Part 2

Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen ainoan veljensä -- hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? -- kuinka kohtaan minä yön ja yksinäisyyden? -- niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat, hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta -- veljen veren hinta. Eivätkö he anna" -- ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta "eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vainaja hänen vieressään -- mutta ne eivät olleet enää kalpeat _murheesta_.

Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva, puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti -- kosto!

II. Luku.

Historiallinen silmäys -- jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.

Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki unohtivat -- unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa maineen ja onnen kasvaessa -- mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä -- niin sanoaksemme unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien ja yhtämittaisten kiihotusten välillä -- tämä lienee soveliain aika esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu -- piirre, välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.

Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja kristityn kirkon hallituspaikka.

Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin taantuvan kuin edistyvän -- lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu, ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet moninaisia vallankumouksia -- lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset. Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä, aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille, ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.

Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista, sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman, eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen, ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat, erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen, kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen) ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä; ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin _nimensä_ roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.

Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.

Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä. Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi, oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui; lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista, palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä; ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä, johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen", oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa, jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori, olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma. Paavin perinnölliset alueet -- osaksi pienten tyrannien anastamina, osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä -- tuottivat vain niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen pappinsa.

Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä, joita virtasi P. Paavalin alttarille."

Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia, joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti) päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.

Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten keskellä.

III Luku.

Kahakka.

Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän -- yhtä autio ja yhtä raunioissa -- kokoontunut kirjava ja vihastunut väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja. Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.

"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"

"Enkä minä!"

"Enkä minä!"

"En P. Pietarin luut avita, minäkään!"

"No mikä, ystäväiseni, on tuo tyrannius, johon ette tahdo alistua?" sanoi muuan nuori ylimys kääntyen tunkeilevien porvarien puoleen, jotka tulistuneina, kiukuissaan, puolittain aseissa ja Italian intohimojen kiihkeine eleineen vaelsivat alas pitkää ja kapeaa katua, joka johti Orsinin hallussa olevaan synkkään kortteliin.

"Voi herrani!" huusi kaksi tai kolme porvaria yhteen ääneen, "tahdottehan että meille ollaan kohtuullisia -- tahdottehan että meille suodaan oikeutta -- tehän olette Colonneja."

"Ha, ha, ha!" nauroi ylönkatseellisesti muuan jättiläisen kokoinen mies, heiluttaen ilmassa mahdottoman suurta vasaraa, joka ilmaisi hänen ammattinsa. "Oikeus ja Colonna! jumal'avita! niitä nimiä ei usein tavata yhdessä."

"Alas hän! alas hän! hän on orsinilainen -- alas hän!" huusi ainakin kymmenkunta joukosta; mutta yksikään käsi ei kohonnut jättiläistä vastaan.

"Hän puhuu totta", sanoi toinen ääni vakavasti.

"Niin hän puhuukin", sanoi kolmas, rypistäen kulmiansa ja vetäen puukon tupestaan, "ja me sallimme sen. Orsinit ovat tyranneja ja Colonnat ainakin yhtä pahoja."

"Valehtelet roisto!" huusi nuori ylimys, astuen tungokseen ja asettuen Colonnan herjaajan eteen.

Ritarin säkenöitsevän silmäyksen ja uhkaavan liikkeen edestä riitakumppani peräytyi muutamia askeleita, joten avonainen paikka jäi rotevaruumiisen sepän ja pienen, hennon mutta notkeavartaloisen nuoren ylimyksen väliin.

Syntymältään saakka opetettuina ylönkatsomaan plebeijien rohkeutta, kuitenkaan välittämättä missä maineessa heidän omansa oli, Rooman patriicit eivät olleet outoja tällaisille raa'oille kahakoille; ja usein ylimyksen paljas läsnäolo oli riittävä hajottamaan kokonaisia väkijoukkoja, jotka vähäistä ennen olivat uhkuneet kostoa hänelle ja hänen heimolleen.

Viitaten vaan kädellään sepälle ja aivan välinpitämättömänä sekä hänen huiskuvasta aseestaan että hänen kookkaasta vartalostaan, nuori Adrian di Castello, Colonnan etäinen sukulainen, ylpeästi käski hänen antamaan tietä.

"Kotiinne, ystävät! ja tietäkää", hän lisäsi arvokkaana, "että teette meille suuresti väärin, luullessanne meidät osallisiksi Orsinin väkivaltaisuuksiin, ja että me tyydytämme vain omia intohimojamme heidän ja meidän sukumme välisessä taistelussa. Pyhä Äiti minut niin tuomitkoon", jatkoi hän, hurskaasti luoden silmänsä ylöspäin, "kuin minä nyt totisesti vakuutan että minä teidän kärsimänne vääryyden ja Rooman kärsimän vääryyden tähden olen paljastanut tämän miekan Orsinia vastaan."

"Niin kaikki tyrannit sanovat", virkkoi seppä rohkeasti, nojaten vasaroineen vasten kivilohkaretta -- sirpaletta muinaista Roomaa -- "he eivät koskaan taistele keskenänsä muuten kuin meidän hyväksemme. Colonna leikkaa kurkut Orsinin leipurilta -- meidän hyväksemme! toinen Colonna anastaa Orsinin räätälin tyttären -- meidän hyväksemme! _meidän_ hyväksemme -- niin, kansan hyväksi! leipurin ja räätälin hyväksi, häh?"

"Veikko", sanoi nuori ylimys arvokkaasti, "jos Colonna niin tekee, hän tekee väärin: mutta pyhimmällä asialla saattaa olla huonoja puolustajia."

"Niin; itse pyhää kirkkoa tukevat keskinkertaiset kolonnat", vastasi seppä karkeasti viitaten paavin ja Colonnain ystävyyteen.

"Hän herjaa! seppä herjaa!" huusivat tuon mahtavan huoneen puoluelaiset. "Eläköön Colonna, eläköön Colonna!"

"Eläköön Orsini, eläköön Orsini!" kuului samassa vastakkainen huuto.

_"Eläköön kansa!"_ kiljasi seppä, huiskuttaen kauheata asettaan korkealla väkijoukon päitten päällä.

Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät suuresti vaikuttavana auktoriteettina -- joko suutuksissaan nuoren Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa, mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille etevämmyyden ylpeän nautinnon -- ellei, sanon, seppä itse, hetkisen epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.

Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, -- harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.

"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"

"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan estää sitä."

"Minäkö -- en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva, jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."

"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.

"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.

"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan kautta! hän yllyttää kansaa."

"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki -- Colonnat ja Orsinit -- viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne esineen -- Rienzin ja Kansan!"

Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja niihin kaikuna vastasivat sadat äänet -- "Rienzi ja kansa!"

Mutta minkälaisen vaikutuksen käsityöläisen sanat lienevätkin tehneet muihin, se samoin oli nähtävänä nuoressa Colonnassa. Rienzin nimen kuullessaan kiivastuksen hehku katosi hänen poskiltaan; hän säpsähti, jupisi itsekseen ja näytti hetkeksi tuon meluavan väkijoukon keskellä vaipuneen kummallisiin ja etäisiin haaveiluihin. Hän heräsi niistä huutojen tau'ottua, ja sanottuaan sepälle hiljaisella äänellä: "ystäväni, olen pahoillani haavastasi, mutta käy huomenna luokseni, niin tulet huomaamaan että olet väärin tuominnut minut", hän päätänsä nyökäten käski saksalaista seuraamaan itseään ja kulki halki väkijoukon, joka kaikkialla väistyi hänen tieltään. Sillä katkerimpaan ylimyskunnan vihaan sekaantui tänä aikana Roomassa heidän persoonainsa orjamainen pelko ja heidän rajattoman valtansa salaperäinen kunnioitus.

Adrianin kulkiessa siinä osassa väkijoukkoa, jossa kahakka vielä ei ollut alkanut, kuului mielenpurkauksia, sellaisia, jotka eivät olisi tulleet monien hänen heimolaistensa osaksi.

"Colonna", sanoi joku.

"Joka vielä ei ole rosvo", sanoi toinen, hurjasti nauraen.

"Eikä murhamies", mutisi kolmas, painaen kättänsä rintaansa. "_Häntä_ vastaan ei isäni veri huuda kostoa."

"Siunattu hän", sanoi neljäs, "sillä vielä ei kukaan häntä kiroo!"

"Voi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi pitkä, harmaapartainen vanhus sauvansa varassa; "käärmeen sikiö vasta, mujuhampaat kyllä ilmaantuvat."

"Häpeä, isä! hän on uljas nuorukainen eikä lainkaan ylpeä. Kuinka hän hymyilee!" virkkoi muuan kaunis vaimo, joka pysyttelihe mylläkän reunalla.

"Mennyttä kalua sen miehen kunnia, jonka vaimolle ylimys hymyilee", oli vastaus.