Part 16

Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa. Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään, niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan; niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito, että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit, ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.

Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin, niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka, vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla, jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja taitehikkaasti joustava sotisopa -- jota vaan hänen valtijattarensa vyöhyt kaunisti -- sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu. Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse Colonnankin loiston pimentänyt.

Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin -- ritarit pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.

"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä -- hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat. Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn, ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn, paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena -- "jalan, jalan! -- kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. -- Tulkaa --"

"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä, jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä, mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."

Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti minut jalustimista -- minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa! Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."

"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään", sanoi Montreal yhä kiukutellen.

"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena, että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:

"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen, siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni, rikkauteni, miekkani ja kannukseni."

Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta, täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, -- siinä minun vakuutukseni."

"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko enää sanoja toiminnan edellä."

Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa. Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.

Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi, hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta, kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa, hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa, jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.

Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian, joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi, olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."

Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."

III Luku.

Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet. Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.

Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P. Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen. Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi -- todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!

Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, -- hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin -- ne olivat hartaan turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria, joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille legendoille.

Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista -- tyrkytti viinimaljoja -- ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren herkullista _spicolaa_ sekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.

"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty -- "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa? Ketterä vanhus ikäisekseen."

"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.

"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi -- enkö aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä -- suuremmalta kuin milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."

"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka hän milloinkaan alistui tottelemaan -- majesteetti näyttää olevan osa hänen olennostaan."

"Miehet, jotka voittavat vallan, helposti saavat sen haarniskan, arvokkaisuuden", vastasi Montreal, "ja jos olen oikein kuullut -- (armaanne malja) -- niin tribuuni, vaikka hän itse ei olekaan jalosukuinen, on pian pääsevä jaloon sukuun."

"Hän on jo nainut Rasellin tyttären, vanhaa roomalaista sukua", vastasi Adrian.

"Kiertelette tiedustelemistani -- _Le doulx soupir, le doulx soupir!_ niinkuin vanha Cabestan sanoo" -- sanoi Montreal nauraen. "Hyvä, olen juonut armaanne maljan, sallikaa minun juoda toinen ihanan Irenen, tribuunin sisaren kunniaksi -- edellyttäen tietysti, etteivät ne ole sama henkilö. -- Hymyilette ja pudistatte päätänne."

"En salaa teiltä, jalo ritari", vastasi Adrian "toivovani, että täytettyäni lähettilästoimeni tuo liitto, joka solmitaan tribuunin ja Colonnan välille, on kummallekin oleva eduksi."

"Olen siis oikein kuullut", vastasi Montreal vakavasti ja miettiväisenä. "Rienzin valta on todella suuri."

"Siitä on minun lähettilästoimeni todisteena. Tiedättekö, signor de Montreal, että Ludvig, Unkarin kuningas --"

"No, mitä hänestä?"

"On lykännyt hänen ja Neapelin Johannan välisen riidan, joka koskee viimemainitun kuninkaallisen puolison, Ludvigin veljen kuolemaa, tribuunin ratkaistavaksi? Tämä on ensimmäinen kerta, minun tietääkseni, sitten Konstantinuksen aikojen kun roomalaisen osaksi on tullut niin suuri luottamus ja niin ylhäinen toimi!"

"Kaikki almanakan pyhimykset", huudahti Montreal tehden ristinmerkin, "jopa kummia kuuluu! Unkarin kopea Ludvig hylkää miekan oikeuden ja suostuu muuhun kuin sotakentän riidanratkasuun!"

"Juuri tämä", jatkoi Adrian merkillinen paino äänessä, "juuri tämä seikka sai minun noudattamaan kohteliaita kutsujanne. Minä tiedän, urhea Montreal, että olette Ludvigin liitossa. Ludvig on kaikin tavoin vakuuttanut tribuunille ystävyyttään ja liittoa; olisiko järkevästi tehty jos --"

"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeytti Montreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni. Hyvä herra, antakaa anteeksi, -- italialaiset joskus keksivät, mitä he toivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"

"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä, "ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."

"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"

Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän, katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton niihin myöntyäkseen.

"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset -- teidän armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."

"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.

"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei, minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari, hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja malli."

"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian, "ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta, mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."

"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä minulla on varmat todistukset."

Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään. Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa, ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.

Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen silminnähtävänä syynä.

"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani Provencen säveleltä".

"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti, "sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"

"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"

"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä -- armasta Adelineani!"

"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"

"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana, joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: -- me lapsuudesta asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä, meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! -- hän oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja -- huoleton -- ja en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! -- Me pakenimme. Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari. Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja sormuksen. -- Kylläksi tästä, -- katselitteko Adelinen poskea! -- Eikö se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, -- hän liikkuu raukeasti -- _hänen_ askeleensa, joka oli niin iloinen!"

"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä", sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."

"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli -- sydän murtuneena, sanottiin -- mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti, joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä kannalta kuin isä, huusi kostoa -- mikä oli kummallista, sillä hän on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä, vaikka se on ritarillista miehessä, -- Niin, herra ritari, meillä oli poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"

"Varastettiin! -- kuinka? -- kuka --"

"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet silmänräpäykseksi -- niin hän kertoi -- noutaakseen jonkin lelun; hänen palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman, höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään kostui!"

"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi --"