Part 17

"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta saattaa olla mahdollinen; -- Adelinen äiti, saatuaan tietää, että meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin, ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen -- sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta -- jollei hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani -- että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun, ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."

"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"

"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden; hän tunnusti varkauden -- ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi nuolen haavoitetusta rinnasta -- ja hän kuolisi heti, jos häneltä riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä on toivo -- se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"

Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut hänet.

"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt -- siinä on paljon okaita -- älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni. Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette, jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen, pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"

Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea, melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki (ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.

Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja säveliin, lauloi seuraavat säkeet:

Provencelaisen neidon laulu.

1.

Sydän miksikä auvoton, Synkkä sä myötä? Miks' kirkkaus taivon on Sulle vain yötä? Voi mua, voi mua! Riemulle suo tää maa, Se murhetta kaihoaa, Oi ainoa paikka suo Sä, minnek' ei pääse tuo Huokaus, Voi mua! -- Voi mua!

2.

Rajuilmankin lintunen Vainuvi ennen, Myös on aikansa myrskysen Aavistus hengen; Voi mua, voi mua! Sä riemuitse sallittua, Oi syömmeni, pyydän sua, Oi miksikä, tiedä en, Sä vastoat huoaten (Sydän hupsu!), Voi mua! -- Voi mua!

3.

Suru niinkuni yöhyt luo Toivottomuutta; Ken tiesi min huomen tuo Helmassa uutta? Voi mua, voi mua! Iloitse soitikkon', Pian kielesi vaiti on Iloitse -- kuule, voi! Sen enteinen sävel soi Viimeisen -- Voi mua! -- Voi mua!

"Oma Adelineni, suloinen satakieleni!" kuiskasi Montreal hiljaa lähestyen, ja vaipui hänen jalkoihinsa -- "laulusi on liian murheellinen täksi kultaiseksi illaksi."

"Ei milloinkaan ole sydämeen tunkeutunut sävel", sanoi Adrian, "jonka nuolessa ei suru olisi ollut sulkana. Tositunteellisuuteen, Montreal, yhtyy kaiho, jos kohta ei synkkämielisyys."

Adeline katsahti hellästi ja hyväksyen Adrianin kasvoihin; häntä miellytti niitten ilme, häntä vielä enemmän miellyttivät nuot sanat, joitten totuuden nainen pikemmin tunnustaisi kuin mies. Adrianin katseessa kuvautui syvä ja kaunopuhelias myötätuntoisuus ja kunnioitus; todella tuo lyhyt kertomus, jonka hän oli kuullut Montrealilta, oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen; eikä milloinkaan hänen käytöksensä ollut tuon loistavan kuningattaren seurassa, jonka hoviin hän oli matkalla, ilmaissut niin ritarillista ja todellista kunnioitusta, kuin hän osotti tuolle yksinäiselle ja kovaosaiselle naiselle Terracinan illanhämäräisellä rannikolla.

Adeline keveästi punastui ja huokasi; ja sitten katkaistakseen tukalan äänettömyyden, joka oli syntynyt, Montrealin huolimatta Adrianin äskeisistä sanoista viritellessä soitikon kieliä, hän sanoi: "Tekin tietysti, signor di Castello, olette Petrarcan ihailijoita?"

"Niin", huudahti Montreal, "lemmittyni on mielettömästi ihastunut Petrarcaan, niinkuin kaikki naiset; mutta sen verran, kuin minä tiedän, ei sota-asuinen ritari eikä reilu rakastaja milloinkaan ole kosinut sellaisin haaveksivin ja rääkätyin lauseparsin."

"Italiassa", vastasi Adrian, "tavallinen puhekin on liiottelua: -- mutta sanoneepa oma trubaduurirunoutennekin teille, että lemmen, joka yhäti etsii uutta kieltänsä, usein on puhkeaminen sellaiseen, joka kaikista muista paitsi rakastuneista, tuntuu teeskennellyltä ja vääristellyltä."

"Koettakaamme, signor", sanoi Montreal, antaen soitikon Adrianin käteen, "olkoon Adeline tuomarimme, kumman laulu -- teidän vai minun -- on tenhosampi kosiessa."

"Pelkäänpä, jalo ritari", sanoi Adrian nauraen, "teidän jo lahjoneen tuomarin."

Montrealin ja Adelinen silmäykset kohtasivat toisensa, ja tuo katse sai Adelinen unhottamaan kaikki murheensa.

Tottunein sormin kosketti Adrian kieliä ja valitsi laulun, joka oli yksinkertaisemmasti sepitetty kuin hänen maanmiestensä tavallisimmat, vaikka se oli italialaisen hengen ja niitten tunteitten mukainen, joita hän vast'ikään oli Adelinelle ilmaissut, sekä lauloi:

Miksi lempi on suruinen?

Mä vaikka luonas huoleksun, Äl' armas moiti kulta; Käy mieli kaihoiseksi, kun Se täynn' on lemmen tulta. Niin varjon pilvi taivon luo Kuin pintaan lahdelmoitten, On varjo rinnassainkin tuo Vain taivon hattaroitten! Mun sieluni sun katsantos Niin tarkoin heijastaapi: Äl' laita, kanssa _päivän_ jos Myös _varjo_ yöksi saapi.

"Ja nyt", sanoi Adrian lopetettuaan, "on teidän vuoronne: minun lauluni oli vaan teidän voittonne etusävel."

Provencelainen nauroi ja ravisti päätänsä. -- "Jos ken tahansa toinen olisi ollut ratkaisijana, mentyäni uhmaamaan sellaista kilpailijaa, olisinpa lyönyt soitikkoni omaan kallooni pirstaksi; mutta ei auta peräytyä itse nostamastani kiistasta, jos kohta joudunkin samana päivänä kahdesti tappiolle." Ja syvällä, erinomaisen soinnukkaalla äänellä, josta taiteellista harjotusta tosin puuttui, P. Johanneksen ritari alkoi

Trubaduurin laulun.

1.

Jalo virta, mun kirkkahan kalvosi tie Luo impeni kuutamoiltana vie; Venon akkunan alle mä rantaan saan, -- Trubaduuri ja neito ne valveilla vaan. Veet nuo kuni tähditetyt, Valo henkeni myös olet sie; Kuni rannassa purteni nyt, Ihanuutesi kahleissa mie, -- _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

2.

Jätä maailma! Lempi on riippumaton, Se murtavi liiton, mi kultanen on; Katon alhasen alla jos alku on sen, Se kuihtuvi linnassa mahtavien. Povi tää jospa maailmas ois, Ei toist' olis kirkkaampaa; Mikä konsana varjota vois, Mi päivyen sulta kun saa -- _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

3.

Kosijanasi mahtava, suuri, mä vain Oon köyhä, jos kuulukin heimoltain; Mut' tää povi sykkinyt sulle on vaan, -- Tää kantelo vilpitön kieloltaan. Suru silloin kohdata saa, Mull' ompi kun lohtusi sun, Viholaisena jos koko maa, Povi hellä kun rinnalla mun, -- _Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_

4.

Ja huokaus neitosen rinnasta käy, Ei pilveä taivahan kannella näy; Ja vaikkapa myrskykin riehunut ois, Ei linnaa tuota se häiritä vois. Sydämeeni kun juurtunut on Suloliljani, armasko vois, Nyt kolkkoon kalliohon Puutarhansa vaihtaa pois -- _Bel' amie, bel' amie, bel' amie?_

Näin heidän aikansa kului keskustelun ja laulun vaiheilla, kunnes metsäiset kukkulat loivat terävät varjonsa meren pintaan, kesän tuoksuvien tuulosten hiiviskellessä rehottavilla kukkaskedoilla ja sitrooni- ja oranjilehtoloissa, joissa tumma aloe siellä täällä juhlallisena pistäytyi näkyviin, ja iloisten kiiltomatojen välkkyessä purppuraisen ja ruusunkarvaisen meren rannikolla, jonka aurinko jo oli luovuttanut hämärän huostaan. Vihdoin kuu verkalleen nousi yli metsän tummien kukkulain, valaisten heleänä iloista majaa, Montrealin välkkyvää kypäriä -- ruohonpäistä nurmea, tammien ja sypressien alla venyvien soturiryhmien kiillotettuja haarniskoita sekä sovinnossa ruohoa haukkovia ratsuja -- omituista paimen- ja rauta-ajan sekotusta.

Adrian, muistellen matkaansa, nousi vastahakoisesti lähteäksensä.

"Pelkäänpä", sanoi hän Adelinelle, "että liian myöhään olen viivyttänyt teitä ehtooilmassa, mutta itsekkäisyys on muista välinpitämätön."

"Näettehän, että olemme varovaisia", sanoi Adeline osottaen Montrealin viittaa, jonka hän huolellisin käsin jo kauan sitten oli kietonut armaansa ympärille, "mutta jos teidän lähteminen on, niin jääkää hyvästi, onni olkoon myötänne!"

"Toivoakseni vielä kohtaamme toisemme", sanoi Adrian.

Adeline huokasi hiljaa, ja Colonna katsahtaessaan kuun valossa hänen muotoansa tuskallisesti säpsähti sen melkein läpikuultavaa hempeyttä. Ennenkuin hän nousi ratsunsa selkään, hän sääliväisenä veti Montrealin syrjään. -- "Antakaa minulle anteeksi, jos näytän luulottelevalta", sanoi hän, "mutta niin jalolle tämä hurja elämä tuskin on sovelias ala. Minä tiedän, että meidän aikanamme sota kaikki lapsensa pyhittää, mutta varmaan vakinainen arvosija keisarin hovissa tahi rehellinen liittyminen ritarillisiin veljiinne olisi parempi --."

"Kuin tattarileiri ja rosvolinna", keskeytti Montreal hieman kärsimättömänä. "Tuon olitte sanomaisillanne -- erehdytte. Yhteiskunta on työntänyt minut sylistään, korjatkoon yhteiskunta kylvämänsä hedelmät. 'Vakinainen arvosija', sanotte, jokin alapäällikönvirka toisten käskettävänä! Ette tunne minua: Walter de Montreal ei ole luotu tottelemaan. Taistella koska tahdon ja levätä koska haluttaa, se on minun vaakunakilpeni tunnuslause. Kunnianhimoni tarjoo minulle palkinnolta, joita ette aavistakaan, ja minä olen niitten luontoa ja rotua, joitten miekoilla valtaistuimia on voitettu. Mitä tulee uutiseenne, että Unkarin Ludvig on liittynyt tribuuniinne, niin on välttämätöntä, että Ludvigin ystävä kavahtaa itsensä joutumasta Rooman kanssa mihinkään riitoihin. Ennen viikon vierimistä nuot harmaat tornit lienevät pöllöjen ja lepakoitten asuntona."

"Entä lemmittynne?"

"On tottunut muutoksiin. -- Jumala häntä auttakoon ja antakoon raisun tuulensa karitsaan vienompana puhaltaa."

"Hyvästi, herra ritari: ja jos haluatte varmaa turvapaikkaa Roomassa tuolle jalolle ja korkeasukuiselle naiselle, niin ritarin käden kautta tarjoan varman suojan ja kunnioitetun kodin signora Adelinelle."

Montreal painoi tarjottua kättä sydämelleen, sitten temmaten omansa äkkiä irti hän pyyhkäsi sillä silmiään ja liittyi Adelinen seuraan äänetönnä, mikä osotti, ettei hänestä ollut puhumaan. Hetkisen perästä Adrian seurueineen lähti liikkeelle, mutta vielä kääntyi nuori Colonna katselemaan hurjaa isäntäänsä ja tuota viehättävää naista, jotka vielä viipyivät kuutamoisella nurmella, meren surumielisen loiskeen hyväillessä heidän korviansa.

Ei kulunut monta kuukautta tuosta päivästä, kun Fra Morealen nimi levitti pelkoa ja kauhua läpi ihanan Campanian. Unkarin kuninkaan oikeana kätenä, hänen hyökätessään Neapeliin, hän sittemmin valittiin Ludvigin vikaariksi (eli varahallitsijaksi) Aversaan, ja maine ja sallimus näyttivät voittokulussa johtavan häntä eteenpäin tuota valitsemaansa kunnianhimoista rataa, vei se sitten hirteen tai valtaistuimelle.

NELJÄS KIRJA.

VOITTORIEMU JA LOISTO.

I Luku.

Poika Angelo. Ninan uni toteutuneena.

Kertomukseni vaiheet vievät meidät jälleen Roomaan. Muutamassa Aventinin juurella olevan rappeutuneen talon vähäisessä kammiossa istui eräänä iltana nuori poika, seurassaan pitkä, uljasvartaloinen vaimo, jonka ruumista sairaus ja vuodet tosin olivat hieman köyristäneet. Poika oli kaunis ja miellyttävä, ja hänen olemuksessaan ilmaantui tuota reippautta, avomielisyyttä ja rohkeutta, joka teki hänen vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli.

Vanhus istui syvän akkunakomeron ääressä ja näytti tutkivan raamattua, joka oli avattuna hänen polvellaan, mutta silloin tällöin hän loi ylös silmänsä ja tarkasteli nuorta seuralaistansa murheellisin ja huolestunein katsein.

"Jospa olisitte nähnyt", toimitti poika, joka uutterasti veisteli puista miekkaansa, "tämänpäiväisen juhlan komeuden. Joka päivä on Roomassa nykyään juhla! Siinäkin on jo kyllin nähtävää, kun tribuuni itse ratsastaa valkean ratsunsa seljässä, valkea viitta aivan jalokivien peitossa. Mutta tänään, niinkuin jo kerroin teille, hänen puolisonsa Nina huomasi minut, seisoessani Capitolin portailla; minulla oli, muistattehan, paras sinisamettinen nuttuni ylläni."

"Ja hän sanoi sinua sieväksi pojaksi, sekä kysyi, tahtoisitko tulla hänen pikku paaschikseen, ja tuo pani pääsi pyörälle; sinä aina vallaton vintiö --"

"Mitäpä sanoista; jos hänen näkisitte, niin myöntäisitte, että hänen hymynsä panisi Italian oppineimman pään pyörälle. Voi kuinka mielelläni palvelisin tribuunia! Kaikki minun ikäiseni pojat ovat mielettömästi hurmaantuneet häneen. Huomennakos ne koulussa mulkoilevat ja kadehtivat minua! Te tiedätte, että olen roomalainen, vaikken aina ole ollutkaan Roomassa. Jokainen roomalainen rakastaa Rienziä."

"Kyllä nykyään, mutta ääni pian muuttuu. Sinun turhamaisuutesi, Angelo, huolestuttaa vanhaa sydäntäni. Tahtoisin että olisit nöyrempi."

"Äpäräin on itse hankkiminen nimi itselleen", sanoi poika syvästi punastuen. "Alinomaa minua härnätään, kun en tiedä kutka isäni ja äitini ovat."

"Sitä he eivät saa tehdä", virkkoi vanhus äkkiä. "Sinä olet jaloa verta ja vanhaa sukuperää, vaikk'en niinkuin usein olen kertonut sinulle, tiedä vanhempiesi oikeata nimeä. Mutta mitä siitä sitkeästä tammen pölikästä muovaelet?"

"Miekan, auttaakseni tribuunia rosvoja hävittämään."

"Voi, pelkäänpä että hän, niinkuin kaikki, jotka Italiassa valtaan pyrkivät, ennemmin liittyy rosvoihin, kuin ahdistaa niitä".

"Kylläpä, kuuluu että elätte yksinäisyydessä, muuten olisitte saanut tietää että kaikista rosvoista julmin, Fra Moreale, on vihdoinkin totellut tribuunia ja paennut linnastaan, kuin rotta hävitetystä talosta."

"Mitä, mitä!" huudahti vanhus, "mitä sanot? onko tuo plebeiji, jota te kutsutte tribuuniksi -- onko hän uskaltanut heittää hansikkaansa tuon peljätyn soturin eteen, ja onko Montreal lähtenyt Rooman alueilta?"

"Niin kaupungilla puhutaan. Mutta näyttehän pitävän Fra Morealea samallaisena lastenpöpönä, kuin kaikki Rooman äidit. Onko hän koskaan tehnyt teille pahaa?"

"On!" huudahti vanhus niin hurjan raivoisena, että reipas poikakin säpsähti.

"Tahtoisinpa sitten tavata hänet", sanoi hän hetkisen kuluttua, heiluttaen puista asettaan.

"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten kanssa."

"Ei, sen koko Rooma tietää."

"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen. Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, -- "suostuisitko mielelläsi hänen puolisonsa tarjoukseen?"

"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."

"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota, lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; -- ja onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."

Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan, puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.

Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: -- "Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo Villania äpäräksi."

Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä, teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin, joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui suoriutua ehjin nahoin.

Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."

"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan. "Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"

"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu sinulle -- mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se on sydämeni tuhaksi polttanut -- eikä sinunkaan, poika, voi enää saada virikettä lahonneista muruista."

"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."

"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.

Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta -- että Ursula ei ollutkaan puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset -- vaikka valtion virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät -- välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset jalokivet.

Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä, huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen kuin tavallisesti.

Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.

"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua tikariisi, saadaksesi kultaa."

"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi _Fra Morealea_, joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."

"Minun puolestani _on_ kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään, lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."

Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen, hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli saatavissa.

"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.

"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."

"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; -- ja minähän olen orpo."

Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin palatsia.