Part 18

Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita, rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä. Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen, terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" -- käyttääksemme erään uudemman ajan italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin] sanoja -- "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta säilyä keskellä maanteitä'."

Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä täällä -- vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille -- jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]

Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen, josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana, mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.

Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita, marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.

Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa, kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula, oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka vaikutti upseerin vastaukseen.

"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten osaksi."

Ursula, äänessä hieman kärsimättömyyttä, vastasi:

"Minun asiani on sitä laatua, että se on palatseihin tervetullut minä päivänä tahansa. Olen tullut, signor, laskemaan signoran jalkain eteen eräitä lahjoja, jotka hän toivoakseni suostuu ottamaan vastaan."

"Ja sanokaa", lisäsi poika samassa, "että Angelo Villani, jota signora Nina eilen kunnioitti huomiollansa, ei ole muukalainen, vaan roomalainen, sekä on tullut niinkuin häntä käskettiin, tarjoamaan Signoralle palvelustaan ja kunnioitustaan."

Vakava upseeri ei saattanut olla hymyilemättä pojan nenäkkäälle, mutta miellyttävälle rohkeudelle.

"Minä muistan, nuori Angelo Villani herra", hän vastasi, "että signora Nina puhutteli teitä porraskäytävässä. Rouvani, olen toimittava asianne. Tehkää hyvin, seuratkaa minua huoneesen, joka on soveliaampi sukupuoleenne ja olentoonne katsoen."

Tuon sanottuaan hän johti heidät poikki salin leveään, valkomarmooriseen porraskäytävään, jonka keskustaa verhosivat uhkeat itämaalaiset matot, jotka tuona aikana, jolloin englantilaisen hallitsijan asunnon lattiat olivat kaislain peitossa, eivät enää olleet harvinaisia Italian palatsien suuremmassa ylöllisyydessä. Avattuaan oven hän saattoi Ursulan ynnä hänen nuoren kasvattinsa korkeaan, kirjailluilla samettiverhoilla kaunistettuun odotushuoneesen; yläpuolella vastakkaista ovea, josta upseri poistui, välkkyi vaakunakilpiä, joita tribuuni aina yhdisti kaikkeen loistoonsa, vähemmin komeilemisen vuoksi, kuin halusta saada ylimmäisen papin avaimet liittymään tasavallan merkkikuviin.

"Ei ole Valoisin Filipin kodissa sellaista komeutta, kuin tuon miehen!" jupisi Ursula. "Jos tuota kestää, olen tehnyt kasvatilleni paremman työn kuin luulinkaan."

Viranomainen pian palasi ja vei heidät avaran salin poikki, joka todella oli palatsin suuri vastaanottohuone. Neljäkolmatta pylvästä Orientin alabasteria, jotka olivat olleet viimeisten keisarien rosvoamisten todistajina ja kaivetut esiin unhoon joutuneista raunioista kaunistamaan muinaisen tasavallan uudistajan palatsia, tuki kevyttä, rakennustavaltaan puoleksi gootilaista, puoleksi klassillista kattoa, johon kullattua ja purppuraista mosaikkiä oli upotettu. Ruutuisen lattian keskustaa peitti kultainen vaate, seiniltä riippuivat välimatkojen päässä toisistaan samallaiset uhkeat verhot, joiden välisiin, vast'ikään maalattuihin liisteisin oli hehkuvin värin kuvattu salaperäisiä merkkikuvia. Tämän kuninkaallisen huoneen toisessa päässä kohosi kaksi astuinta tribuunin valtaistuimen sijalle, jonka yläpuolelle oli kirjaeltu ylimmäisen papin ja kaupungin ikuiset vaakunat.

Kuljettuaan tämän huoneen poikki, avattiin ovi, mistä päästiin vähäiseen kammioon, joka oli täynnä uhkeihin hopea- ja sinisamettipukuihin puettuja hovipoikia. Monta siellä ei ollut Angeloa vanhempaa, ja heidän kaikkien kauneudesta päättäen, he näyttivät olevan kaupungin kukkeinta nuorisoa.

Vähän aikaa oli Angelolla katsella vastaisia tovereitansa, hetkisen kuluttua hän holhoojinensa oli tribuunin puolison edessä.

Kammio ei ollut avara -- mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.

Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin, muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset, kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan suloista viileyttä ilmaan, -- kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen, hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen ja melkein yläilmainen haaveksiminen: -- jotta se pikemmin näytti olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa. Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä, ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.

Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen sulon.

Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.

"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö, rouvani, on tuo kaunis lapsi?"

"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika pienokaisena joutui hoitooni -- raskas ja huolestuttava toimi sille, jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva, sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka orpo, äiditön ja isätön."

"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.

"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne. Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia -- kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä toivoakseni käytökselläänkään."

"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."

"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä -- ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon pyhittämän lemmen hedelmä."

"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei solvaista."

Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. --

"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain, signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät jalokivet" -- ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen, ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä, -- "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin, "jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille loiston, jota sen ei tarvitse lainata."

"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei -- ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."

Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen, ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi arvokkaan lempeänä:

"Tribuunin kädet ovat puhtaat -- älköön tribuunin puolisoon epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun _teille_ tyrkyttäminen jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."

"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä taivasta kohden, -- "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja; hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen kiitokset. Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja kiittämätön olen ollut."

Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä, tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni, _isävainajani_ sielumessuihin, sillä tiedättehän että _hänkin_ on kuollut".

Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti -- jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen; ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.

"Poikaparka!" hän sanoi, "näyttääpä siltä kuin Kaitselmus olisi johtanut minua eilen valitsemaan sinut rahvaan joukosta ja saattanut sinun oikeaan asuinpaikkaasi. Sillä kenen luoksi tulisivat Rooman hyljätyt ja orvot, elleivät Rooman ensimmäisen virkamiehen palatsiin?" Kääntyen seuralaisiinsa hän antoi heille uuden holhottinsa mukavuutta koskevia määräyksiä, mikä osotti, että vaikka valta oli tyydyttänyt hänen turhamaisuutensa, se ei ollut paaduttanut hänen sydäntänsä. Angelo Villani varttui, _hyvin_ palkitaksensa hänen!

Hän pidätti pojan luonansa ja tutunomaisesti keskustellessaan hänen kanssansa hän yhä enemmän mieltyi hänen rohkeaan henkeensä ja raittiisen olentoonsa. Mutta päivän joutuessa, useitten Rooman ylhäisön naisten saavuttua heidän keskustelunsa keskeytyi. Ja silloinpa Ninan hyveet jäivät varjoon ja hänen virheensä pistivät näkyviin. Hän ei voinut vastustaa naisen voittoriemua noista pöyhkeistä signoreista, jotka nyt taipuivat nöyrään kunnioitukseen, ennen halveksien ylönkatsottuaan. Hän näyttäytyi kuningattarena ja vaati sille tulevan kunnioituksen. Ja noilla monilla hienoilla keinoilla, jotka naissuku hyvin tuntee, hän kohteliaisuudellaankin osasi nöyryyttää kopeita vieraitaan. Hänen valtaava kauneutensa sekä hienontunut järkensä tosin pelastivat hänen nousukkaan halvasta röyhkeydestä, mutta sitä syvempään viilsi ylpeys, antamatta masennetuille tilaisuutta halveksimisella takasin maksuun. Hänen olivat peitetty pistos -- hymyilevä loukkaus -- pureva ylistys -- välinpitämätön pakottaminen mitättömimpiä kohteliaisuuksia noudattamaan, josta ulkonaisesti ei saatettu vihotella, mutta jota sisällisesti ei voitu anteeksi antaa.

"Hyvää päivää, signora Colonna", sanoi hän kopean Tapanin kopealle puolisolle. "Kuljimme eilen palatsinne ohi. Kuinka kauniilta se nyt näytti, kun nuot kolkot varustukset ovat poistetut, joita teidän varmaan oli ikävä katsella. Signora (kääntyen erään Orsinin puoleen) herranne on tribuunin suuressa suosiossa: hän on aikeissa määrätä hänet tärkeään toimeen. Hänen tulevaisuutensa on taattu, ja me iloitsemme siitä, sillä ei kukaan palvele kuuliaisemmin valtiota. Oletteko nähnyt, ihana signora Frangipani, Petrarcan viimeisiä runoja herrani kunniaksi? Tuolla ne ovat. Rohkenisimmeko pyytää teitä näyttämään ihanimmat paikat, signora di Savellille? Iloitsemme, jalo signora Malatesta, että näkönne on noin parantunut. Viime kerralla kun kohtasimme toisemme, vaikka seisoimme aivan vieressänne signora Giulian tanssijaisissa, tuskin näyitte erottavan meitä patsaasta, jonka ääressä seisoimme!"

"Täytyykö meidän kärsiä tuollaista röyhkeyttä!" kuiskasi signora Frangipani signora Malatestalle.

"Hiljaa, hiljaa; ehkä kerran vielä koittaa _meidänkin_ päivämme!"

II Luku.

Siunattu se neuvonantaja, jonka edut ja sydän ovat omamme. Korret nousevat pystyyn -- tietäneekö myrskyä?

Tavallista myöhempään palasi Rienzi tuona päivänä palatsin oikeussalista asuntoonsa. Hänen astuessaan vastaanottohuoneen poikki, hänen kasvonsa punottivat, hän oli purrut hampaansa lujasti yhteen miehen tavoin, joka on tehnyt vakavan päätöksen ja päättänyt järkähtymättä siinä pysyä; hänen otsaansa varjosti uhkaava ja pelottava pilvi, jonka hänen persoonansa kuvaajat aina ovat huomauttaneet tietäneen kiukkua, joka oli sitä kauheampi, kun se erehtymättä aina oli oikeutettu. Hänen kintereillään seurasivat Orvieton piispa ja Tapani Colonna. "Minä sanon teille, hyvät herrat" sanoi Rienzi, "että turhaan puoltelette. Rooma ei tunne säätyerotusta. Laki on sokea rikkojalleen, -- ilveksensilmäinen teolle."

"Mutta", sanoi Raimond epäröiden, "mieti tarkoin, tribuuni, hän on kahden kardinaalin veljenpoika ja itse entinen senaattori."

Rienzi seisahtui äkkiä ja katsoi seuralaistensa kasvoihin. "Herra piispa", sanoi hän, "eikö se vaan pahenna rikosta? Kuulkaa, näin on laita: -- alus, purjehtien Avignonista Neapeliin, lastattuna Provencen tuloilla matkalla kuningatar Johannalle, jonka asiasta, niinkuin tiedätte, äskettäin pidimme juhlallisen neuvottelun, joutuu haaksirikkoon Tiberin suussa. Martino di Porto -- jalo, niinkuin te sanotte -- tuon linnan omistaja, josta hän johtaa arvonimensä -- ja ylhäisen syntyperänsä vuoksi sekä ollen aivan vieressä kaksinkerroin velvollinen auttamaan hätääntyneitä -- karkaa joukkoineen aluksen kimppuun (mitähän tuolla kapinoitsijalla on aseellisilla joukoilla tekemistä?) -- ja ryöstää sen puhtaaksi kuin maantierosvo. Hän otetaan kiinni -- tuodaan tuomioistuimeni eteen -- asia tyystin tutkitaan -- hän tuomitaan kuolemaan. Sellainen on laki -- mitä muuta tahdotte?"

"Armoa", sanoi Colonna.

Rienzi laski käsivartensa ristiin ja nauroi ylönkatseellisesti. "Enpä koskaan kuullut jalon Colonnan anelevan armoa, kun talonpoika oli varastanut leivän, tyydyttääkseen nälkään nääntyviä lapsiansa."

"Talonpojan ja ruhtinaan välillä, tribuuni, on mielestäni erotus -- Orsinein uljasta verta älköön vuodatettako samoin kuin halvan plebeijin --"

"Jota, sen muistan", sanoi Rienzi matalin äänin, "te piditte varsin joutavana asiana silloin, kuu veljyeni syyttä sortui kopean poikanne peitsen alle. Olkaa herättämättä tuota muistoa, minä varotan teitä; antakaa sen uinua. -- Hävetkää, vanha Colonna -- hävetkää; niin lähellä hautaanne, jossa toukat kaiken lihan tasaavat, harmaahapsisena saarnaatte tylyä ihmisen ja ihmisen erotusta. Eikö sentäänkin ole tarpeeksi erotusta? Eikö toinen käy purppurassa, toinen repaleissa? Eikö toinen, ole joutilas, toinen raada? Eikö toinen elä hekumassa, toinen näänny nälkään? Onko minulla mielettömiä tuumia tasottaa arvoasteita, jotka yhteiskunnan vuoksi ovat välttämätön paha? Ei. Minä en vastusta rikasta miestä enempää kuin Latsarustakaan. Mutta ihmisen tuomioistuimen edessä, niinkuin Jumalankin, Latsarus ja rikasmies ovat samanarvoisia. Ei enempää."

Colonna kääri ylpeästi viittansa ympärilleen ja puri ääneti huultansa. Raimond rupesi välittämään.

"Kaikki tuo on totta, tribuuni. Mutta", hän veti Rienzin syrjään, "tiedä, että meidän tulee olla sekä valtioviisaita että oikeatuntoisia. Hän on kahden kardinaalin veljenpoika, mikä vihamielisyys on Avignonissa nouseva!"

"Olkaa huoleti, pyhä Raimond, siitä minä vastaan paaville." Heidän puhuessaan kello alkoi soida, raskaasti ja kumeasti.

Colonna säpsähti.

"Suuri tribuuni", sanoi hän, hieman ylönkatseellisesti, "suostu miettimään, ennenkuin se on liian myöhäistä. En koskaan ennen ole kääntynyt puoleesi anovaisena, ja nyt pyydän sinua säästämään omaa vihollistani. Tapani Colonna rukoilee Cola di Rienziä säästämään Orsinin hengen".

"Ymmärrän pistoksen, vanha herra", sanoi Rienzi tyynesti, "mutta en moisista välitä. Olette Orsinin vihollinen ja puhelette sittenkin hänen puolestansa -- tuo kuuluu jalomieliseltä; mutta kuulkaa -- te olette enemmän säätynne ystävä, kuin kilpailijanne vihamies. Ette voi sietää että kukaan, joka on ollut tarpeeksi suuri kanssanne kiistelemään, varkaana tuhottaisiin. Myönnän täyden kunnian tuolle ylevälle anteeksiannolle, mutta minä en ole ylimys enkä samaa mieltä. Vielä sananen. -- Jos tämä olisi tuon rosvoylimyksen ainoa katala ja väkivaltainen teko, teidän armonanomuksenne otettaisiin varteen, mutta eikö hänen elämänsä ole mainittu? Eikö hän poikaijästänsä saakka ole ollut Rooman kauhu ja häpeä? Kuinka monta häväistyä aviopuolisota, ryöstettyä kauppiasta, päiväsydännä puukotettua kulkijaa nousisi todistamaan vangittua vastaan? Ja tuollaiselle miehelle minun täytyy kuulla ijäkkään ruhtinaan ja varavirkaisen paavin armoa pyytelevän! Hyi, hyi! Mutta tahdonpa olla teille kohtuullinen. Ensimmäisen _köyhän_, jonka laki tuomitsee kuolemaan, olen teidän tähtenne armahtava."

Raimond jälleen veti tribuunin syrjään, Colonnan koettaessa raivoansa hillitä.

"Ystäväni", sanoi piispa, "ylimykset katsovat tämän koko säätynsä häväistykseksi, Orsinin pahimman vihollisen armonpyynnöistä sen jo huomaat. Martinon veri on oleva heidän sovintonsa sinetti, ja he yhtenä miehenä nousevat sinua vastaan."

"Nouskoot; Jumala ja kansa puolellani minä vaikka roomalaisenakin uskallan oikeutta noudattaa. Kellonsoitto taukoo -- jo on myöhäistä." Näin sanoen Rienzi työnsi akkunan auki ja Leijonaportaitten vieressä nähtiin hirsipuu, jossa patriicipuvussaan natisten heilui vielä vavahtelevana ruumiina Martino di Porto.