

"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurja Orsinin ruhtinas.

"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun", sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin kyllästy tuohon mielipuoleen!"

"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."

"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha, Avignonissa taistelu."

"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"

"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti sananviejä liikkeelle."

"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".

"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta; sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."

"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En minä."

Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko ettei Roomassa kellään ole tikaria?"

"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa tapahtua, -- intonne vie teidät liian kauas."

"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa -- taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin koskaan ennen", sanoi Savelli.

"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen, niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."

"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.

"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".

"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."

"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia. Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa päätäni."

Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa, virkkoi:

"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin, velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa vakuutettu meidän maltillisuudestamme."

Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."

"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli, purren hymyilevää huultansa.

"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisin Palestrinaan!"

"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet tribuunille niin käärmeissäsi?"

"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla, tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla niskaani."

"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."

"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun --"

"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.

"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan jalkavaimolle."

"Lähde leikkimään, lapseni -- lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna, työntäen pojan luotaan.

"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa, vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, -- saanko kysyä, millä asioilla hän kulkee?"

"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan juuri nyt."

"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"

"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia, että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta, ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."

"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.

"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt kaupungista?"

"Luullakseni."

"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen, joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä, ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin häntä odottamaan palatsissani."

"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.

"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."

Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.

V Luku.

Yö ja sen tapaukset.

Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä, minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen. Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi, joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen, annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin, pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa, kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset, joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta (joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka, sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä, toinen kantaen _pendonea_ eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua. Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta (_miri candoris_) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.

"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."

"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."

Orsini vaaleni. "Mitä -- ei -- ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi oli sanonut hänestä -- sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi, 'ystäväni, ota tämä kultakukkaro -- hovinarrin tulee saada palkkansa'."

"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"

"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."

Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."