Part 19

"Katsokaa!" sanoi tribuuni ankarana, "noin kaikki rosvot kuolevat. _Pettureille_ sama laki määrää kirveen ja pölkyn!"

Raimond vetäytyi takasin kalpeana. Mutta ei ylimysvanhus. Haavotetun ylpeyden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään. Hän lähestyi sauvansa nojassa Rienziä, kosketti hänen olkapäähänsä ja sanoi:

"Ilman petostakin moni tuomari on tullut kadehtimaan uhriansa!"

Rienzi kääntyi yhtä ylpeänä ylimykseen.

"Suomme anteeksi ikäloppujen joutavat jaaritukset. Herrani, onko asianne toimitettu? Tahdomme olla yksin."

"Anna kätesi minulle, Raimond", sanoi Tapani. "Tribuuni -- hyvästi. Unhota että Colonna pyyteli sinulta, se lienee helppoa, sillä vaikka viisas oletkin, olet unohtanut, minkä jokainen muu muistaa."

"No minkä, herrani?"

"Sukuperän, tribuuni, sukuperän -- et muuta!"

"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.

Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui, hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä oli ollut tahraa ja väkivaltaa -- mutta joka näytti olleen oikeuden ulkopuolella -- hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari, Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen tunteettomana kansan innostukselle.

"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta -- ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa -- sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen. Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten illan hämärässä!"

Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"

Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan, asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta -- jonka loistelias turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, -- kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan. Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.

Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon, jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa, se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat pimentäneet hänen laajan otsansa.

"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"

"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole ollut seuran puutteessa -- puolet Rooman naisista ovat tulvineet palatsissa."

"Sen arvaan. -- Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"

"Hiljaa, Cola, puhuttele ystävällisesti häntä, pyydän sinua, kohta saat kuulla hänen elämäkertansa. Tule lähemmäksi, Angelo. Näet uuden herrasi, Rooman tribuunin."

Angelo lähestyi, vasten tavallisuutta arkana, sillä majesteettia oli kaikkina aikoina ollut Rienzin luonnossa, mutta hänen valtaan päästyänsä se oli saanut ankaramman ja jyrkemmän muodon, joka vaikutti ehdotonta kunnioitusta niihin, jotka lähestyivät häntä, vieläpä ruhtinasten lähettiläisin. Tribuuni hymyili huomatessaan tekemänsä vaikutuksen ja, ollen luonnostaan lempeä lapsille ja ystävällinen kaikille paitsi mahtajille, hän kiiruhti lieventämään sitä. Hän nosti lapsen hellästi syliinsä, suunteli häntä ja sanoi hänen tervetulleeksi.

"Saakoomme mekin pojan, yhtä kauniin!" hän kuiskasi Ninalle, joka punastui ja kääntyi pois.

"Nimesi, pieni ystäväni?"

"Angelo Villani."

"Toskaanalainen nimi. Florensissa löytyy eräs Villani-niminen tiedemies, joka epäilemättä parast'aikaa kirjottaa historiaamme kulkupuheitten mukaan. Sukuasi, ehkä?"

"Minulla ei ole sukua", vastasi poika töykeästi, "ja sitä enemmän olen rakastava signoraa ja kunnioittava teitä, jos saan. Minä olen roomalainen ja jokainen Rooman poika kunnioittaa Rienziä."

"Vai niin, reipas poikani", sanoi Rienzi punastuen mielihyvästä, "sepä hyvä merkki tulevaisesta menestyksestäni." Hän laski pojan sylistään ja asettui patjoille, Ninan sijoittuessa hänen viereensä jonkinlaiselle istuimelle.

"Jättäkää meidät kahden kesken", sanoi hän, ja Nina antoi palvelijatytöille merkin poistumaan.

"Ottakaa uusi hovipoikani mukaanne", sanoi hän, "häntä ehkä koti-ikävä vielä estää suostumasta vallattomiin veikkoihinsa."

Heidän jäätyään kahden kesken, Nina ryhtyi kertomaan Rienzille aamullista kohtausta; mutta vaikka hän ulkonaisesti näytti kuuntelevan, hänen katseensa harhaili, hän nähtävästi oli hajamielinen ja omissa aatoksissaan. Vihdoin Ninan lopetettua hän sanoi: "oikein, Nina, olet ystävällisesti ja jalosti menetellyt, niinkuin ainakin. Mutta puhukaamme muista asioista. Minä olen vaarassa."

"Vaarassa", kertoi Nina, vaaleten.

"Älköön tuo sana pelottako sinua -- sinun henkesi on minun kaltaiseni, joka halveksuu vaaraa; siksipä oletkin Nina, ainoa uskottuni koko Roomassa. Ei antanut taivas sinua minulle vain ilahuttaaksensa minua kauneudellasi, vaan vahvistaaksensa minua neuvoillasi ja tukeakseen minua rohkeudellasi."

"Pyhä Neitsyt sinua noista sanoistasi siunatkoon!" sanoi Nina, suudellen kättä, joka riippui hänen olaltaan, "ja vaikka säpsähdin sanasta 'vaara', niin tuo oli vain naisen ajatus sinusta -- halpa ajatus, Colani, sillä kunnia ja vaara käyvät käsi kädessä. Ja minä olen yhtä valmis tasaamaan jälkimäisen, kuin edellisenkin. Jos koettelemuksen hetki milloinkaan on tuleva, ei ainoakaan ystävistäsi ole niin uskollisena oleva rinnallasi, kuin tämä heikko vartalo, mutta peloton sydän."

"Minä tiedän sen, oma Ninani, minä tiedän sen", sanoi Rienzi, nousten ylös ja käyskennellen edestakasin pitkin ja kiivain askelin. "Kuule nyt minua. Sinä tiedät, että hallita turvallisena on ollut minun valtiotaitoni tarkotus, hallita oikeudenmukaisesti minun ylpeyteni. Hallita oikeudenmukaisesti on pelottava seikka lainrikkojien ollessa mahtavia ylimyksiä. Nina, julkeasta, uhkarohkeasta rosvoamisesta on oikeutemme tuominnut Martino Orsinin, Porton herran, kuolemaan. Hänen ruumiinsa roikkuu nyt Leijonaportaitten hirsipuussa."

"Hirvittävä tuomio!" sanoi Nina pöyristyksen valtaamana.

"Se on totta; mutta hänen kuoltuaan tuhannet köyhät ja rehelliset ihmiset saavat elää rauhassa. Tuo minua ei huolestuta; ylimykset ovat kiukuissaan tuosta teosta, se oli muka solvaus heille, että laki ulotettiin ylimyksiin. He tekevät pystyn -- kapinan. Minä näen myrskyn -- enkä tunne luotteita, millä asettaa se."

Nina oli hetkisen vaiti. -- "He ovat Herran Ehtoollisella", sanoi hän vihdoin, "juhlallisesti vannoneet olevansa nousematta aseisin sinua vastaan."

"Valapattous on mitätön lisä varkauteen ja murhaan", vastasi Rienzi pilkallisesti hymyillen.

"Mutta kansa on uskollinen."

"Niin onkin; mutta kansalaissodassa (josta pyhimykset varjelkoot!) ne taistelijat ovat varmimmat, joilla ei ole muuta kotia kuin rautapaitansa, muuta liikutettavaa kuin miekkansa. Liikemies ei jätä tointansa kellon joka päivä pauhatessa, mutta ylimyksen sotavoima on valmis minä hetkenä tahansa".

"Ollakseen luja", sanoi Nina, joka herransa neuvotteluista osallisena, osotti tuon kunnian mukaista älyä -- "ollakseen luja vaaran aikoina, hallituksen tulee _näyttää_ lujalta. Juuri siten, ettet pelkoa osota, voit estää pelon syyn."

"Oma ajatukseni!" vastasi Rienzi vilkkaasti. "Sinä tiedät että puoli valtaani noitten ylimysten yli johtuu vierasten valtioitten minulle osottamasta kunniasta. Kruunupäisten ruhtinasten lähettiläitten, jokaisesta Italian kaupungista, pyrkiessä tribuunin liittoon, heidän täytyy peittää kiukkunsa plebeijin kohoamisesta. Mutta toiselta puolen, ollakseni luja ulkona, minun täytyy näyttää lujalta kotona; suuret tuumani, joita olen suunnitellut ja aivan kuin ihmeen kautta alkanut toteuttaa, kerrassaan raukeavat tyhjiin, jos ulkomailla tullaan huomaamaan että ne perustuvat epävakavaan ja horjuvaan valtaan. Tämä yritys (jatkoi Rienzi, laskien kätensä nuoren Augustuksen marmoripatsaalle) on suurenmoisempi, kuin tuon miehen, jonka syvä, mutta hyinen henki lannisti Italian yhdeksi -- sillä se yhdistäisi Italian vapaaksi. Niin, jos vaan voisimme yhdistää suureksi liittovaltakunnaksi kaikki Italian valtiot, joista jokaista hallittaisiin omien lakiensa mukaan, mutta kaikki olisivat yhtyneet itse kunkin ja yhteiseksi turvaksi pohjolan Attiloita vastaan, Rooma pääkaupunkina ja äitinä, tämä aikakausi ja nämät aivot olisivat suorittaneet työn, josta ihmiset puhuisivat hamaan viimeiseen tuomiopäivään asti."

"Minä tunnen tuumasi", sanoi Nina yhtyen hänen innostukseensa, "ja entä, vaikka niitten toteuttamisessa olisikin vaaroja? Emmekö ensi askeleella voittaneet suurinta vaaraa?"

"Oikein, Nina, oikein! Taivas" (ja tribuuni joka menestyksessään aina tunsi Korkeimman käden, teki hartaasti ristinmerkin) "on suojeleva sitä, jonka se on suonut hengessä nähdä todellisen kirkon alueen pelastuksen ja sen lapsien vapauden ja menestyksen! Sen uskon. Monet Toskanan kaupungeista ovat jo ryhtyneet keskusteluihin tuon liiton solmiamiseksi; kaikilta tyranneilta, paitse Johan di Vicolta, olen saanut kauniita ja imartelevia lupauksia. Tuon suurimman teon aika on ehtinyt."

"Ja mikä se on?" kysyi Nina kummastellen.

"Luopuminen kaikesta ulkomaisten vaikutuksesta. Millä oikeudella asettaa jokin vierasten ruhtinaitten synoodi Rooman kuninkaaksi milloin minkin saksalaisen keisarin? Rooman kansa yksin valitkoon Rooman hallitsijan; onko meidän kulkeminen Alppien poikki viemään herramme arvonimeä goottein jälkeläisille?"

Nina oli vaiti; tuota tapaa, jonka mukaan hallitsijan vaali toimitettiin valtiopäivillä Reinin tuolla puolen ja sitä seuraavan kruunauksen juhlamenot pysytettiin roomalaisten turhanpäiväisen myöntämisen varassa, olkoon se ollut kuinka nöyryyttävä kansalle, ja kuinka todellista riippumattomuuden käsitettä vastustava tahansa, pidettiin siihen aikaan niin luonnollisena, että Rienzin rohkeat sanat häntä hämmästyttivät, vaikka hän oli valmis kuulemaan kuinka uhkarohkeita suunnitelmia hyvänsä.

"Kuinka!" sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, "ymmärränkö oikein? Tarkotatko luopumista keisarista?"

"Kuulehan: tällä hetkellä kaksi miestä pyrkii Rooman valtaistuimelle -- Italian keisarilliselle valtaistuimelle -- böömiläinen ja baijerilainen. Heidän valitsemiseensa meidän suostumustamme -- Rooman suostumusta -- ei kaivata -- ei pyydetä. Saatetaanko meitä kutsua vapaiksi -- saatammeko me kerskata olevamme tasavaltaisia -- kun muukalainen ja barbaari noin paiskataan niskaamme? Emme, me tahdomme olla vapaita sekä todellisuudessa että nimeltä. Muuten (jatkoi tribuuni tyynempänä) tuo näyttää minusta yhtä valtioviisaalta, kuin uskalletulta. Kansa yhtämittaa vaatii ihmeitä minulta, kuinka minä voin jalommasti huikaista, kunnokkaammin voittaa heidät, kuin vakuuttamalla heidän luovuttamattoman oikeutensa valita omat hallitsijansa? Tuo rohkea teko on herättävä pelkoa ylimyksissä, vieläpä ulkomaalaisissakin; se on oleva säikähyttävänä esimerkkinä koko Italiassa; se on oleva yleisen tulenliekin alkukekäle. Se on toimeenpantava ja asianmukaisella loistolla."

"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen, minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."

"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut näyttäminen lujalta?"

"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.

"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta _ei ole_. Ajatuksen ja menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan korvaani -- älä pysähdy, älä vapise, älä horju: -- sillä Kaikkinäkevän silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."

Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.

Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan, ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta, voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.

Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta sanaakaan sanomatta.

Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta, jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.

"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan palasi.

Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli lähettänyt noutamaan, odotti häntä.

"Minä tulen! -- Sydämeni sydän", hän kuiskasi Ninalle, "syömme tänään kahdenkesken illallista, puhuaksemme enemmin näistä asioista." Näin sanoen hän lähti omaan kammioonsa, joka oli vastaanottohuoneen perällä. siellä hän tapasi Cecco del Vecchion.

"No, reipas poikani", sanoi tribuuni, ihmeteltävän keveästi omistaen tuon vertaisen ystävyyden, jota hän aina osotti halpasäätyisille, ja joka oli sen yhtä luonnollisen majesteetin kummastuttava vastakohta, joka ilmaantui hänen kohdellessaan ylhäisiä. "No, mitä kuulumisia, Cecco poikaseni? Sinä hyvin jaksat, näen mä, tässä kivuliaassa helteessä; meillä työmiehillä -- sillä kumpikin teemme työtä, Cecco -- on liian paljon tointa joutuaksemme laiskurien tavoin: sairastamaan, Rooman taivaan joko suven tai syksyn aikana. Lähetin noutamaan sinua, Cecco, saadakseni tietää, mitä työtoverisi arvelevat Ursinin hirttämisestä."

"Niin, tribuuni", vastasi käsityöläinen, joka nyt tultuaan Rienzin läheisempään tuttavuuteen oli menettänyt paljon entisestä pelonsekaisesta kunnioituksestaan sekä piti tribuunin valtaa osittain omana ansionaan, "ne ovat ihan ymmällä, kun tohditte rangasta suurta niinkuin pientäkin."

"Vai niin, sitten olen tyytyväinen. Mutta kuule, Cecco, siitä ehkä nousee meille kuumat päivät. Jokainen ylimys pelkää että ensi kerralla tullee hänen vuoronsa, ja pelko tekee heidät rohkeiksi kuin epätoivoiset rotat. Vielä saanemme taistella buono staton eteen."

"Halusta, tribuuni", vastasi Cecco karmeasti. "Minä puolestani en ole pelkureita."

"Pidä sama henki vallalla sitten kaikissa käsityöläisten kokouksissa. Minä taistelen kansan puolella. Kansan täytyy empimättä taistella minun puolellani."

"Kyllä se, kyllä se", vastasi Cecco.

"Cecco, tämä kaupunki on paavin hengellisen hallinnon alainen -- se on oikein -- se on kunnia eikä rasitus. Mutta _ajallinen_ hallinto, ystäväni, olkoon yksin roomalaisten. Eikö ole tasavaltaisen Rooman häpeä, että nyt tässä jutellessamme, muutamat raakalaiset, joista emme koskaan ole kuulleet puhuttavankaan, päättelevät Alppien takana kahden hallitsijan ansioista, joita emme milloinkaan ole nähneet? Eikö tuota asiaa ole vastustettava? Italialainen kaupunki -- mitä se böömiläisellä keisarilla tekee?"

"Vähän, vähän, P. Paavali nähköön!" sanoi Cecco.

"Eikö tuota asiaa olisi tutkittava?"

"Eiköhän", vastasi seppä.

"Ja jos huomataan että ikivanhoja lakiamme rikotaan, eikö tuota asiaa olisi vastustettava?"

"Epäilemättä."

"No hyvä! Arkistot vakuuttavat ettei milloinkaan ole keisaria laillisesti kruunattu muuten kuin kansan vapaasta äänestyksestä. Me emme milloinkaan ole valinneet böömiläistä emmekä baijerilaista."

"Päinvastoin, jos nuo pohjolaiset tulevat tänne kruunattaviksi, niin koetammepa ajaa heidät matkoihinsa kivillä ja kirouksilla, sillä me olemme kansa, tribuuni, ja pidämme oikeuksistamme kiinni."

"Palaja ystäviesi luokse -- puhuttele heitä -- sano että tribuunianne haluttaa kysyä noilta valtaanpyrkijöiltä, mitä oikeutta heillä on Rooman valtaistuimeen. Älä yllytä äläkä heitä säikäytä, mutta ole tukenani silloin kun aika on tullut."

"Tuo on minun mieleeni", sanoi kookas seppä, "sillä ystävämme ovat viime aikoina käyneet vähin levottomiksi ja sanovat --"

"Mitä he sanovat?"

"Että tosin olette karkottanut rosvot, hillinnyt ylimykset, noudatatte puolueetonta oikeutta --"

"Eikö se ole riittävä ihme kahdessa tai kolmessa lyhyessä kuukaudessa?"

"Kyllä, ne sanovat että siinä olisi enempikin kuin tarpeeksi ylimyksen työksi, mutta te, joka olette kansasta kohonnut ja jolla on sellaiset lahjat ja niin poispäin, voisitte tehdä vielä enemmän. Siitä on jo kolme viikkoa, kun heillä on ollut mitään uutta puhuttavaa, mutta Orsinin tämänpäiväinen hirttäminen on heitä pikkusen virkistävä."

"Hyvä, Cecco, hyvä", sanoi tribuuni, nousten seisoalleen, "kohta saavat he enemmän suunkäytettä. Vai luulet etteivät pidä minusta enää juuri yhtä paljon, kuin noin kolme viikkoa sitten?"

"Sitä en juuri väitä", vastasi Cecco. "Mutta me roomalaiset olemme tuollainen malttamaton kansa."

"Niin, Jumala paratkoon!"

"Kyllä ne sittenkin epäilemättä teissä tiukasti pysyvät, jollette, hyvä tribuuni, pane niille uusia veroja."

"Haa! Mutta jos vapauden tähden on taisteltava -- jos taistelemiseen tarvitaan sotamiehiä, ja jos sotamiehille on palkka maksettava -- eikö kansan tule uhrata jotakin omien oikeuksiensa hyväksi -- oikeudenmukaisten lakien ja oman turvallisuutensa hyväksi!"

"En minä tiedä", vastasi seppä kynsien päätänsä ja käyden hiukan hämillään, "mutta sen vaan tiedän ettei köyhiä ihmisiä saa liiaksi mennä verottamaan. Ne sanovat teidän hallitessanne tulevansa paremmin toimeen, kuin ennen ylimysten aikoina, ja sen vuoksi ne teistä pitävät. Mutta työtä tekevien miesten, köyhien, perheellisten miesten täytyy muistaa mahaansa. Yksi kymmenestä käy lakituvassa -- yhden kahdestakymmenestä tappavat ylimysten rosvosoturit, mutta joka mies syö, juo ja tuntee verotaakan."

"Tuo ei liene järkesi juoksu, Cecco!" sanoi Rienzi vakavasti.

"Kyllä tribuuni, minä olen reilu mies, mutta minulla on suuri perhe hoivissani."

"Riittää, riittää!" sanoi tribuuni vilkkaasti, ja sitten hän hajamielisesti lisäsi, ikäänkuin itsekseen, mutta ääneensä: "minusta näyttää, kuin olisimme olleet liiaksi tuhlaavaisia, näistä näytelmistä on loppu tuleva."

"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä, ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen -- 'kas _meidän_ miehemme pimentää ylimysten loiston!'"

"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"

"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja pitäisivät _buono statoa_ vaan joutavana ilveenä."

"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun. Älä unhota mitä sanoin!"

"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti. Hyvästi, tribuuni."

Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.

"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää, millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään. Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu -- Rooma, Italia, Rauha, Oikeus, Sivistys, -- kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"

Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa, jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.

Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.

"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin roomalaisten käsi siirsi sinut tänne -- sinä roomalaisten rikosten ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini, loistoni -- sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina --" hän sävähti tuota ajatusta -- lähestyi erästä kammionkomeroa -- veti syrjään esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat -- vallan mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies; ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa iloisempi kuin koko tuona päivänä.

III Luku.

Sankari naamarittomana.

"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.

Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi. Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina, mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi -- sorron uhrista oikeuden valvojaksi -- on äkkinäinen muutos, joka panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun, intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi -- herättävä ylön liioiteltuja toiveita -- ja johtava pilviä tavottelevaan kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan tappioon.